Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Syyskuussa arvostelun alla ovat Charon, Bloodpit, The Five Corners Quintet, Sivulliset - kokoelma, The Machete ja kattava arviokokonaisuus Sielun veljien Reissueista.
CHARON
Songs For The Sinners
Spenefarm Records
Toisella levyllään Tearstained Charon siirtyi oman arvostuslistani kärkipäähän, jonka jälkeen seurannut Downhearted ja The Dying Daylights ovat pakostakin näyttäneet valjuilta edeltäjäänsä verrattuna. The Dying Daylights kuitenkin antoi muutamalla ässäraidallaan osviittaa yhtyeen musiikillisesta kasvusta ja Songs For The Sinnersillä on nuo henkiset rintakarvat toden teolla laitettu lepattamaan. Vaikka mukana on varjokuvia myös aikaisemmasta tuotannosta kuten Deep Water, on valtaosalla kappaleista hyvin uudet jauhot pussissaan. Jo avausbiisi Colder aloittaa räväkästi imaisten taustamusiikista haaveilleen kyselemättä mukaansa. Songs For The Sinnersille Charon vaikuttaa viimein taltioineen osuvimmin valtavaa live-energiaansa ja kappaleet kuten Bullet, Gray, She Hates ja House Of The Silent alleviivaavat bändin musiikillista miehistymistä. Näistä ensiksimainittu on Charonin yleisestä linjasta kenties yksi eniten poikkeavia kappaleita ja nouseekin ehkä jopa levyn parhaaksi biisiksi.
Silmiinpistävä on Jenny Heinosen entistä voimakkaampi käyttö, varsinkin levyn avaajana. Leppäluoto tekee omalla sarallaan tasavahvan ja tyylikkään suorituksen, johon tosin voisi kaivata hieman lisää revittelyjä House Of The Silentin tapaan, joka kappaleena on suorastaan hengästyttävä erityisesti lopun instrumentaalin noustessa sumupilven lailla kuristamaan kuulijan kurkunpohjaa.
Hanna Valjakka
THE FIVE CORNERS QUINTET
Chasin' The Jazz Gone By
Ricky-Tick Records
The Five Corners Quintetin debyyttialbumin Chasin' The Jazz Gone By nimi enteilee hyvin, mistä levyssä on kyse. Nuspirit Helsingistä tutun Tuomas Kallion johtama ryhmittymä nimittäin sukeltaa menneiden aikojen jazzin maailmaan, mutta maustaa nostalgista tunnelmaa modernin raikkaalla äänimaisemalla. Idea ei välttämättä kuulosta kaikkein tuoreimmalta, sillä nykymusiikki pitkälti on vanhan kierrättämistä. Silti lopputulos on tällä kertaa harvinaisen onnistunut; eri aikakausilta on poimittu juuri oikeanlaisia elementtejä. Uuden tekniikan mahdollistamaa äänimaailmaa on käytetty tyylillä eikä liian siloitellusta hissihousesta ole tietoakaan. 1960-luvun alun jazzista on periytynyt albumille rouheus ja aito positiivisuus, jotka tekevät kokonaisuudesta särmikkään ja miellyttävän kuunneltavan.
Pitkäsoiton musiikki on suurimmaksi osaksi instrumentaalia, mutta kansainvälisten tähtivokalistien Mark Murphyn ja Okoun vierailut tuovat albumille sopivasti lisäväriä. Viisikulman kvintetti meinaa ajoittain valahtaa liian taustamusiikkimaiseksi fiilistelyksi, mutta se väistää käänteillään ansiokkaasti pahimmat sudenkuopat. Chasin' The Jazz Gone By on kiistämättä yksi vuoden parhaista jazzalbumeista.
Henri Turunen
THE MACHETE
Regression
Spinefarm Records
Hätäisempi voisi kuvitella Macheten Mokoman jäsenten terapiaprojektiksi, joka ei ansaitse itsenäisen bändin arvoa. Näiltä Machete kuitenkin jysäyttää ensitahdilta etuhampaat astetta taaemma aggressiivisella ja tarttuvalla paahdollaan, jossa on toki kuultavissa Mokomastakin tuttuja riffikaavioita, mutta kuitenkin omaehtoisesti niin, että yhtyeiden voidaan vain nähdä käyneen inspiraationhaussa samoilla teurastamoilla. Machetessa kaikuu voimakkaasti vanha liitto, mutta niin kosiskelevasti, ettei kopiointisyytöksille jätetä elinmahdollisuuksia. Saikkosen äänessä kuuluu Janne Joutsenniemen Stonen aikainen perintö ja musiikillisesti silmää isketään mm. Entombedin suuntaan. Suomi-bändeistä samantyyppisellä astialla maitonsa nauttii mm. Divine Decay. Regression on ennen muuta suoraviivainen turpasauna, jossa satunnaiset melodisemmat mausteet toimivat loistavina ilmeenantajina. Myös sanoituksista henkivä yhteiskuntakriittisyys nostaa albumin arvoa ylittämällä rimaa tavallista korkeammalta.
