Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Kesän alussa arvostelun alla ovat Hannibal & Soppa, Reverend Bizarre, Shadowplay, ShamRain, Spiha ja pian Suomessa nähtävä Audioslave. Seuraavan kerran Metelin levyarviot palaavat kuvioon loppukesän ja alkusyksyn taitteessa.
AUDIOSLAVE
Out Of Exile
Universal
Suomessa 29. kesäkuuta soittava Audioslave lähtee toiselle kierrokselle tutuista lähtökohdista: Chris Cornellin mahtikeuhkoihin mahtuu edelleen yhtä paljon ilmaa kuin zeppeliiniin, Tom Morello saa kitarajipponsa merimiessolmuun ilman liiempiä efektejäkin ja Tim Commerford ja Brad Wilk takovat kulmikasta rytmivalliaan kuin kokeneet kaivostyöläiset. Mutta onko superbändillä mitään uutta tarjottavaa? Kyllä ja ei. Vaikka riffeissä onkin tuhtia jyräystä, on yhtyeen kokonaissoundia viilattu huomattavasti helpommin sulavaan ja valtavirtaan sopivampaan muotoon. Osa biiseistä on jo melkein poppia.
Toisaalta Out Of Exileä vaivaa sama paradoksi kuin Audioslaven debyyttiä - ja useita muita Rick Rubinin luovassa valvonnassa tehtyjä levyjä - eli nauhoitetaan valtavalla äänitysbudjetilla musiikkia, jonka suurin päämäärä on kuulostaa autotallissa livenä soittavalta perusbändiltä. Metodissa on puolensa, mutta välillä ristiriita puskee rivien välistä tietynlaisena alitajuisena pöhöttyneisyytenä. Ankara, mutta kuiva soundimaailma tekeekin levystä hivenen raskaan kuuntelukokemuksen.
Parhaimmillaan Audioslave kuulostaa toki siltä kuin pitääkin, yhdistelmältä Soundgardenin ja Rage Against The Machinen parhaita puolia. Yhtyeiden tehokeinot olivat tosin niin erilaisia, että symbioosi tuntuu vieläkin hivenen hämmentävältä. Soundgarden ei esim. ollut koskaan leimallisen poliittinen yhtye, ja siinä missä Zack de la Rocha sylki manifestia, Chris Cornell on luottanut aina symbolisempaan, mahtipontisilla fraaseilla silattuun kieleen. Ja kuten ennenkin, Cornell laulaa rauhallisemmatkin osuudet kuin hän ei millään malttaisi olla revittelemättä täysin palkein.
Kelpo biisejä Out Of Exilellä on onneksi useita: Your Time Has Come avaa pelin Morellon tuimalla tavaramerkkiriffillä, mutta sulaa hienosti jännitettä purkavaksi kertosäkeeksi; nimibiisin pääriffi on vieläkin tehokkaampi; sinkku Be Yourself ja miltei lastenlorumainen Doesn't Remind Me johtavat kepeämpää antia jne. Levy on kuitenkin liian pitkä ja puuduttava noustakseen ylempää keskitasoa korkeammalle.
Miika Jalonen
SHAMRAIN
Someplace Else
Firebox
ShamRainin utuinen tunnelmointi on vaikeasti sijoiteltavaa musiikkia, jonka surumielinen maailmankuva kuitenkin vetää sen melankoliametallin kategoriaan. Mikäli bändiä haluaa sijoittaa tarkemmin, hengenheimolaisia ja etäisiä kaikuja yhtyeelle voi löytää mm. Anathemasta, Katatoniasta ja Opethista, mutta lähimmillään musiikillinen tunnelma on soundtrackien maailmaa, parhaimmillaan psykologista kauhua, kuten vaikkapa Twin Peaksia.
Nämä lähtökohdat tekevät ShamRainista varsin epäsuomalaisen orkesterin. Kotimaisittain tutummaksi bändin tekee toki Mika Tauriaisen ääni, joka on porautunut mieleen Entwinestä, vaikka ShamRainin musiikkiin miehen ääni sopiikin lahtelaisryhmää paremmin.
Sitten debyyttinsä on yhtye kasvanut myös jäsenmäärällisesti, joka ei soundillisesti ole kuultavissa määrin vaikuttanut bändin toimintaan. Yhtyeen livehabitukseen lisäykset kuitenkin tuovat varmasti aivan uudenlaista tiukkuutta - mikäli yhtyettä olisi joskus mahdollista kuulla livenä.
