Meteli.net esittelee uuden, jatkossa kuukausittain ilmestyvän juttusarjan. Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset tulevat koostumaan kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Maaliskuussa suurennuslasin alle ovat asettuneet kotimaiset Zen Café, Liekki, Disco Ensemble, Sunride ja Sydän, sydän sekä ruotsalainen Silverbullit.
ZEN CAFÉ
Laiska, tyhmä ja saamaton
Warner Music
Laiska, tyhmä ja saamaton on yleisilmeeltään mollisävytteinen, surumielinen ja seesteinen levy. Zen Café astuu kuudennella albumillaan kauas tunnistettavimmasta ilmaisustaan, iloisesti poukkoilevasta rockista, jota albumilla edustavat vain nimibiisi, Moi ja Tahdon halvan naisen. Albumin yleislinjaus on myös hyvin riisuttu, vaikka perinteisen bändimuodon monipuolistajina käytetään myös Cleaning Womenin sekoituksia sekä slide-kitaraa.
Sanoituksellisesti levy pitäytyy Putrolle tyypillisessä arkirealismissa, joskin tarinan kaarta on nyt hiukan monimutkaistettu, mikä tekee lyriikoista aiempaa abstraktimpia. Biiseissä on toki edelleen myös voimakkaasti tähän aikaan ja mm. opiskelijaelämään nivoutuvia elementtejä, kuten Goom-risteily ja yo-kokeet, mutta abstraktimpi ote lisännee silti sanoitusten ajattomuutta. Morkkis ja pitkänaikaisen dokaamisen aiheuttama musta aukko ovat tällä kertaa aikaisempaakin enemmän läsnä. Parhaimman esimerkin tästä antaa Vanha opettaja, joka kohoaa samalla yhdeksi levyn parhaimmista kappaleista. Toinen albumin kärkeen nouseva raita on Vanhan opettajan tavoin bändin aikaisemmasta ilmaisusta huomattavasti poikkeava Taivas on kirkas ja napakka.
Laiska, tyhmä ja saamaton säilyttää Zen Cafén aseman sympaattisena orkesterina, jolle löytyy ymmärtäjiä hyvin monenlaisen musiikin ystävistä. Siinä määrin albumi tuo yhtyeen ilmaisuun myös uutta puhtia, että seuraavan Zen Café -levyn voisi kuvitella olevan tätäkin kiekkoa vapaampi suorituspaineista.
Hanna Valjakka
DISCO ENSEMBLE
First Aid Kit
Fullsteam
Viper Ethicsin kannessa oli pilvenpiirtäjän ylle kohoava jättiläiskäärme, First Aid Kitin etulievettä koristaa puolestaan tyylitelty piirroslintu. Jatketaanpa eläinteemaa: Disco Ensemble itse on notkea ja jäntevä kuin iso kissaeläin, joka lähestyy saalistaan (= musiikkiaan) yllätysiskuilla leikitellen, vääjäämättömään loppuhyökkäykseen valmistautuen. Kappaleet ovat vielä aiempaakin tarttuvampia ja melodisempia, ja mukaan otetut koskettimet laajentavat bändin kokonaissoundia maukkaasti.
Disco Ensemble on varmasti yksi Suomen kustannustehokkaimmista yhtyeistä: bändillä on valtavasti energiaa, mutta hukkaprosentti on minimissään. Henkilökohtaisesti petyin ainoastaan siihen, että Jussi Ylikosken kitarakuviot eivät ole aivan yhtä juonikkaita kuin aiemmin. Liekö sitten välttämätön uhraus suoraviivaisuuden tieltä? Levy on äänitetty jälleen Ruotsissa. Tällä kertaa ensiluokkaisen soundimaailman takuumiehenä on häärinyt Jens Bogren. Huom! Arviota tehdessä ei vahingoitettu eläimiä, mitä nyt muutama kukkakärpänen pökertyi törmätessään Disco Ensemblen äänivalliin.
Miika Jalonen
SYDÄN, SYDÄN
Auto
Johanna Kustannus
Sydän, sydän on uusi tulokas suomalaisella rock/pop kentällä ja edustaa ehdottomasti sitä hyvää mitä tästä maasta on mahdollista löytää. Yhtyeen ensimmäinen julkaisu, joka oli radio single ja pääsikin muutamalla asemalla voimasoittoon, vei jo jalat altani joka taasen asetti kovasti odottamalleni albumille suuren paineet. Tuplasydän suoriutuu tehtävästä enemmän kuin hyvin.
Musiikki on omalaatuista ja erittäin mukaansatempaavaa, joka perustuu pitkälti (akustisen?)basson ja akustisen kitaran yhteispeliin, sekä lauluharmonioihin joilla leikitään huomattavan paljon.
Kyseessä on siis aikalailla minimalistinen levy yhtyeeltä jolla kuitenkin on täyteläinen ulosanti ja erinomainen tyylitaju. Aina CD-kansitaiteesta sisältöön asti, paketti on tasaisen tyylikäs ja vie helposti mukanaan.
Progeilevaa rokittaavaa poppia ei koskaan ole liikaa, varsinkaan kun se on näinkin mukavaa kuunneltavaa.
