Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Toukokuussa arvostelun alla ovat Ultramariini, Sentenced, My Fate, Laura Sippola, Deathbound, Viikate, Sear ja Kometa.
MY FATE
Kill The Light
My Fate Music/Firebox
Kakkoslevyllään My Fate työntää isompaa luuta kuulijan kurkkuun poikittain ja sellaisella intensiteetillä, että pojat saavat varsin kelvollisen debyyttinsäkin näyttämään armottoman karvattomalta. Bändi siirtyy Kill The Lightilla lähemmäs raastavan runnovaa livehabitustaan ja ottaa samalla suuren askeleen isompien seuraan. Tietty pidätteleväisyys, joka debyytillä oli kuultavissa, on nyt poissa ja My Faten voi rehellisesti sanoa olevan yksi intensiivisimmistä pikkuorkestereista vähään aikaan.
Tiukka ja murskaava turpaanveto kouluttaa kuulijaa tasaisen tyylikkäällä materiaalilla ja kiekon parhaita paloja pilkottaessa luetteloon ilmestyvät miltei kaikki albumin raidat kuten Sacrilegehymn, Baneflow Cycle, The Claw, Dead Man ja Totalitarian. Pisimmän korren vie silti Dim The Light, joka osuvimmin summaa sen, mistä My Fatessa on kyse; jyhkeä jynkytys, tiukat riffit yhdistettyinä monipuolisiin soitinkuvioihin ja tarttuvaan melodiaan useammalla kuuntelulla avautuvia koukkuja unohtamatta.
Debyyttiinsä verrattuna bändi on myös astunut valovuoden päähän selkeiden vaikutteiden viljelystä. Vaikka esimerkiksi I Buried You lähettääkin terveiset Fear Factoryn suuntaan tapahtuu tämä sen verran omin ehdoin ja tanakalla otteella, ettei kyynisinkään voi bändiä tästä moittia. Mainittava on myös vokalisti Antti Ojasen järisyttäviin mittoihin kasvanut murina ja edellislevyn kuuntelua vaikeuttaneen puhtaan ilmaisun tanakoituminen, vaikka puhtaaseen lauluun miehen tulisikin edelleen kiinnittää enemmän huomiota.
My Fate vastaa riffiensä äkäisyydellä juuri siihen tyhjiöön, jonka monet jenkkipellet ovat asennemetallikenttään imaisseet ja annos antaa odottaa yhtyeeltä todellisia klassikoita jatkossa.
Vaikka Kill The Lightin meno onkin armotonta ja vailla syvempiä suvantoja on My Faten keitos kirkasta ja sakatonta ja parhaiten levystä saa revittyä nappiosumat irti kuuntelemalla kiekkoa pitkään, hartaasti ja pirun kovalla!
Hanna Valjakka
ULTRAMARIINI
Kevään ja kesän tähtikuvioita
M.dulor
Suurten yhtiöiden kosiskelusta huolimatta Ultramariini jatkaa riippumattomana, ja miksipä ei: Juuri ja juuri olemassa (2003) menestyi sen verran hyvin, että isolla lafkalla bändin täytyisi myydä lähes platinaa saavuttaakseen taloudellisessa mielessä debyyttinsä lukemat. Mutta vaikka rock onkin yhä enemmän bisnestä, tuntuu rahasta puhuminen hämeenlinnalaisorkesterin yhteydessä tavallistakin asiaankuulumattomammalta, melkeinpä epähienolta.
Bändin monikerroksinen sointi kietoutuu ympärille niin eteerisenä, että se pukisi romanttiseen kaapuun vaikka betoniporsaan. Tietyssä mielessä Ultramariini onkin kuin urbaanimpi Liekki. Levy on tuotettu huolella, ja lämpimästi pulppuava äänimaailma luo otolliset puitteet Matti Johannes Koivun tulkinnalle, josta voi löytää kaikuja niin Pekka Strengistä kuin jopa Nick Drakestakin. Jälkimmäisellä tarkoitan lähinnä artikulaation yhtä aikaa huoletonta ja keskittynyttä, haurasta pohjavirettä.
