Parin minuutin rock-referaattien kotimainen ykkösnimi Sweatmaster esiintyy kakkoslevyllään, aiemmin keväällä ilmestyneellä Tom Tom Bulletilla aiempaa monipuolisempana, vaikkei olekaan toki luopunut laavan lailla purkautuvasta energiastaan. Laulaja-basisti Sasu Mykkänen antoi Meteli.netille puolen tunnin audienssin aurinkoisena lauantai-iltapäivänä. Erityisbonuksena osio "Keskustelua saksalaisen rockin nykytilasta".
Tom Tom Bullet rokkaa huomattavasti debyyttiä runsaampana ja sovituksellisesti rikkaampana. Johtuiko ratkaisu siitä, ettei soundimaailmaa olisi enää pystynyt typistämään?
-Kyllähän sitä olisi voinut, mutta meillä oli kuitenkin keskenämme halua tehdä vähän erilaisia biisejä. Olihan jo edelliselläkin levyllä jokaisessa biisissä oma juttunsa eikä menty ihan samaa linjaa koko ajan. Mutta tietysti se, että välillä vähän hellittää tempoa ja laulaa eri tavalla, tekee tosi paljon. Nyt lähdimme tietoisestikin hakemaan vähän eri tunnelmia.
Entä oliko tarkoituksellinen työtapaturma, että levy kestää peräti yli kolmekymmentä minuuttia?
-Se on sitä taiteellista kehitystä (naurua). No, kyllä lähtökohta oli, että pidetään levy suunnilleen samanmittaisena. Ei pari biisiä lisääkään olisi haitannut, mutta siitä ylöspäin olisi jo kääntynyt tylsäksi. Samoin on keikkojenkin suhteen: parempi jättää vähän kesken, jotta on seuraavalla kerralla jotakin uutta tarjottavaa.
Cd-aika on kyllä houkuttanut monet tekemään entistä pidempiä levyjä.
-Aivan, ja eihän musiikki ole sellaista, että sitä tehtäisiin metri- tai minuuttitavarana. Jos tunnelma kestää kokonaisuuden, se on paljon tärkeämpää kuin se minuuttimäärä cd-ruudulla. En minä tiedä, ostaako joku tosiaan levyjä sen mukaan, kauanko ne kestävät. Hip hop-puolellahan on tehty sillä tavalla, että väliin on laitettu välihöpötyksiä ja muut. Voisihan sillekin linjalle lähteä, että laittaisi joka biisin väliin vaikka jonkun elokuvallisen kohtauksen (naurahdus). Niin saisi minuutteja lisää.
Soitatte tosiaankin tarkoituksellisen lyhyitä, tiukkoja puolen tunnin settejä. Oletteko koskaan saaneet keikkojen mitasta negatiivista palautetta?
-Varsinkin Saksassa ihmiset tykkäävät, että soitetaan pitkään. Siellä onkin tullut kommenttia. Ja kyllähän tuohon täytyy kiinnittääkin huomiota sitä enemmän, mitä enemmän soittaa isommissa paikoissa pääesiintyjänä. Setin pidentämiseksi onkin pitänyt keksiä kaikenlaisia ratkaisuja. Mutta en usko, että se onnistuu vain lisäämällä biisien määrää. Kyllä siihen pitäisi kehittää jonkinlaista draamallista kaartakin, erilaisia välijuttuja ja vastaavaa. Siihen olemme nyt pyrkineet panostamaan.
Miksi teillä muuten kesti näinkin kauan uuden levyn teossa, olihan debyytin tiimoilta jonkinlaista hypeäkin ilmassa?
-En osaa oikein vastata, se vain sattui kestämään. Olisi varmaan pitänyt tarttua hommaan aikaisemmin. Me vain huomasimme, että on kulunut niinkin paljon aikaa eikä ollut vielä kovinkaan montaa biisiä valmiina.
Hypestä puheen ollen, käsi sydämelle: onko teitä koskaan harmittanut, että The Hives ja kumppanit korjasivat koko potin? Oletteko olleet laajamittaisempaan menestykseen liian kilttejä vai onko teiltä vain puuttunut joitakin nykybisneksessä välttämättömiä ulkomusiikillisia elementtejä?