Suosittelen kokeilemaan kappaleita: Suu Auki, Paskaa sekä Suu Kiinni.
Jukka Kolehmainen
SUNRIDE
The End Justifies The Means
People Like You Records
Kolmannella pitkäsoitollaan Sunride ottaa ison askeleen sekä kappaleiden tarttuvuudessa että biisien monimuotoisuudessa, vaikka yhtyeen anti onkin aina ollut hyvin ansiokasta. Bändin arvostuksen tasavahvan nousun syyt ovat albumilla hyvin aistittavissa The End Justifies The Meansin kosiskellessa sekä menevän rockin, tummemman popmusiikin ja metallin ystäviä. Metallidiggarille erityisiä herkkupaloja ovat raidat, joissa taustalauluissa kuullaan Swallow The Sunin syväkurkku Mikko Kotamäkeä. Kotamäen jylhä örinä toimii niin täydellisessä harmoniassa Sunriden poikkeuksellisen kuulaan äänen omistavan Jani Peipon kanssa, että Kotamäen toivoisi olevan kappaleissa paitsi astetta enemmän esillä, myös mukana keikoilla. Peipon maalailevan kirkkaista laulusuorituksista voi mieleensä loihtia mm. Kingston Wallin sävyjä, mitä ei voi missään yhteydessä laskea negaatioksi.
Syy, miksei Sunride kuitenkaan yllä albumillaan täysille pisteille on, että levyn aloitusnelikko, ja erityisesti Otherside, Colourblinded ja nimibiisi luovat levylle siinä määrin täydellisen ilmapiirin, että lopun kevyemmät vedot eivät väkisinkään yllä samaan, vaikka hyvin ansiokkaita ovat nekin. Parhaimmillaan loppupään kappaleet ovatkin itsenäisesti kuunneltuina. Tähän poikkeuksen tekee levyn päättävä Done To A Turn, joka on luvalla sanoen kaikessa yksinkertaisuudessaankin yksi väkevimpiä vähään aikana kuulemiani uusia, kotimaisia rock-kappaleita. Sinä, joka et vielä ole nähnyt Sunridea keikalla, häpeä ja kiirehdi kun vielä voit bändin kotimaassa nähdä. Tämän bändin pitäisi myydä, ja paljon!
Hanna Valjakka
SILVERBULLIT
Arclight
MVG
Näin Silverbullitin Tampereen Yo-talolla marraskuussa 2001, kun bändi lämmitteli musiikillista isoaveljeään TSOOLia. Tuolloin kaoottisesti kohkannut bändi vaikutti melkein liiankin intensiiviseltä, mutta nyt jysähtää: ruotsalaisten kolmas kokopitkä Arclight punoo 80-luvun synkemmän puolen vaikutteista (Joy Division, New Order, The Cure) maalailevan ja maanisen rock-messun, jonka vimmainen näkemys saa useimmat viime aikojen kasariretroilijoista kuulostamaan lähinnä housut kintuissa nostalgiavarkaista yllätetyiltä koulupojilta. Silverbullit luottaa ennen kaikkea kokonaisuuden voimaan, ja rock-albumina Arclight onkin yksi viime vuosien yhtenäisimmistä.
Miika Jalonen
LIEKKI
Rajan piirsin taa
Mercury/Universal
Kuunneltuani Karkkiautomaatti-yhtyeen naiivilta kuulostavaa levyä tämän vuosikymmenen alussa ajattelin, että harmaassa tulevaisuudessa tästä voisi kasvaa hieno bändi. Sen tarina oli jo silloin loppunut ja laulaja/kitaristi/säveltäjä/sanoittaja Jansku Kuusela perustanut Liekin. Vaikka en ole tutustunut Liekin ensimmäiseen kahteen levyyn, tuntuu, että olemme saapuneet tuohon tulevaisuuteen.
Rajan piirsin taa on loistava levy, jonka soundimaailma ajoittain flirttailee avoimesti 70-luvun rockin ja discon kanssa. Hienosti yhdessä soittavan bändin tyylitaju on miltei täydellinen. Matka vie kuuntelijan mukaan perinteisistä popbiiseistä iloisine melodioineen Air-tyyppisiin retrokappaleisiin (Lilja, Tuomitun tie, Vanha puu), Bee Gees -inspiroidusta discojunasta (Päijänne) progressivisempaan suuntaan Doorsin tyyliin (Valeria, Lahja, Rannalla). Raskas Rintama on suoranainen kunnianosoitus Deep Purplen soundille tummilla, ehkäisemättömillä säröuruilla ja kitarariffeillä jammailevan väliosan lehmäkellon ja uuaa-kuoron kruunatessa kaiken.
Kaksi asiaa estää antamasta levylle klassikko-statusta. 10-12 biisiä olisi riittänyt erittäin vahvalle levylle, nyt tarjolla on 15. Lisäksi nerokkaan biisinikkari Kuuselan liian pehmeään ja kilttiin ääneen kaipaisin monipuolisuutta ja vahvempaa otetta. Kokonaisuus on siitä huolimatta erittäin vakuuttavaa. Ja lopuksi vielä hatunnosto kosketinsoittaja Okke Komulaiselle.
Patrik Lindberg
