Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Huhtikuussa arvostelun alla on paljon suomenkielistä osaamista, Kotiteollisuus, Kuha., Teräsbetoni ja Sapattivuosi ja kotimainen, pitkän linjan orkesteri 22-Pistepirkko. Lisäksi mukana on kesäkuussa Helsingissä keikkaileva ruotsalainen Kent.
KOTITEOLLISUUS
7
Megamania
Ensikuuntelulta Kotiteollisuuden uutuudesta tulee mieleen lähinnä ruisleipä. Levy on tuttu, turvallinen, toimiva, mutta samalla arkinen ja yllätyksetön. Kuitenkin useammalla kuuntelulla kiekosta paljastuu positiivisia argumentteja, vaikkei varsinaisia yllätyksiä olekaan Lappeenrannan tykistöltä tällä kertaa luvassa. Itse asiassa bändi tuntuu ottaneen harppauksen taaksepäin omassa historiassaan, koska Minä olen vol. 2:ta on tältä kiekolta turha odottaa. Toki Kaihola sisältää selvää Tämän taivaan alla -henkeä ja Pohjanmaan kautta tarjoilee viitteitä mm. Kuningas mammonaan siinä missä vaikkapa Perkeleen työtä ja Raskas kantaa ovat malliesimerkkejä Kotiteollisuuden perinteisen laskukaavan varioimattomasta toistosta.
Kuitenkin, Kotiteollisuuden kohdalla toistossa on aina ollut voimaa, koska levy tälläkin kertaa sisältää myös mahtavia iskusävelmiä kuten täsmähitti Hulluutta ja humalaa, kertosäkeeltään maanisen tarttuvat Hyvää tulevaisuutta ja Murheen mailla sekä albumin selkein kohokohta, Miitri Aaltosen äänellä hienosti tuettu Syli. Tuohon kappaleeseen levyn olisi suosiolla myös päättänyt, sillä nyt sen sijoittaminen albumin keskelle aiheuttaa väkisinkin laskevaa tunnelmaa loppulevyn biiseille, vaikka sinnekin on eksynyt useampi kelpo raita.
Seitsemän vie Kotiteollisuuden poispäin Hynysen itsensäkin karsastamasta "kukkahattutätikelpoisuudesta" mm. sanoitusten liikkuessa jälleen enemmän jumalten, kirkkojen ja perkeleiden mailla isän, pojan ja pontikan sijaan, joista niistäkin corollahenkensä kirjaimellisesti ammentavat Pohjanmaan kautta ja Hulluutta ja humalaa. Tällä levyllä Kotiteollisuus pärjää kyllä enemmän kuin hyvin seuraavaan julkaisuunsa, mutta sen suhteen odotukset kasvavatkin suuriksi, jotta levyn voisi olettaa soivan soittimessa useamman sesongin yli.
Hanna Valjakka
KENT
Du & Jag Döden
SonyBMG
Hagnesta Hillin jähmeät jättiballadit ja Vapen & Ammunitionin tehokas, mutta etäinen hittipotpuri meinasivat tehdä Kent-diggailustani lopun, mutta tällä kertaa sydämeni takaisinvalloittamiseen ei tarvittu kuin kymmenen sekuntia: Du & Jag Dödenin avausbiisi 400 Slag on alkutahdeistaan lähtien täy-del-li-nen rock-biisi. Vaikka ylvään Cure-basson, kaiutettujen rumpujen ja Sami Sirviön tyylikkään kitaroinnin kuljettama kappale jääkin koko levyn kohokohdaksi, on uusi levy monessa suhteessa verevintä Kentiä vuosiin.
Haastattelulausuntojen mukaan suuri osa Du & Jag Dödenistä on soitettu melkeinpä livenä sisään, ja sen kyllä kuulee: levyn soundimaailma ei ole läheskään niin siloteltu ja tuotteistettu kuin vallankin edeltäjällään. Kent käyttää kokemustaan hyvällä tavalla hyödykseen, ja bändisoitto onkin vapautunutta, spontaania ja ilmavaa. Joakim Berg on yksi sukupolvensa lahjakkaimmista biisintekijöistä, vaikka hänen kynästään ei olekaan tällä kertaa irronnut yhtään edellislevyiltä tuttua täsmähittiä. Toisaalta tämäkin on ehkä vain etu, sillä Du & Jag Dödenin suurin vahvuus on sen yhtenäisyys.
Miika Jalonen
KUHA.
Telekineettinen Testilaboratorio
Gashopper
Vaikka Kuha. ei olekaan mikään uusi yhtye, on uutukainen itselleni ensikosketus tähän mielipuolen lailla tarinoivaan ryhmään. Musiikillisesti yhtyettä on vaikea runnoa mihinkään selkeään genreen, mutta tukevimpina mausteina keitoksessa voisi mainita metallisen soitannon, rokkaavat sävelkulut sekä psykedeeliset sanoitukset ja väliosat. Myös pop on osallisena tässä sopassa, muttei kuitenkaan kovinkaan suuressa määrin.