-Olen minä sitä juttua miettinyt ja huomannut myös muiden kiinnittävän siihen huomiota. En vain oikein tiedä, miten sen meidän kohdallamme toteuttaisi ilman, ettei se olisi ihan feikkiä. Bändin luonteeseen ei vain sovi mikään ulkomusiikillinen kikka. Mieluummin menemme siis ilman sitä. Jos luonnostaan tulee esiin jotakin, jota voisi käyttää hyväksi, sitä voi käyttää. Mutta jos laittaisimme esim. Hivesin tapaan puvut niskaan, ei se ainakaan vähentäisi vertailua.
Oikeasti vain ihmetyttää, koska olette totuuden nimessä ja ihan ilman mielistelyäkin musiikillisesti aika lailla Hivesiä edellä, puhumattakaan monista muista vielä opportunistisemmista ryhmistä.
-Kiitos vaan. Loppukädessä on kuitenkin sellaisia bändejä, kuten The Pixies, jotka ovat tehneet juttuaan vain musiikin voimalla. Tietyssä vaiheessa se kääntyy jopa bändin eduksi. Kun Pixies oli tosi suosittu, ne eivät edes olleet kovin nuoria saati kauniita ihmisiä, mutta se teki musiikistakin vain todempaa.
Kovasti kehutussa laulussasi on roima annos härskiä pornokeisarimeininkiä. Kuinka laulusi muodostuu? Päästätkö vain piilossa olevan luonteesi valloilleen?
-Luulen, että se on aika paljon sitä. Sitä ainakin haluan olla, kun laulan. En pelkästään, mutta se on osa sitä juttua. Tykkään tosi paljon sellaisista laulajista kuten Prince tai Peaches. Minusta varsinkin naiselle sellainen härski meininki sopii vielä paremmin. Se vain tuntuu parhaalta ratkaisulta, kun tekee musiikkia, vetäistä vähän yli. Bon Scott on myös ihan ehdoton.
Kerro vähän Sweatmasterin biisintekoprosessista.
-Se lähtee paljolti siitä, että minä yritän keksiä jonkun kokonaisuuden, jota voimme sitten yhdessä muuttaa. Punainen lanka lähtee kuitenkin minun päästäni, kitarasta ja laulusta. Mutta siinäkin menee aika kauan, en oikeastaan edes kehitä soittamalla niitä biisejä. Ne ovat vain jossakin pääni perukoilla ja niistä on olemassa usein monta erilaista variaatiota, kun mennään treenikämpille.
Soittajilla on bändeissä usein omat roolinsa myös henkisellä puolella. Millainen on teidän "työnjakonne"?
-Energiapuoli, silloin kun se toimii parhaiten, on kitaristimme Mikon (Luukko) harteilla, varsinkin keikoilla. Silloin kun sillä sattuu oikein hyvä vauhti päälle, se hoitaa homman aika hyvin. Minä en oikeastaan voi keskittyäkään muuhun kuin laulamiseen ja soittamiseen. Ajatukseni ja tunteeni menevät siihen, enkä pysty samalla miettimään miltä näyttäisi ulospäin. Matti on bändissä se, joka pitää jalat maassa niin musiikissa kuin muissakin asioissa, muistuttaa aina perusasioiden tärkeydestä. Jos Mattia ei olisi, saattaisimme tehdä vielä erilaisempia biisejä, jotka eivät olisi välttämättä edes hyviä.
Jos ja kun homma kerran toimii, mikä on parasta siinä, että saat olla jäsen juuri Sweatmasterissa?
-Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että on bändi, joka toimii jokaisella osa-alueella. Olen soittanut muissakin bändeissä ja niissä on kyllä huomannut, että on tosi hankalaa saada bändi toimimaan henkilökemialtaan ja musiikillisesti niin, että kaikki puhaltaisivat yhteen hiileen. Olemme kuitenkin soittaneet jo aika monta vuotta ilman ongelmia. Siihen pitää olla tyytyväinen. Tunnen itseni onnekkaaksi.
Kaikesta päätellen tuntuu siltä, ettet voisi edes kuvitella elämää ilman musiikintekemistä.
-En minä ole sellaista edes miettinyt. Ei se ole vaihtoehto. Tekisin musiikkia joka tapauksessa jossakin muodossa, vaikkei tätä bändiä olisikaan. On eri asia, julkaistaisiinko sitä. Olen kuitenkin nauhoittanut itsekseni biisejä aina silloinkin, kun en ole ollut jossakin bändissä. Ei se ole siis viime kädessä kiinni edes siitä, onko yleisöä vai ei. Mutta tietenkin jos bändin kanssa soittaa, en ymmärrä sitä, että joku sanoo tekevänsä musiikkia vain itselleen. Tietenkin musiikkia tehdään yleisölle aina, kun mennään esiintymään jonnekin.