Someplace Else kielii myös muusta kuin fyysisestä kasvusta. Vaikka uutuus sisältää selvästi samantyyppisiä teemoja kuin debyytti, on tunnelman luonti tässä saanut aivan uudet siivet alleen. Myös se perisynti, johon tunnelmamusiikki usein sortuu eli täydellinen tarttuvuuden kiertäminen on turha pelko Someplace Elsen kohdalla. Esimerkiksi To Leavessa ja The Missing Piecesissä on jopa hittiainesta, varsinkin viimeksi mainitun popahtavat melodiakulut vakuuttavat mahdollisuuksista vaikka radiosoittoon asti. Tosin eivätpä Suomen kanavat kovin tunnettuja hyvän musiikin tunnistamisestaan ole. Nuo popahtavat mausteet tuovat eloa ShamRainin muuten niin totiseen ja lohduttomaan maailmaan ja levyn kauniit pianomelodiat saavat suorastaan haukkomaan henkeään. Se, mikä saisi yhtyeen löytämään lopullisen paikkansa allekirjoittaneen sydänalassa, olisi jonkinlaisten kliimaksien lisääminen albumille. Nyt yhtyeen kauniit maisemakuvat ja suvannot enteilevät ukkosta, jota ei koskaan tule ja ajoittaiset myrskynsilmäkkeet saisivat ShamRainin tunnelmat täyden kympin arvoisesti maaliin.
Hanna Valjakka
REVEREND BIZARRE
II: Crush The Insects
Spinefarm
Suomen raskaimpiin yhtyeisiin lukeutuva Reverend Bizarre on periksiantamaton doom metalin lähetyssaarnaaja, joka toimittaa viestinsä perille vaikka vatsallaan ryömien. Yhtye saikin yllättävää radiosoittoa singlellään Slave Of Satan, joka 21-minuuttisena yhden kappaleen singlenä koetteli sekä formaatin että Top 10 listan rajoja noustessaan viikkojen ajaksi listan kärkeen, heti PopStarojen tuntumaan.
Levyn avaava Doom Over The World alleviivaakin yhtyeen pyrkimystä tuoda tuomion ilosanomaa, sallinette ilmaisun, kaikille ketkä vain malttavat kuunnella. Malttamisesta on tosiaankin kyse, koska kyseessä on kuitenkin kahdeksan kappaleen pituinen levy, joka kellottaa yli 73 minuutin rajapyykin, lyhyimmän kappaleen ollessa reilun viiden minuutin ja pisimmän 13 ja puolen minuutin paikkeille venyvät teoksia.
Reverend Bizarre ammentaa musiikkiinsa vaikutteita ammoisista 60-luvun lopun ja 70-luvun alun hard rockin ja progressiivisen rockin, tai esiasteisen metallin, juurilta sekä myöhempien aikojen mestarien tyylitellystä synkästä soitannasta. Yhtyeen soitanta lähtee nimenomaan tunteesta, eikä näiden kolmen soittajan mahdollisista kyvyistä käsitellä instrumenttiaan. Sydänverellä siis temmotaan.
Doom metal on pienen ja pippurisen piirin musiikkia, joka on viime vuosina saanut madeltua lonkeronsa ulos suurempiin ympyröihin, mikä ei tämän tapaisia levyjä kuunnellessa ole mikään ihme. Tyylikkäästi raskas musiikki kelpaa nopeammankin maun omaavalle metallistille, ja miksei rokkarillekin.
Jukka Kolehmainen
HANNIBAL & SOPPA
Pahat viinit
3rd Rail Music
Tulenkantajien keulilla kansansuosikiksi räpäyttänyt duo on avoimen helpottunut livebändin feidaantumisesta. Nyt liikutaan molempien omimmaksi tuntemalla alueella, roisi syljentä tapahtuu länsirannikkopohjaisen, bassoista raskaan funkin päälle. Teksteissä päätä lyödään useasti Kelan seinään, kehotetaan tunkemaan puhelinlaskut soneraan, ja tunnetaan oma tausta piirun tarkkuudella...
Neljä viikkoa sinkkulistan kärjessä viipynyt Lissää vinkunaa on oiva raita, muttei läheskään levyn paras. Kuningas Pähkinän maustama kesäinen renttuanthem Aamu Ei tuu,
miljonääri-veropakolaisten suuntaan ampuva Monte Carlo ja Oaklandiinkin kumartava Slängään, ovat kaikki omalla sarallaan parasta mitä tässä maassa on kuunaan kaupattu. Hannibalin puolittainen laulu viime mainitussa on sanalla sanoen loistava. Herra Soppa on myös viileän tylysti kautta levyn oma itsensä, välittämättä kenenkään kommenteista.
Tuotantovastuu jakaantuu laajalle. UnikJagen jazzaava Ennenku viikate heiluu on sopivan savuinen, Ilari Aution g-funkille tinkimättömän uskollinen Työttömän räppärin teema edustaa toista äärilaitaa, savuisena toki sekin. Jazzy-On kokemuksen tuoma varmuus kuuluu useammallakin raidalla.
Niko Toiskallio
SPIHA
Spiritual Hallucination
Rock Frequency
Vuonna 2003 keräsi Spihan debyyttialbumi Egoreactor poskettomat kehut niin kriitikoiden kuin yleisönkin puolelta ja albumi on rockaavuudellaan, intensiivisyydellään ja tarttuvilla biiseillään noussut mm. allekirjoittaneen suosikkisoundtrackien joukkoon kotibileiden musiikkia valittaessa. Näistä lähtökohdista ei Spiritual Hallucinations ole kovin kadehdittavissa asemissa, koska se joutuu aivan järjettömien suorituspaineiden eteen. Paitsi odotuksia, asettaa huikea debyyttialbumi ilmaan myös skeptisyyttä siitä, kuinka monta groovaavaa rallia yhden orkesterin takataskuista voi löytyä.
