Suvereenia karismaa parkkipaikalla

Pori Jazz on viime vuosina varsin ansiokkaasti tuottanut Suomeen modernin mustan rytmimusiikin maailmanlaajuisen mainstreamin laidalla keikkuvia tähtiä. Näiden musiikista aidosti kiinnostuneista, ja siihen perehtyneistä suuri osa edustaa ikäluokkaa ja ajatusmaailmaa, jossa tämän kaltaisia konsertteja käydään seuraamassa pienten lasten kanssa. Siksi onkin ollut toimiva ratkaisu sijoittaa esim. De La Soul, The Roots ja Us3 esiintymään ulkoilma-olosuhteissa sunnuntai -iltapäivänä, tai muuten rauhaisampana ajankohtana.

Lauryn Hill oli tämän jatkumon ilmiselvä edustaja, mutta esiintyi lauantai-iltana, keskellä varsin perinteistä festariyleisöä. Yleisön ja artistin välisen kontrastin aikaansaama myötähäpeän tunne oli tällä kertaa suurempi kuin aiemmin. Lauryn Hill edustaa tunnetusti sielukasta, henkistäkin elämäntapaa. Yleisöstä taas lähes puolet oli Pori Jazziin elimellisesti kuuluvaa ylimielistä, musiikista lähes tyystin piittaamatonta bisnesvierasta, toisen ison osan muodostuessa kännissä kaatuilevasta sikaosastosta.

Itsestään maailmalle hankalan diivankin kuvan antanut pääesiintyjä kuitenkin vähät välitti kaikista yhteensopimattomuuksista, eikä ainakaan antanut oikukkaan sään haitata seremoniaansa millään lailla.

Puujalkavitsailusta trailerpark -tunnelmiin

Kirjurinluodon lauantaipäivä käynnistyi allekirjoittaneelle etukäteen kovin hiljaisia kelloja soittaneen Anna-Mari Kähärän nimeä kantaneella esityksellä. "Bobby McFerrinin veroinen laulutaituri on myös pätevä säveltäjä, kosketinsoittaja ja haitaristi", kertoi ohjelmalehti.

Hyvältä homma kuulostikin, Joni Mitchell -covereineen kaikkineen. Paikalle vasta ehtineenä en kiinnittänyt kauhean suurta huomiota esityksen katseluun, vaan keskityin ison yleisönosan tavoin hakemaan koko päivälle sopivaa leiriytymispaikkaa. Valitettavasti varmaankin kymmenessä perättäisessä spiikissä solisti esitteli yhtyeensä: Jarmo Saari, Pekka Kuusisto, Zarkus Poussa, ja viimeisenä, muttei vähiten valitettavana, Marzi Nyman. En missään tapauksessa enkä olosuhteessa halua sanallakaan moittia yhdenkään kokoonpanon edustajan musiikillista osaamista, mutta joku tässä mätti ja todella pahasti. Ok, olen mitä ilmeisimmin tosikko ja muuta sellaista, mutta esim. Nymanin joka ikiseen koloon tungettu hahmo, ja ennen kaikkea miehen ehdoton tarve esittää itsensä ainoastaan c -luokan vitsinä alkaa ylittää sietokynnyksen. Muusikon tuskin tarvitsee pitää itseään valtavan arvokkaana ja ylhäisenä olentona, mutta eikö itsestään jatkuvaa pelleä tekevä taituri nimenomaan tee niin? Eikö ihminen, joka hokee lakkaamatta itsensä halpuutta, pyydä vastalausetta: kyllä sinä olet arvokas. No niin, minulta se irtosi taas. Musiikki oli hyvää.

Sun Ra Arkestra oli jonkinasteinen pettymys. Sellaiseksi se oli tosin jo ennalta tuomittu, päämiehen mentyä muihin kosmisiin ulottuvuuksiin jo aikoja sitten. Siitä huolimatta isolta yhtyeeltä odotti jonkinasteista ravistelevaa spektaakkelia. Esiintymisasut antoivat sellaisesta myös viitettä, kirkkaita värejä, silkkiä, satiinia, ja aurinkolasidesignia ei oltu säästelty. Musiikillinen anti vaihteli lupausten mukaisesti helposti kuunneltavasta swingistä melkoiseen fuusioryöpytykseen. Varsinaisilta aurinkorituaaleilta tuntuvia osuuksia kuitenkin jäi kaipaamaan, vaikka niitä jo säänkin puolesta oltaisiin kaivattu. Yhtye tuntui soittavan lähinnä itselleen, mikä tosin oli olosuhteet huomioiden vähintäänkin ymmärrettävää.

