Toissavuonna pääsi Jyväskylän seutu yllättämään suomalaiset metallimusiikin ystävät puun takaa. Samana vuonna ilmestyi suurempaan tietoisuuteen kaksi loistavaa debytanttia, joilla ei lisäksi ollut musiikillisesti havaittavissa yhtenäisyyksiä. Perinteisen heavyn nimeen vannova Machine Men oli ennättänyt kerätä kannuksia jo demotasolla, mutta kaksikosta ärhäkkäämpi, Swallow The Sun pääsi antamaan todellisen niskalaukauksen. Ensimmäisellä demollaan levytyssopimuksen kotimaiselta Fireboxilta saalistanut kuusikko iski debyytillään raskaasti kuin tuhannen kilon betoniannos, ja The Morning Never Camen saattoi huomata pyörivän soittimessa yhä uudestaan ja uudestaan, aina näihin päiviin saakka. Syy albumin syrjäytymiseen vakikuuntelusta löytyy jälleen Jyväskylästä. Swallow The Sun on julkaissut toisen levykokonaisuuden täynnä epätoivoa, raakuutta, kyynisyyttä ja kauneutta, debyytin menestyksen paineista välittämättä. Meteli.netin haastattelussa laulaja Mikko Kotamäki ja rumpali Pasi Pasanen.
Haastattelu tehtiin vain muutamaa päivää ennen Ghosts of Lossin ilmestymistä. Haastattelutilanne muodostui itsessään varsin hersyväksi edellisiltaisen Jalometallin ensimmäisen päivän väsymyksen vaivatessa vielä lihaksia ja kenties muutaman nautitun Betlehemin lämmittäessä vatsanpohjaa. Miehet ovat kuitenkin vilpittömän hyvällä tuulella edellispäivän keikasta johtuen, jossa bändi pääsi esittelemään reilummalla kädellä myös uutta tuotantoaan. Uuden levyn materiaali on siinä määrin erilaista debyyttiin nähden, että ainakaan levyltä ei voi aistia ensimmäisen levyn menestyksen aiheuttaneen paineita biisinkirjoituksessa. Ghosts of Loss tuntuu The Morning Never Camea monipuolisemmalta ja polveilevammalta. Debyytiltä löytyvät suoraviivaisemmat ja melodioiltaan helposti tunnistettavat vedot loistavat miltei poissaolollaan. Kuitenkin debyytin jälkeen bändiin kohdistunut suitsutus oli melko estotonta. Miltä tässä vaiheessa tuntuu katsella tilannetta, jossa debytantin edessä nöyrtyy lähes taho kuin taho, vaikka onhan tosin mainittava, että Metal Hammer totesi Swallow The Sunin sopivan lähinnä aivokuolleille?
- Netissä oli myös joku arvio, jonka alle yleisö sai kommentoida niin yksi oli, että "nuo kaikki pitäis tappaa". Tervetuloa vaan keikalle, Pasi nauraa. Eipä sitä enää kauheasti mieti millaista palautetta debyytti sai.
- Ei se tunnu oikeastaan enää miltään, Mikko myötäilee. Nyt on jo uudet kujeet ja itsellä on niin voimakas luotto uuteen materiaaliin. On helppo sanoa, että biisit ovat hyviä, kun niitä ei itse tee. Omista biiseistään ei koskaan voi sanoa, että huh, kun tuli hyvä biisi, mutta kun Raivio (kitaristi Juha Raivio, toim.huom.) tekee biisit voin sanoa, että ovat pirun onnistuneita. Totta kai se tuntuu hyvältä jos tulee positiivista palautetta, mutta kaikkeen turtuu ja toisaalta on ihan sama mitä kukaan sanoo. Ei Raiviokaan ainakaan myönnä ekan levyn menestyksen vaikuttaneen biisintekoon.
- Ihan hyvä, että Metal Hammer palauttaa meidät maan pinnalle, paitsi, ettei kyllä palauttanut, kun nauroimme sille arviolle ihan hervottomasti, Pasi hekottaa. Jos arvostelija sanoo, että "tällaista hidasta, ei tätä jaksa" niin mitä se sitten odotti? Kyllähän levyn ensitahdeista jo selviää, mistä hommassa on kyse, joten mitä se ajatteli seuraavan 50 minuutin olevan?
- Tokan levyn kohdalla asiat meni aikamoiseksi säätämiseksi, kun kokeiltiin niin paljon erilaisia asioita. Paineita ei siis ehtinyt juuri kasaamaan, Pasi jatkaa. Esimerkiksi levyn ensimmäistä kappaletta The Giantia väännettiin helvetin kauan ja kokeiltiin erilaisia sovituksia. Kesti meidänkin mittapuulla kauan, että se saatiin tuohon muotoon, jossa se levylle tuli, mutta tuli siitä sitten hyväkin.