Onko rock sinusta yhä vaarallista?
-No ei se ole. Tuo on vähän sama juttu kuin jos joku sanoo, ettei tykkää kuin sellaisesta musiikista, joka on uutta ja ettei sen vuoksi tykkää rockista. Aina tulee kuitenkin ihmisiä, joille rock on uutta, sellaisia, jotka eivät ole ennen kuulleet sitä eikä heillä ole mitään tietämystä vuosikymmenien takaisista bändeistä. Niille se kuulostaa tuoreelta. Sama pätee varmaan vaarallisuuteenkin. Jos ei tiedä kaikkia juttuja, joita on tapahtunut punk-aikoina ja sitä aiemmin, niin sitten se voi toki kuulostaa vaaralliselta.
-Itse olen kuitenkin hankkinut jo sellainen historiallinen käsityksen rockista, että tuntuu kuin olisi nähnyt kaiken. Kovinkaan moni asia ei enää hetkauta. Pitäisikö tuollaiseen kysymykseen muuten vastata objektiivisesti? On varmaan niin, että joillekin rock on vielä vaarallista, joillekin ei. Kuvio menee sitten niin, että kukin yrittää etsiä sielua ja persoonallisuutta kaiken historian painolastin alta, kierrätettyjen sointujen alta. Minusta tuntuu, että kyllä sitä jotakin mielenkiintoista, persoonallista sielua löytyy yhä edelleen.
Olette kiertäneet ulkomailla jo jonkun verran. Mikä on omituisinta, mitä olet reissujen aikana musiikin parissa kohdannut?
-Englannissa minua hämmästytti tosi paljon pikkubändien välinen kilpailu, melkein pudotustaistelu. En ikinä olisi voinut kuvitella, että meitä ennen soittava bändi voisi pölliä piuhamme lavalta, mutta siellä se tuntui ihan normaalilta. On ihan käsittämätöntä, että ihmiset menevät tuollaiseen mukaan tai ajattelevat noin. Ei siinä voinut muuta kuin ihmetellä.
Suomessa on sentään niin pienet kuviot, että kukaan ei kehtaisi edes toimia noin.
-No ei. Siellä Englannissa voi olla kyse siitäkin, että sieltähän ei ole tullut pitkään aikaan oikeastaan mitään kunnollista rokkijuttua, joten ehkä ne kokivat sen oikeudekseen - "me olemme helvetin englantialaisia ja olemme keksineet tämän koko jutun". Ja sitten sinne menee joitakin suomalaisia ja ruotsalaisia bändejä. Ehkä niitä vitutti se. Koko se henki oli kuitenkin suomalaiselle rokkarille aika outo kokemus.
Keskustelua saksalaisen rockin nykytilasta
Miten suomalaisuus on muuten vaikuttanut musiikintekoonne?
-Olisi hauska kertoa, jos olisi selkeästi suomalaisia vaikuttajia. Ne ovat kuitenkin enemmän henkisellä puolella, 22-Pistepirkko, Radiopuhelimet, bändin alkuaikoina ehkä myös Xysma, koska se oli samasta kaupungista ja pääsivät reissaamaankin vähän, jolloin pääsi näkemään, että sekin voi olla mahdollista. Yksi juttu on varmasti se, että olemme halunneet mennä alusta asti muuallekin kuin Suomeen soittamaan. Maa on niin pieni, että tällä vain muutama kaupunki joihin voi mennä edes pari kertaa vuodessa. Se on ollut selkeä lähtökohta ja se pätee varmaan Pohjoismaihin yleisemminkin, siksi täältä viedään niin paljon musiikkia, kun bändit suhtautuvat niin, että täältä on pakko lähteä ulkomaille. Esim. saksalaisten bändien on tosi vaikeaa saada keikkaa edes omassa maassaan, muista puhumattakaan. Ei kukaan halua nähdä saksalaista rokkibändiä! (naurua)
Paitsi Rammsteinin.
-Niin, mutta se onkin TOSI saksalaista. Mutta kukaan ei halua nähdä saksalaista versiota Hellacoptersista, ja sellaisiakin bändejä on tosi paljon siellä. Kukaan ei vaan tiedä niistä täällä. Mutta vaikka olisi julisteita ja muista mainoksia, ei kukaan haluaisi siltikään niitä nähdä.