Johnny Lang istui -niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin- tapahtumaan -ja tapahtumassa hyvin. Miehen blues-tukeva akustinen esitys lienee tuntunut monessa korvaparissa vähiten ärsyttävän uudelta, minkä seikan hyvyydestä toki voidaan olla montaa mieltä. Sinisointu -kärsimys lauluäänessä, ja kitaran kautta sadeviittaiselle kansalle vuodatettu vimma vaikuttivat kovin aidoilta tuntemuksilta, ja veivät mielen hetkeksi pois tältä parkkipaikalta, jollekin toiselle sellaiselle, kenties asuntovaunukotiin. Juuri löytyi.

Karismaattinen johtaja

Viimeistään Porin keikan jälkeen alan uskoa, että The Fugees -ryhmän paluu on mahdoton. Mikäli Lauryn Hill, Wyclef Jean ja Pras Michel vielä yhdistävät voimansa, tarvitaan kolmikolle hiphop -kuningattaren nyt nähdyn aktin perusteella stageksi kokonainen kaupunginosa.

Muutamaa viikkoa aiemmin Lontoossa yleisönsä useamman tunnin myöhästymisellä suututtanut Hill antoi odottaa itseään myös Kirjurinluodon lavalle melko pitkään. Kuulutuksessa kerrottiin terveisiä lavan takaa. Hill oli kuulemma onnellinen saadessaan olla Suomessa, vaikka kiertue onkin ollut kovin raskas. Tämän jälkeen seurasi puolisen tuntia hermostunutta odottelua, soittimien peittämistä muovein, ja muovien poistamista jälleen. Kun noin kymmenpäinen bändi lopulta ilmaantui lavalle, ratkesi ilo noin kymmentuhatpäisessä yleisössä. Lauryn Hill itse asteli estradille varmoin askelin soittajistonsa perässä, ja aloitti välittömästi lähes katkeamattoman, funkin, soulin ja hiphopin lisäksi reggaen, lattarirytmien ja trubaduuritunnelmien puolelle menneen sessionsa.

Bändille sovitetut, alun perin dj-pohjaisella sampletaustalla pyörineet biisit kuten loistava Lost Ones, tai vaikkapa yhdeksi tämän setin kohokohdista noussut Final Hour ottivat aikansa auetakseen. Lost Onesin pitkä afrorytminen alku tanssitti vähemmänkin Hillin tuotantoon tutustunutta kansaa oivallisesti, palkiten fanit sitten lopulta omana itsenään käynnistyessään.

Vaikka showsta jäi uupumaan toisaalta kaikkein terävimmän MC -osaamisen näyttö, ja toisaalta trubaduuripuolta kuultiin yllättävän vähän, on Lauryn Hillin esitykselle hillittömine tansseineen, ja armottomine bändin piiskaamisineen vaikea löytää vertaista. Mieleen nousivat lähinnä mustavalkoiset, hämärän sävyiset ja särösoundiset livetaltioinnit vähintään kolmen vuosikymmenen takaa. Vaikka hiphop -yleisölle on tänä vuonna pohjolassa tarjottu paljon sen ansaitsemaa enemmän, ei yksikään täällä vierailleista legendoista saa yhtä korkeaa arvosanaa kuin Hill yhtyeineen.

Vertailuasetelma ei tietenkään ole oikeudenmukainen, mutta jopa kesäkuussa Tukholmassa vieraillut kulttuurin ehdoton ykköslegenda KRS ONE jäi karismassa kakkoseksi. Soul-diivoille ominainen hillitty charmi oli mukana esityksessä, mutta peittyi suurimmalta osin energisen ulosannin alle, taidokkaan laulun kuitenkaan kärsimättä. Yllätysvetona kuultu, Marleyn perheen ja Laurynin keskinäisestä läheisyydestä muistuttava Iron Lion Zion oli Killing Me Softlyn, Fu-Gee-Lan ja Ready Or Notin joukossa kuin kotonaan, puhumattakaan Amerien hittibiisi One Thing in breikistä, joka kuulosti paremmalta kuin alkuperäisessä paketissaan. Akuutin reggaen ystävän korvaan tarttui myös pätkä Damian Marleyn Welcome to Jamrock -megahitistä.

Kuvat: Pori Jazz