Kerrankin käsissä on debyytti, joka vetää turpaan kautta linjan eikä parhaita paukkuja näytetä heti eteisaskelmalla. Vaikka valtaosa kappaleista kuten True Nature, Lost For Words, The Taint ja Blind ovat jopa loistotasoa tiettyä monipuolisuutta jää vielä kaipaamaan kaiken mäiskeen keskelle. Tavoite, johon Machete taatusti ponnistaa tulevaisuudessa.
Hanna Valjakka
BLOODPIT
Mental Circus
Merceedees Tuotanto
Tamperelaista Bloodpittiä on yritetty niputtaa Negativen ja Uniklubin johtaman glamrockin "uuden aallon" joukkoon, mutta musiikillinen totuus on toinen tämän 90-luvun loppupuolella perustetun nelikon kohdalla. Huolimatta kieltämättä samoihin suuntiin viittaavasta habituksesta Bloodpitin soitto on ehkä eniten tiukkaa grungea, jossa yhdistyy metallisen raskas rytmisoutu sekä Matthau Mikojanin äänen johdolla tunnelmoivat kaihomelodiat.
Demoja ja useamman EP:n vuosien saatossa tahkonnut yhtye on pitkäjänteisesti jaksanut tehdä keikkailevaa pohjatyötä. Satoa niitetään nyt, kun yhtyeen debyytti metsästää listasijoja ja radiosoittoa. Silti mikään tajunnanräjäyttäjä Mental Circus ei ole, vaikka tarttuvia sävellyksiä levyltä löytyykin. 11 raidan kokonaisuus vaatii useamman kuuntelun, ennen kuin vahvuudet alkavat erottua. Niitä ovat ennen kaikkea bändin raskaus ja energisyys, nelikko ei sorru pelkkään kaihomaalailuun vaikka se juuri tällä hetkellä voisikin olla se helppo tie. Lisää koukkuja kuitenkin kaipaisin parhaina hetkinä nousevien hetkien jatkoksi, joita ovat In A Furnacen laiskasti vaanivan säkeen ja menevän kertosäekoukun vastakohtaisuus, haikea Platitude kokonaisuudessaan sekä tiukasti päähän jäävä One More Time.
Ilkka Valpasvuo
ERI ESITTÄJIÄ
Sivulliset - valikoima suomalaista vaihtoehtorockia vuosilta 1985-2000
Poko Records
Sivulliset kertoo jo nimessään olennaisimman: Kyseessä on kokoelma kotimaisen pop-musiikin hivenen vaihtoehtoisempaa tarjontaa 15 vuoden ajanjaksolta. Sivullisia artisteista tekee se, että heidän alkuaikojen äänitteensä ovat pääsääntöisesti pienten riippumattomien julkaisijoiden käsialaa - osalle alkusysäyksenä monien vuosikymmenien menestykselle, osalle taas se ainoa julkaisu ikinä, jota ei nykyään muista juuri kukaan. Osa jälkimmäisistä on julkaistu ainoastaan vinyylinä, joiden saaminen käsiinsä voi muodostua melko mahdottomaksi. Kyseessä on siis kulttuuriteko, mutta myös erittäin iskevä kokonaisuus kotimaista pop-pioneerityötä.
Kokoelman on toimittanut Tero Alanko yhdessä Pokon Jouni Tammisen kanssa. Neljän levyn ja kaikkiaan 88 kappaleen paketti painottuu vahvasti poppiin, toki poimien mukaan muun muassa tyylitietoisen indierockin, 80-luvun lopun metelirockin ja 90-luvun lopun elektrosyleilyt. Tyylilajiltaan jo lähtökohtaisesti sivullinen punk on jätetty pois, samoin konemusiikin, metallin ja hiphopin viritelmät. Sivullisten osalta toki tarpeellinen karsinta on nähtävästi tehty pitkälti toimittajien makunystyröiden mukaan. Minulle valittu tie sopii hyvin, sillä nyt edes jonkinlainen punainen lanka kutoo läpi valtavaa biisikatrasta huolimatta ajankuvaa peilaavista rönsyilyistään.