Kyllä sieltä ihan mielenkiintoisiakin bändejä silti tulee, kuluneen vuoden aikana olen kuullut pariakin tosi lupaavaa yhtyettä.
-Ok. Siellä on ollut kyllä tosi nuorta porukkaa keikoilla, sellaisia kahdeksantoista vanhoja. Saattaa hyvin olla, että sieltä tulee joskus viiden vuoden päästä isokin ryntäys. En yhtään ihmettelisi. Tällä hetkellä Saksaa vain pidetään niin junttina maana, etteivät ne tajua mistään mitään. Mutta siellä on kuitenkin helvetisti porukkaa, ja siellä käy muutenkin niin paljon bändejä keikoilla, että niillä on mahdollisuus kehitellä omaa soppaansa.
Miten päädyit aikanaan laulamaan? Useilla laulajillahan ainakin Suomessa kuvio menee niin, että vokalistiksi alkaa joku sen jälkeen, kun kukaan muu ei suostu.
-Minulle kävi niin, että soitin ensin kitaraa ja kävin muutamilla kitaratunneillakin. Isä soittaa kitaraa ja se yritti saada minuakin soittamaan, mutten kiinnostunut siitä ennen kuin hevikaudella joskus 13-14-vuotiaana. Silloin aloimme soittamaan kavereiden kanssa autotalleissa. Kävi tosiaan niin, ettei kukaan muu suostunut, joten minä otin sen roolin. Tyyli on muuttunut kyllä tosi paljon, en pysty kuuntelemaan niitä alkuaikojen juttuja enää ollenkaan. Ne ovat niin teennäisen kuuloisia.
Puhuit hevivaiheesta, joka on yhteistä menneisyyttä monille tietyn ikäpolven nuorille. Mitä bändejä kuuntelit silloin ja ovatko jotkut tärkeitä vielä tänäkin päivänä?
-On siitä jäänyt sellainen nostalgia, että vanhoja klassikoita on mukava kuunnella aina kun on samanhenkisten kavereiden luona kylässä. Useimmat kaverini tykkäsivät death metalistakin, mutta itse en mennyt koskaan niin pitkälle. Minulle tärkeitä olivat Metallica ja thrash-bändit kuten Kreator ja Sepultura. Kuuntelen niitä edelleenkin ihan mielelläni, joskus jopa kotona.
Millaiset odotukset sinulla oli uuden levyn suhteen ja mitä haluaisit vielä musiikilla saavuttaa?
-Odotimme hyvää vastaanottoa, koska levy on omasta mielestämme niin hyvä. Menekkiin olen kyllä vähän pettynyt. Kun vain saisi kriitikkomenestyksen käännettyä myös yleisömenestykseksi...Ilmeisesti meiltä vain puuttuu paketista sellainen osa, joka saisi hieman suuremmankin yleisön kiinnostuksen heräämään. Emme me mitään massasuosiota edes hae, mutta kunhan saisi pikku hiljaa rakentaa juttua eteenpäin. Sama pätee musiikkiinkin. Tarkoitus on kehittyä ja muuttua asteittain ilman väkinäisyyttä. Kuulostella, mitä sellaista osaisimme tehdä, mitä emme aiemmin ole osanneet.
Todella monella sittemmin suositulla bändillähän on kestänyt yllättävänkin kauan haalia menestystä. Kärsivällisyys on valttia tässäkin touhussa.
-Joo, ja kunhan on luottamusta siihen, että tekee homman tarpeeksi hyvin, niin onhan sen pakko toimia. Ei maailmassa nyt niin paljon hyvää musiikkia tehdä, vaikka tehdäänkin paljon. Täytyy vain olla itse ahkerampi ja koettaa tehdä hommia hieman paremmin.
Tehdään lopuksi vielä Sweatmaster-henkinen revolverihaastattelu eli kerro lyhyesti, mitä kustakin sanasta tulee mieleesi.
-Ok.
Basso.
-Rytmi.
AC/DC.
-Farkku.
Euroviisut.
-Paska.
Jääkiekon MM-kisat.
-Tylsä.
Kesä.
-Lämmin.
Kiire.
-Vieras.
Valta.
-Pelottava.
Imago.
-Hämärä.
Star Wars.
-Ohi.
Turku.
-Harmaa.
Vihonviimeinen kysymys: mikä on mielestäsi kaikkien aikojen paras kitarariffi?
-Sen on pakko olla AC/DC:n Back In Black. Niin klisee ja kulunut kuin onkin, se on ihan mahtava riffi.
yle.fi/pop 