Yhtye ei todellakaan ole kuuntelijalleen siitä helpommasta päästä, pelkästään jo senkin takia, että poikkiväärää ja usein mustaa huumoria viljellään kovalla kädellä sekä sävellyksien monimutkaisuus pistää välillä pään pyörälle. Ja kun kuuntelija on viety pitkälle ulapalle, soitetaan kauniin melankolinen kappale, joka kertoo runsaan karvoituksen ongelmista. Levyllä, varsinkin sen alkupään Soviet-Kuha osiossa, on vahva venäläis-slaavinen tunnelma, sekä sanoitusten että musiikin suhteen, kun taas loppupäässä se väistyy hieman syrjään.
Helpoksi levy ei muutu missään vaiheessa. Itseironiaa ja edellä mainittua huumoria viljellään läpi levyn, joista siirrytään luonnollisesti mutkikkaisiin musiikillisiin ratkaisuihin. Heikommat meinaavat pudota kyydistä.
Tutustumisen arvoisia kappaleita voisi olla vaikka levyn avaava metallinen 'nimikappale' Tohtori Krabolan telekineettinen testilaboratorio, jossa Tohtori käy kiperiä neuvotteluita Saatanan kanssa telekinesian alalla, hirven lailla eteenpäin laukkaava Soviet-Kuha 3: Painileiri sekä Analoginen Kuha 2: Jytän mestarit.
Jukka Kolehmainen
TERÄSBETONI
Metallitotuus
Warner Music
Kun muistelee vain hieman aikaa taaksepäin, Teräsbetonin netissä levinneiden maistiaisten ilmestymistä, ei olisi voinut unissaankaan kuvitella näkevänsä yhtyettä kokonaisen levyn muodossa, saati sitten monikansallisella levy-yhtiöllä. Mutta niin vain on metallitotuuden julistus edennyt pisteeseen, jossa monet tuntevat piponsa kiristyvän rasvattujen vartaloiden äärellä yhtyeen tunkeutuessa joka tuutista voimalla, jota ei ole vastustaminen.
Teräsbetonin levyn hyvyys riippuu pitkälti siitä, mihin tarkoitukseen kiekkoaan käyttää. Perinnetietoisen Manowar-hevin ystävälle levy antaa taatusti enemmän myös musiikilliselta tasoltaan kuin meille muille metallikuluttajille, joille kyse on ennemminkin mestarillisuuteen asti viedystä musiikillisesta kärjistyksestä.
Teräsbetonia ei kukaan voi kuitata puhtaana vitsinä. Pelkästään kerran naurattavaksi vitsiksi Metallitotuus on liian hyvin toteutettu, soitettu ja mietitty. Kärjistäminen ja pastissin rakennus on vaikea laji, jossa päätyy helposti Anttilan alekoriin viikossa. Teräsbetoni on tämän onnistunut välttämään.
Tästä huolimatta Teräksen varjo ja Teräsbetoni osoittavat bändin debyytin kärsivän myös liiallisesta hiomisesta. Näiden kappaleiden demoversioiden raaempi ote toi kappaleisiin oman tunnelmansa ja tietty kotikutoisuus vain puki sotaisia riimejä. Toisekseen, edellä mainitut edustavat selkeästi levyn parhaimmistoa, ja monet muut veisut tuntuvat ainoastaan saman kaavan toistolta. Kuitenkin Vahva kuin metalli, Silmä silmästä, Tuonelaan ja Taivas lyö tulta nostavat albumin osakkeita keskitason yläpuolelle. Oma suosikkini on ehdottomasti Orjatar, joka on sanoituksellisesti levyn äärimmäisin Manowar-tribuutti ja jonka sanoma iskee suoraan metallinaisen sydänalaan. Radio Cityn Teemu Suomisen sanoin: ei se hevi aina niin vakava asia ole.
Hanna Valjakka
SERGIO
Swords
Verdura
Touché! Jo ep-julkaisuillaan kuhinaa aiheuttaneen Sergion näkemys riittää vaivatta myös pitkäsoiton tarpeiksi. Post punkin synkkää jylhyyttä, hurmioitunutta laitapuolen indietä ja krautrockin junnaavaa toistoa yhdistelevän kotkalaisbändin intensiteetti on pelottavan vakuuttavalla tasolla, ja kolmen kitaran voimin hyökkäävän yhtyeen soundi suorastaan kipinöi. Unohtaa ei sovi myöskään ilmaisuvoimaisesti soitettuja/sovitettuja bassoa ja rumpuja, jotka nousevat nekin aika ajoin taustalta soitinarsenaalin eturiviin.