Ansioistaan huolimatta Ultramariini on tietyssä mielessä yhden tunnetilan musiikkia, ja niitä, joiden mielestä yhtye on lähinnä musiikillinen vastine romanttiselle harhailulle, on suhteellisen helppo ymmärtää. Bändillä ei tunnu myöskään olevan samanlaista seikkailunhalua kuin jo mainitulla Liekillä. Kevään ja kesän tähtikuvioita on joka tapauksessa omassa lajissaan rohkea tuotos, joka yhdistää eskapismin ja arkirealismin Suomen oloissa harvinaisen luontevalla tavalla.
Miika Jalonen
DEATHBOUND
Doomsday Comfort
Dynamic Arts Records
Deathbound kuului bändeihin, joiden edesottamuksia allekirjoittanut ei ole seurannut lainkaan, johtuen yleisestä genrekategorioinnista, jossa se istahtaa tukevasti perus-/pikametallin sekaan. Tässä tapauksessa ennakkoluulot olivat onneksi turhia, koska yhtye veivaa, pikaista kylläkin, vahvasti death metallille tuoksahtavaa grindcoreaan sellaisella pieteetillä, että vanhalta meinasi mennä puurot väärään kurkkuun.
Levy on alusta loppuun sitä ihteään, eikä kuulijalle anneta hetkittäistäkään lepotaukoa. Meininki yltyy paikoitellen uskomattomiin mittasuhteisiin, ja kun nopea death metal väliosa jyrähtää päälle, tuntuu kuulijasta musiikki hidastuvan balladin tasolle.
Yleinen tunnelma levyllä on siis varsin hektinen, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen alkaa musiikista erottaa selkeämpiä yksityiskohtia, jolloin myös ns. blast beatin yltiöpäinen viljeleminen korostuu hieman. Bändi on kuitenkin pikaisimman musiikin ehdotonta suomalaista huippua, mielestäni Rotten Soundin perässä, ellei tasolla, joten raa-an ja erittäin vihaisen musiikin ystäville Doomsday Comfort todellakin tuo lohtua.
Jukka Kolehmainen
VIIKATE
Unholan urut
Ranka Recordings
Tehneekö Viikate nykyisellään julkaisuja jopa hieman liiankin tiuhaan tahtiin, koska yhtyeen uutta tuotosta ei enää odota innostuksella, vaikka tarjolla onkin ollut lähes poikkeuksetta hyvin laadukkaita biisejä? Näin on suhdanne myös Unholan urkujen kohdalla, sillä en pystynyt kohdistamaan kiekkoon minkäänlaisia ennakko-odotuksia, vaikka biisimateriaali on levyllä kaikin verroin keskitason yläpuolella ja Helismaa-henkinen metalli on edelleen osoittava voimansa.
Jotain uuttakin on Viikate onnistunut sekoitukseen sivaltamaan, esimerkiksi levyn avaava nimikappale vivahtaa melodisen goottirock-skenen puoleen sen verran imitoivasti, että äkkinäiseltä loksahtavat leuat väkisin auki. Pohjoisen viljan leikkuun käynnistyessä palataan kuitenkin välittömästi takaisin Viikatteen perusarvoihin, jotka tälläkin levyllä ovat edelleen pääosassa, vaikka linjaus onkin edellistä pitkäsoittoa surumielisempi. Sanoituksellisesti yhtyeen voi myös katsoa tulleen asteen lähemmäksi tavallisen ihmisen arkikokemusta mm. väkivallan roolin pohdinnoillaan, vaikka ihmisvihaajien seura ja kuusikuusikuusi - metsä eivät siihen ehkä kuulukaan.
Albumin parhaimmistoon nousevat nimikappaleen lisäksi singlebiisit Pohjoista viljaa ja Tie, sekä Itä-Suomen liigan senttereiden Marko Annalan ja Jouni Hynysen taustalauluttamat Ajakaa! ja Vesi jota pelkäät, joka nousee Viikatteen parhaiden kappaleiden kahinoihin. Unholan urut jäänee Viikatteen levyhistoriassa hyväksi välivaiheeksi, josta on mahdollista kehitellä vielä jäntevämpiä kokonaisuuksia, tällä levyllä osien summa ei kuitenkaan tue kokonaisuutta vielä aivan riittävästi.
Hanna Valjakka
KOMETA
Like A Light Bulb
Bad Vugum
Haastava on usein nätti ilmaus musiikille, jota täytyy kuunnella hampaat irvessä. Helsinkiläisbändi Kometa haastaa kuitenkin etupäässä positiivisessa mielessä, ja venyttää perinteisen kitaramylläkän rajoja mukavan elastisesti moneen suuntaan.