Kiireettä kypsynyt, mutta pöhisee
Ghosts of Loss ehti olla valmiina puolisen vuotta ennen julkaisuaan, joten bändillekin on ehkä ehtinyt kertymään jossain määrin perspektiiviä levyn sisältöön. Pasi toteaa, ettei levyä pysty enää kuuntelemaan kovin objektiivisesti ja kertoo kuuntelevansa levyä pitkälti erilaisina suorituksina eikä niinkään musiikkina.
M: - Niin kornille ja yleisesti sanotulle kuin tämä kuulostaakin, vaatii tämä levy paljon enemmän kuuntelua kuin ensimmäinen. Nämä biisit eivät ole ihan niin ns. tavallisella poppikaavalla kasattuja. Ei tietenkään voi kieltää, etteikö itsellä olisi kummitellut alitajunnassa mitä tästä sanotaan, kun ekasta tuli niin hyvää palautetta, mutta ei todellakaan nojattu mihinkään hittihakuisuuteen, vaan tehtiin mitä tuli. Eilisen keikan perusteella ainakin tuntuu toimivan.
P: - Sen tietää, että jossain vaiheessa paskaa tulee niskaan myös, mutta antaa tulla vaan. Me tehdään mitä tehdään, jos kelpaa niin hyvä, jos ei niin ei ole pakko.
Debyytillä omalta kohdaltani meni kauan, että biisit alkoivat hahmottua myös yksittäisinä kappaleina eivätkä vain kokonaisuuden osina, mikä kielii loistavasta albumikokonaisuudesta. Myös uudella albumilla biisijärjestys tuntuu pitkään hiotulta albumin "eeposten" sijoittuessa alkuun ja loppuun ja muun materiaalin muodostaessa myös selvän kaaren, jossa Fragile sijoittuu vapauttavana elementtinä keskelle albumia. Pasi kertoo biisijärjestystä hinkatun hyvin hartaasti. Oli itsestään selvää, että The Giant on aloitus- ja The Ship lopetusbiisi, mutta välin muotoiluun käytettiin runsaasti aikaa. Levyllä vallitsee hyvä tasapaino alku- ja loppupuolen välillä ja kiekon pituuskin lähentelee usein haluttuja mittoja. Bändin ollessa masteroimassa Minerva Pappi huomasi albumin kokonaiskeston olevan 65,59 ja kysyi laitetaanko 7 sekuntia lisää, jotta saadaan 66,6.
Minusta levyn alkupuolen kappaleet, kuten Descending Winters tai Psychopath's Lair muistuttavat enemmän ensimmäisen levyn tunnelmia kuin loppupuoli.
P: - Giantissa on toisaalta aika paljon samaa tunnelmaa kuin ekan levyn aloituksessa, mutta ei se toisaalta ole yhtään samanlainen kuin Through Her Silvery Body. Descending Winters on toisaalta Deadly Nightshade -henkinen.
M: - Joo, mulla meinaa mennä keikalla sanat sekaisin kumpaa kappaletta olen laulamassa, mutta henkilökohtaisesti en pidä mitään uuden levyn biiseistä kovin samanhenkisinä kuin debyytillä. Ehkä Ghost Of Laura Palmerissa on eniten debyytin henkeä.
Kuten todettua, toimivat uudet kappaleet myös edellispäivän Jalometallikeikalla yleisölle, josta valtaosa ei niitä kuitenkaan ollut aiemmin kuullut. Psychopath's Lair ja Ghost Of Laura Palmer kuultiin Forgive Her -sinkun ohella jo keväällä Vanhan ylioppilastalon keikalla. Tuolloin ensiksi mainittu näytti tehoavan yleisöön jo ensikuulemalta varsin mallikkaasti ja samaa oli havaittavissa eilenkin. Kyseessä on yksi levyn tarttuvimpia kappaleita.
P: - Siinähän on niin juntti riffi, että jos se ei toimi niin mikäs sitten? Jos Popeda toimii, niin miksei tuokin.
M: - Se biisi oli jossain muodossa olemassa jo ekan levyn aikoihin. Yksi paras biisi on vielä tulematta, jota väännettiin jo ekan levyn aikoihin, mutta ei saatu aikaiseksi. Ei saatu vieläkään, mutta seuraavalle sitten. Työstetään nuo hommat niin loppuun asti kuin voi, kyseinen biisi on ollut nyt kolme vuotta vireillä.
P: - Treenikämpillä on ollut joskus koviakin vääntöjä siitä, miten joku biisi pitäisi toteuttaa.
M: - Swallow pt.2 on ollut tekeillä myös kauan ja ehkä se saadaan seuraavalle levylle toteutettua. Mutta sitä kannattaa myös odottaa.
P: - Siinä on aistittavissa ehkä vähän Opethin henkeä.
M: - Hiljalleen kypsynyt biisi. Se ei ole millään tapaa kuten Marlin hölmöilevä päärynäviini, mitä yleensä juo ja se on ihan hyvää ainetta.
P: - On hyvää ainetta ja aliarvostettua.