Hivenen kärjistäen: jos Sergio olisi perustettu New Yorkissa 80-luvun alussa, saattaisi yhtye olla melkein yhtä kova nimi - tai käsite - kuin Sonic Youth konsanaan. Nyt bändi saanee tyytyä hieman maltillisempaan vastaanottoon, ja vaikka sen soundi onkin ehkä hieman liian kolkko ja hititön The Killersin ja vastaavien kaltaista megasuosiota ajatellen, ei sille tarvitse antaa yhtään perinteistä "Suomi-lisää". Tämä bändi toimii omillaan, ja hyvä niin. Levyn ainoaksi miinukseksi jää yhdellä tasolla operoiva, vaikkakin sinällään tehokas ja lajityypille ominainen, laulu.
Miika Jalonen
SAPATTIVUOSI
Vol. 2
Herodes/EMI
Sapattivuosi on ideana suorastaan nerokas. Black Sabbathia, varmasti yhtä maailman coveroiduimmista orkestereista, aina levylle saakka, mutta omaehtoisesti suomeksi. Ennen Vol. 2:n ilmestymistä oli kuitenkin epäselvää kantaisiko idea vielä toisen levyn verran nyt kun uutuudenviehätys on jo taaksejäänyttä elämää. Pelko on kuitenkin turha, sillä Vol. 2 osoittautuu debyyttiä tyylikkäämmäksi kokonaisuudeksi, jossa on mukana myös yhtyeen omia koukkuja.
Sävellyksellisesti Vol. 2 on jopa häiritsevän uskollinen alkuperäisteoksille, koska huomaan kaipaavani edes jonkinlaista jännitysmomenttia, merkkiä bändin omasta olemassaolosta, olkoonkin, että hyviä kappaleita on toisaalta turha alkaa muuttamaan tarkoitushakuisesti. Sanoituspuolella piileekin kiekon paras anti, sillä ne ovat säilyttäneet erityisen muhevasti Black Sabbathin kieroutuneen maailman ollen kuitenkin samanaikaisesti suomalaiskansallisia ja omaleimaisia. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Kännin piikkiin, joka sopii härmään höpöheinää huomattavasti luontevammin. Huonoa kappaletta ei tältä toteutukselta löydykään, mutta erityisen onnistuneina voidaan Kännin piikkiin lisäksi pitää myös Sotasikoja ja happoisuudeltaan käsin kosketeltavaa Planeettakaravaania. Silti pyöritän edelleen soittimessani mieluummin alkuperäisversioita ja kuvittelen voittaneeni liput Black Sabbathin Suomen keikalle, ja sekös vasta sapettaakin.
Hanna Valjakka
22-PISTEPIRKKO
Drops & Kicks
Bone Voyage
Herkistelyksi menee: olen ikuisesti kiitollinen P-K:lle, Askolle ja Espelle kahdesta 90-luvun levystä, Big Lupusta ja Rumble City, La La Landista, joita kuuntelemalla tavoitan eräät nuoruuteni tärkeimmistä muistoista aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Aivan samanlaisia säväreitä herrasmiestrio ei enää tarjoa, mutta eipä siihen pysty nykyään kovin moni
muukaan.
Neljän vuoden levytystauon rikkova Drops & Kicks on yhtä kaikki mainio annos Pistepirkkojen viistoa, mutta miltei kirkasotsaisen aitoa musiikki- ja mielenmaisemaa, josta on tosin nyt riisuttu suurin osa edellisalbumien konevaikutteista. Kappaleet ovat paikoin yllättävänkin suoraviivaista, bluesinkatkuista rokkausta, ja P-K:n laulukin on usein totuttua terävämpää. Pistepirkkoille harvinaisemmin - ja harmillisemmin - mukana on myös tyhjäkäyntiä ja jopa muutama puhdasverinen täyteraita.
Vaikka kokonaisuus ei tavoitakaan huippukauden levyjen monikerroksista ilmavuutta, ovat Drops & Kicksin huippukohdat taattua Pistepirkko-laatua: Rat Kingin leikkisä kitarakuvio, vallattoman nyrjähtänyttä urkusoundia myöten eniten bändin alkuaikoja muistuttava Mr. Twister, akustista ja elektronista äänimaailmaa miltei Airin lailla sekoittavan Sister Mayn tunnelmalliset säkeistöt. Pääosin Göteborgissa nauhoitetulla levyllä vierailee lauma Ruotsin indie-kermaa mm. Silverbullitista ja The Soundtrack Of Our Livesista. P-K näyttää kansilehden kuvassa ihan Kiefer Sutherlandilta.
Miika Jalonen
yle.fi/pop 