Levy alkaa samanlaisella aijaijai-huudolla kuin Sotkan taannoiset "Meksiko"-mainokset, mutta parissa sekunnissa käy ilmi, että yhtäläisyydet loppuvat tosiaankin siihen. Tai ehkä ei sittenkään: myös Kometan levyllä on Mexico-niminen kappale, ja bändi lähestyy musiikkia samanlaisella hullun virneellä kuin toosan komeljanttarit. Camp-vaikutteet ovat toki toisessa tahallisia ja toisessa tahattomia, mutta näinköhän tässä löytyi yksi maailman kosmisen arkkitehtuurin epätodellisista kohtauspisteistä?
Kometan musiikki sulauttaa punkin energian äkkiväärempiin vaikutteisiin ja rytmeihin ärhäkän virnuilevasti. Jossakin taustalla kummittelee Nirvana, mutta tässä silppurissa angsti on korvattu hullun keksijän reippaudella. Albumin hurjasti pörisevät kitarasoundit ansaitsevat erityiskiitoksen. On Kometan kohkauksessa välillä jotakin hermostuttavaakin, mutta myös vallatonta hittipotentiaalia.
Pikantteja yksityiskohtia piisaa välikilkutteluista tivolimeiningin kautta trumpettiin, joka pyyhkäisee välillä soundimaailman yli kuin valonheitin. Bonuksena parissa biisissä on muistumia Soundgardenista: nimikappaleen tunnelma risteää Black Hole Sunin kanssa ja How To Wear Things voisi hyvinkin olla Ben Shepherdin nyrjähtäneestä sävelkynästä lähtöisin.
Miika Jalonen
LAURA SIPPOLA
Sahara
Omakustanne
Kun sain 31-vuotiaan Laura Sippolan levyn käteeni, minulla ei ollut mitään odotuksia musiikin suhteen. Sippola soittaa omia biisejään pianolla, laulaa, tuottaa, sovittaa ja vielä julkaiseekin itse. Hieman huolestunut olin jo tässä vaiheessa, koska valitettavasti suurin osa omakustannelevyistä kaipaisi ulkopuolista apua tuottajan, levy-yhtiön tai edes hyvän ja rehellisen ystävän muodossa - artistin hyvästä tarkoituksesta ja valtavasta innostuksesta huolimatta. Saatteesta luin vielä, että "Sahara sisältää suomenkielistä, jazzillista singer-songwriter -musiikkia". Ok.
Levy käynnistyy Kaunajaiset-biisillä, ensin varovasti matalalla naisäänellä, kuplivan pianon säestämänä, ennen kuin kertosäe räjähtää iloisesti käyntiin. Hämmästyneenä lopetan muun touhuilun kun biisi svengaa kuin hirvi ja iloinen, rentoutunut tunnelma leviää huoneeseen. Levy liikkuu selvästi Billy Joel meets Carole King -akselilla. Tebon sanoi jatkaa riemua sekoittamalla italiaa, suomea ja englantia rytmikkäiseen grooveen tavalla johon Sting itse olisi tyytyväinen. Tämä levy onkin aikamoinen positiivinen yllätys. Levyllä kuullaan lisää viitteitä mainittuihin laulajapianisteihin kuten mm. (Sahara, Jokin osa musta ja Kaukana) osoittavat. Levy sekoittaa rockia, jazzia, soulia ja vähän bluesiakin onnistuneesti. Puolet biiseistä on balladeja tai hidastempoista jazzia ja soulia. Sanoitukset käsittelevät eniten rakkautta, läheisyyden kaipuuta, lähestymisen pelkoa ja suhteita.
Sahara on huolellisesti tehty levy. Biisit vakuuttavat, bändi on todella hyvä, puhaltimet antavat sopivasti lisäpotkua, kokonaisuus toimii ja yksityiskohdat ovat paikallaan jopa levyn paketointiin asti. Muutamaan otteeseen liikutaan taustamusiikin rajamailla, mutta sen annan anteeksi. Kuunneltaessa totean itselleni yhä uudelleen, että tämähän on debyytti, ja vielä omalla rahoituksella tehty. Ja aina se saa minut hyvälle tuulelle. Levy on mainio, ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Toivottavasti saamme kuulla lisää Sippolasta lähitulevaisuudessa.