Ja se sisältö. Perä perään Shadowplay, Noitalinna Huraa! ja 22-Pistepirkko - kaikki niin kovin erilaisia, mutta omalla sarallaan lyömättömiä yhtyeitä. Tuntemattomammista yhtyeistä esimerkiksi Kajaanilaisen Jumalaisen näytelmän jyhkeä suomirock vakuuttaa, samoin Bird In The Bushin poppis ska-humppa. Lisäksi löytyy Jolly Jumpersia, Jimi Tenor & His Shamansia, Radiopuhelimia ja Mana Manaa, mutta myös Mur Murria, Bibi Hanukia ja The Nightingalesia. Legendaarisimpiin raitoihin voi nostaa Karkkiautomaatin Seikkailuun -rallin sekä Crashin Sugaredin. En sylje myöskään The Sugarrushin Rock´n´Roll Boyn, Giant Robotin Helsinki Rock Cityn tai Aavikon Viitostien suuntaan!
Kattavan ja monipuolisen musiikkimatkan lisäksi komeasta paketista löytyy 36-sivuinen oheiskirjanen, jossa artistit kertaavat tunnelmiaan kappaleidensa ajoilta. Artistien kotipaikkoja merkitsevä kartta kertoo selvää kieltään pop-kentän Helsinki-keskeisyydestä. Yksi parhaita kotimaisia bokseja ikinä! Puoli pistettä lähtee, koska 15 vuoden kertaboksi on hiukan liiankin kattava. Ehkäpä useampi viisivuotiskatsaus ei vaikuttaisi näin massiiviselta kuuntelu-urakalta.
Ilkka Valpasvuo
SIELUN VELJET
Reissuet
Poko Rekords
Ismo Alanko on kirjoittanut kotimaista rock-historiaa kolmen eri nimikkeen alla. Sooloura jatkuu yhä, mutta muita voi tutkailla jo taaksepäin - sitäkin suuremmalla syyllä nyt, kun Poko on julkaissut Sielun Veljien keskeisen tuotannon uudestaan. Lisämateriaaleilla remasteroidut levyt eivät koreile, mutta musiikillinen paino on sitä suurempi.
Alanko perusti Sielun Veljet keväällä 1983, vastareaktiona Hassisen Koneen luomalle menestyskrapulalle ja tanssilavakeikkojen käänteisromantiikalle. Musiikin olikin tarkoitus ravistella ihan toiseen malliin, olla mahdollisimman tylyä ja primitiivistä meteliä. Alun perin bändin ei pitänyt levyttää ollenkaan, mutta "kompromissina" se myöntyi live-albumiin.
Sielun Veljet
Aikanaan kohuttu debyytti kuulostaa jälkikäteen yllättävän selkeältä, eivätkä kappaleet ole tosiaankaan pelkkää hälyä. Pitkiä, polveilevia ja haastavia ne toki ovat kuten pitääkin. Hypnoottisen bassokuvion ohjastama Hovimestari ja hymyilevät käärmeet, juopunut nomadihymni Tuulelta vastauksen saan, jänteikäs Yö erottaa pojasta miehen...hienoja biisejä. Karjalan kunnailla kuulostaa sekä Siekkareiden oman Säkenöivän voiman että Alamaailman Vasaroiden esiasteelta. Levy olisi tosin ollut varmasti vielä huimempi kokemus livenä, pitihän yhtye valoteknikko Hannu Viholaista jäsenenään.
Lapset
Mini-albumi Lapset (samoin 1983) nauhoitettiin jo studiossa, mutta kokonaisuuden raakuuteen se ei vaikuttanut mitenkään. Levy taitaa olla vielä muutaman piirun kirskuvampi. Tämä on rockin ydinmehua, musiikkia, jossa on haju mukana! Näin uutta lamaa odotellessa vallankin Elintaso tuntuu yhä akuutilta purkaukselta. Kaanonlaulua hourulasta tarjoileva nimibiisi puolestaan edustaa bändin röyhkeintä, joka suuntaan pyllistävää puolta. Loppupuolen kappaleet muistuttavat sovituksiltaan Sex Pistols-vokalisti Johnny Lydonin P.I.L.:n varhaisia, neuroottisia tuotoksia.