Onnistuuko Spiritual Hallucinations näissä pyrkimyksissä? Kyllä ja ei. Toisaalta kiekko on monikerroksinen, groovaava ja rockaava paketti, jonka kuuntelemiseen kannattaa varata runsaasti aikaa. Parhaimpina esimerkkeinä tästä toimivat Rock'n'Roll (Titityy), Wheelie, Planet Horse ja Until The Morning. Kuitenkin aivan viimeisin niitti tuntuu jäävän kaikissa biiseissä saavuttamatta, niitti, jonka bändi moukaroi syvälle ihon alle monella debyyttinsä kappaleella. Seuraavan albumin suhteen nousevat kivitalon kokoisiksi myös uudistumispaineet turhan monen kappaleen ollessa kuin suoraa jatkumoa debyytin tuotoksille. Näillä eväin kiekko jää ainoastaan parempaan keskitasoon, joka sekin oikeuttaa edelleen Spihan saamaan tehosoittoa myös vauhdikkaan illan jatkomusiikkina.
Spiha elää suurellista rockunelmaa, unohtamatta kuitenkaan sitä, että klisee-helvetissäkin piilee hyvän riffin kasvualusta huumoria sivuuttamatta, kuten vaikkapa Rock'n'Roll (Titityy) mitä vakuuttavimmin osoittaa.
Hanna Valjakka
SHADOWPLAY
Morgue - Complete Recordings
Stupido
Shadowplay on kirjoittanut aivan uniikin luvun kotokansamme rock-historiaan. Kärjistetysti voisi sanoa, että yhtyeellä ja etenkin sen keulahahmolla Brandi Ifgraylla oli sekä ajatonta tyyliä että substanssia jo silloin, kun Suomi oli vielä musiikkimaailman Albania. Julkaisuna kolmen cd:n Morgue-boksi, jolle on niputettu nimensä mukaisesti paitsi Shadowplayn kaikki kolme albumia myös yhtyeen tähänastiset singlet, ep:t ja rypäs live-biisejä, onkin pienimuotoinen kulttuuriteko.
Suuri osa Shadowplayn viehätyksestä on aina rakentunut toimivien ristiriitojen varaan: bändi on yhtä aikaa täysin luontevasti hauras ja itsetietoinen, välinpitämätön ja intohimoinen, levoton ja rauhallinen... Joy Divisionin kappaleesta nimensä napanneella yhtyeellä on myös täysin oma soundi, yhdistelmä post-punkin kiivasta energiaa, heleää taidepoppia, jazzin improvisaatiohenkeä ja savuista yökerho-fiilistelyä. Tämän coctailin päälle Brandi Ifgrayn on ollut helppo laskea lakoninen tarinankertojan äänensä, jossa on muistumia Lou Reedistä The Go-Betweensin Grant McLennanin beat-lausujiin.
Klassinen debyyttialbumi Touch And Glow kuulostaa edelleen hätkähdyttävän tuoreelta, ja vallankin avauskolmikko Looking At The Trees, Kingdom Gone ja Gang Of Four-cover Damaged Goods hurmaa kipinöivällä tunnelmallisuudellaan. Loppua kohden levy muuttuu roimasti synkemmäksi ja neuroottisemmaksi, latauksensa silti säilyttäen. Verkkaisen julkaisutahdin myötä Shadowplayn rennoin ja popmaisin albumi Eggs & Pop julkaistiin vasta viisi vuotta esikoisen jälkeen. Marco Kososen haikea trumpetti saa paljon tilaa, ja kappaleita ohjastaa etupäässä Brandin piano. Kokonaisuus on yhtenäinen, biisit kauttaaltaan vahvoja.
Toistaiseksi viimeisin Shadowplay-julkaisu, vuonna 1997 ilmestynyt Raw Powder, yllättää suoraviivaisuudellaan. Debyytin henkeä tapaileva Cling To It, hienot viulusovitukset sisältävä hitikäs Rose ja raskaspulssinen Try Not To Lose It ovat hienoja biisejä, mutta muuten albumi on oman tiensä kulkijan vaisuin levy. Aiemmin käytettyihin, vivahteikkaisiin tehokeinoihin mieltynyttä rokkaus saattaa oudoksuttaa. Vaikka Raw Powder ei olekaan suoranaisesti heikko levy, jää se auttamatta erinomaisten edeltäjiensä varjoon. Lopuksi kuullaan vielä seitsemän live-vetäisyä, joista nousee esiin Eggs & Popin eeppinen lopetuskappale Jelly.
Kuten sanottua, Morgue on millä tahansa asteikolla merkittävä kokoelma, joka kaikkien kapeaa määrittelyä kaihtavan musiikin ystävien tulisi katsastaa. Shadowplay palkitsee takuuvarmasti, vallankin kun annos tarjotaan näin kattavassa muodossa.
Miika Jalonen
yle.fi/pop 