Patrik Lindberg
SENTENCED
The Funeral Album
Century Media
Sentencedin tyyli pitää loppuun asti: The Funeral Album osoittaa, että hyvissä ajoin hautajaisistaan ilmoittaneen yhtyeen puhe lähtemisestä luomiskautensa huipulla ei ollut sanahelinää vaan karua pohjoisen totta. Temppu on toki korskea, mutta näin hyvän levyn myötä siihen on varaakin. The Funeral Album on kuin poikkileikkaus yhtyeen koko urasta, oli puhe sitten pintatasosta kuten minuutin death metal -rykäisy Where Waters Fall Frozen, tai vuosien varrella karttuneen näkemyksen ja olosuhteiden tehostaman näyttöhalun kaltaisista syvemmistä juonteista.
Mikä hienointa, tietoisuus lopusta tuntuu värittäneen biisejä vain positiivisella tavalla, luonut niille entistäkin kohtalokkaamman auran. Toisinkin olisi voinut käydä. Mutta jos ajatellaan, että perustilanteessa rock-yhtyeet pysyvät hampaat irvessä kasassa vähintään niin kauan kuin menekkiä vain riittää - sisäiset ristiriidat ja miehistönvaihdoksetkin niellen - alkaa Sentencedin malli tuntua yhä loogisemmalta. Sokerina pohjalla yhtyeen hirtehinen perusasenne ja -vire mahdollistaa jopa lapsikuorojen kaltaiset tehokeinot ilman pienintäkään imelyyden vaaraa.
Ykköskategoriaan nousu edellyttää tietenkin myös ensiluokkaista biisimateriaalia, eikä Sentenced petä siinäkään suhteessa: yhtyeen salainen ase on ollut jo vuosia Miika Tenkula, loisteliaan tyylitajuinen kitaristi ja säveltäjä, jonka kappaleet osoittavat, että kliseisiin ei tarvitse turvautua loppuunkalutuksi luullussa melodisessa metallissakaan. Sami Lopakka kaivaa sanoituksiin vielä yhden (itse)murhavaihteen lisää, vaikka välillä jäähyväisironia onkin totuuden nimessä jo melkein liian paksua; "Raise the gun/Take aim and shoot me/Put the bullet through my head/Consider us dead".
Aivan samanlaiseen vaarallisuuteen ja hurjuuteen The Funeral Album ei yllä kuin Taneli Jarvan kanssa tehty kaikkien aikojen kotimainen metallialbumi Amok, mutta pirun lähelle se menee. Bändin tilanteen huomioiden ainutlaatuinen saavutus.
Miika Jalonen
SEAR
Begin the Celebrations of Sin
Dynamic Arts Records
Nyt pistettiin arviosedälle niin vaikea tapaus eteen, etten oikein tiedä mitä tästä sanoisin. Searin musiikki on yksinkertaista black metal/death metal -sekoitusta, jossa kyllä nopeutta piisaa, mutta riffit ovat tylsiä ja sopisivat yhtähyvin pop-levylle, erilaisella tuotannolla toki. Laulaja vetää levyn osapuilleen puoliksi murinoilla ja BM:stä tutuilla kurkkukähinöillä, joka aiheuttaakin allekirjoittaneelle välittömästi näppylöitä. Lisäksi lyriikat ovat enimmäkseen epämääräisen satanistista säpinää, joka ei juurikaan tee vaikutusta, joten levystä on vaikea keksiä positiivistä sanottavaa.
Levyn soundimaailma on ohut ja kapea, musiikki ei kosketa millään tasolla ja siinä on liian paljon black metal -vaikutteita, jotta osaisin ottaa yhtyettä kovinkaan tosissani. Toisaalta, kyseessä on vielä nuori yhtye, joten voinee odottaa, että kypsyminen bändinä on vielä pahasti kesken. Muutamia lupaavia kohtia levyltä löytyi ja yhtye on ansiokkaasti yhdistänyt death- ja black metal tyylisuunnat, näillä arvioilla siis muutama tähti.
Ei kai Sear vanhoille sedille ollut levyään tehnytkään, mutta on silti sääli antaa heikot pisteet yhtyeelle, joka on selkeästi uransa alussa ja tekee hommansa täysillä koko sydämellä.
Jukka Kolehmainen
yle.fi/pop 