Hei Soturit
Seuraavana vuonna ilmestyi Hei soturit, jolla Sielun Veljet hivuttautui lähemmäs perinteisempää, helpommin sulavaa rock-ilmaisua. Mutta vain askeleen. Alf Forsmanin rummut rönsyilevät edelleen kuin vallatun talon seinustalla kasvava köynnös ja Jukka Orman kitara uikuttaa kuin merihirviö. Aina nälkä ja Vaanin sua ovat Siekkareille ominaisia maanisia hokemabiisejä, nimikappale porhaltaa kuin kurittomat katupojat ja Jälkeiset näyttää bändin kokeilevaa rytmillistä monimuotoisuutta. Aavemainen pianoballadi Muistokirjoitus yllättää ja rauhoittaa tunnelman keskellä levyä.
Impulsiivisena ja arvaamattomana esiintyjänä tunnettu yhtye onnistui kiistatta vangitsemaan levylle ainakin osan hurjasta energiastaan. Sielun Veljille tuntuikin koko uransa ajan olevan mikä tahansa - ja sitä kautta tavallaan myös kaikki - mahdollista. Bändi antoi intuition kuljettaa aidosti itseään, minkä johdosta tulokset saattoivat olla toki "ärsyttäviä" tai vähemmän palkitseviakin, mutta aina vähintään kiinnostavia.
L'Amourha
Kaupallisesti potin räjäyttänyt L'Amourha (1985) on Sielun Veljien omalla asteikolla sliipattu hittilevy, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että se olisi millään tasolla kesy tai tehoton. 80-luvun kultasormi T.T. Oksala loihti albumille dynaamiset soundit ja Alangon sävelkynä oli miehen omallakin asteikolla poikkeuksellisen kovassa terässä. Tulos: yksi kaikkien aikojen suomirock-klassikoista (kuinka latistavalta tuo määritelmä tässä yhteydessä tuntuukaan). Peltirumpu! Ikävä! Tiskirätti! On mulla unelma! Iskeviä, sielullisesti kirkkaita, kimpoilevia ässäbiisejä liukuhihnalta. Kiitettäköön tässä yhteydessä myös vanhempiani, joiden musiikkimaun ansiosta sain L'Amourhan vinyylin tehokuunteluuni jo kymmenvuotiaana. Vinyyliltä puuttuneet, sinällään ansiokkaat coverit Toiset on luotuja kulkemaan ja Kanoottilaulu on tosin sijoitettu harmillisesti keskelle cd:tä, mikä hieman hajottaa oikeaan biisijärjestykseen tottuneen kuulijan keskittymistä.
Kuka teki huorin
Kuka teki huorin (1985) kuulostaa edellisten levyjen hyökyaallon rinnalla väistämättä vaisulta, vaikka ilkamoiva instrumentaali Ajá! avaakin pelin lupaavan latautuneesti. Alati muotoaan muuttanut bändi uutti neljännelle levylleen mm. funk-vaikutteita, eikä välttämättä täysin onnistuneesti. Lisäksi itse albumikokonaisuudessa on jotakin syrjällään, sillä useat kappaleet toimivat yksittäispaloina paljon paremmin. Liekö kyseessä sitten biisijärjestys, soundien tasapaksuus tai aiempaa lannistuneempi yleistunnelma, kuka tietää. Museossa tuumailee marssipoljennon kera, Säkenöivä voima on jo viestinsä myötä ansaittu energiapiikki ja Mustamaalaan rullaa kuin tavanomaista sävykkäämpi hard rock-biisi. Voiton vie kuitenkin huippuriffillä ja tuimalla sanoituksella silattu Kansallispäivä.
Softwood Music
Vuonna 1989 Sielun Veljet yllätti jälleen: Softwood Music (Under Slow Pillars) oli Alangon Intian reissun inspiroima huima trippi, joka täytyy - kliseistä tai ei - kuulla itse. Tietyllä tavalla kyseessä on suosikkini kaikista Siekkareiden levyistä. Kuten otsikkokin kertoo, levy on laulettu englanniksi. Ääntäminen ei mene Ismolta täysin nappiin (kuten ei veljeltäänkään), mutta toisaalta sekin vain lisää levyn omintakeista tunnelmaa. Flamenco-kitaran soittamista opiskellut Orma on villissä vireessä, ja periaatteessa levyn toteutuksessa on aivan yhtä villiä punk-asennetta kuin alkuaikojenkin julkaisuissa. Softwood Music on yhtä aikaa dramaattinen ja leikillinen runsaudensarvi, jossa on ajatonta vetovoimaa. Esimerkistä käyköön vaikka kivenkova/höyhenenpehmeä avauskolmikko, leijuva Mushroom Moon, upean nyrjähtänyt I Wanna Be A Frog ja mahtavalla jousisovituksella silattu ärhäkkä Life Is A Cobra.
Miika Jalonen
yle.fi/pop 