M: - Mutta kun ostaa sellaisen kahdenkymmenen euron pullon sen tietyn makueron huomaa. Hinnassa siis säästää toisaalla, mutta pöhisee se kumminkin ja toisaalta laadukasta kannattaa myös odottaa.
Syväluotaavasta viinivertauksesta voidaan luonnollisesti siirtyä keikkailuun. Vaikka Swallow The Sun ei suinkaan ole puhtaasti doom-orkesteri, jollaista viittaa yhtyeen niskaan on yritetty lyödä, oli allekirjoittaneella tietyt epäilyksensä yhtyeen toimivuudesta kesäfestareilla auringon paistaessa lavalle. Toissakesällä Provinssissa ja Tuskassa bändin sijoittelu tosin oli yhtyeen puolella esiintymisen tapahduttua teltoissa. Myös Jalometallin veto oli sisälavalla, joten toistaiseksi on kokematta yhtyeen vaikutus aurinkoisena kesäpäivänä.
- Tuo doom-leima on peräisin muilta kuin meiltä, Mikko kommentoi. Me ei olla itse koskaan sanottu olevamme doom-orkesteri.
- Meitä lokerointi ei haittaa, Pasi jatkaa. Meillä kuitenkin on siellä vähän doomia, mutta on myös vähän deathia, vähän hempeilykamaa...
- Ja kyllähän HIMiä ja Kentiä on seassa vähän kanssa, Mikko keskeyttää. Mutta noista kesäfestareista sen verran, että sää oli ainakin puolellamme Provinssissa. Ennen keikkaa alkoi helvetinmoinen myrsky, sadetta, ukkosta ja synkkyyttä, vähän kuin Danzigilla konsanaan Provinssissa 1995. Mutta ei kai sinne muuten olisi niin paljon porukkaa tullutkaan jos ei olisi satanut. Tiktakin rumpali ja kitaristi olivat katsomassa.
- Joo, Tiktakin tytöt olivat katsomassa ja se on pääasia, Pasi kommentoi. Tuskan keikka puolestaan on ehkä parasta, mitä ikinä on tapahtunut. Eilinen oli tosin pitkästä aikaa todella hieno, vaikka en itse nähnytkään enkä kuullutkaan mitään.
Toisaalta äärisynkkäkin musiikki voi toimia yllättävissä paikoissa. Tuttavani oli muutamaa vuotta sitten Wackenissa herännyt iltapäivällä turkkilaista saunaa muistuttavasta teltassa My Dying Briden soittaessa ja luullut tosissaan maailmanlopun koittaneen.
P: - Oikein, niin pitääkin. Olisi kyllä unelma vetää joskus sen bändin kanssa.
M: - Toinen olisi Katatonia. Entombedin kanssahan melkein soitettiin täällä.
Veitsi ranteella, naru hiertää kaulaa
Synkän musiikin soittaminen ei kokemuksieni mukaan tarkoita ihmisen itsensä olevan kovinkaan synkkäluonteinen, useimmiten päinvastoin. Swallow The Sun on kuitenkin saanut osakseen lukuisia ihmettelyjä, kuinka bändi voi soittaa matalamielistä musiikkia, miesten itsensä ollessa erittäin mukavassa maineessa. Pasi ihmettelee joidenkin asennoitumista siihen, että heidän tulisi automaattisesti olla synkkämielisiä. Eräällä foorumilla yhtyettä oli suorastaan arvosteltu siitä, kuinka iloiset bailaajat voivat kuvitella tekevänsä synkkää musiikkia. Vaikka yhtye lavalla vetääkin musiikkinsa vaatimalla synkkyydellä ei sekään tarkoita naamarien pukemista takahuoneessa.
M: - Lavalle ei mennä vetämään mitään roolia, vaikka siviilissä monesti olisikin riehakkaampi. Jos olisin nytkin selvin päin olisin aika tylsä jätkä, eikä juttua juuri irtoaisi. Omasta mielestäni on hämmentävää, kun joitain ihmisiä tavattuaan tulee palautetta, että mitä tuo peli on kun ette olekaan koko ajan veitsi ranteella ja naru kaulassa.
P: - Joillain on sellaisia odotuksia, että meidän pitäisi olla niin kuin jotkut muut bändit, jotka vetävät julkisuudessa koko ajan roolia.
M: - Toisaalta ollaanhan mekin joskus oltu 15, jolloin vituttaa kaikki.
P: - Sullahan siitä ei ole edes niin kauan.
M: - Ei niin. Täytän tänä vuonna 21. Jännä sinälläänkin, että yhtyeen vanhimman ja nuorimman jäsenen välillä on kymmenen vuoden ikäero ja silti tullaan niin hyvin toimeen keskenämme.
P: - Kyllähän me tämänkin nappulan kanssa on aina pärjätty hyvin ja ollaan tunnettu pitkään.
Mikkohan on ehtinytkin paljon nuoresta iästään huolimatta. Miehen musiikilliseen historiaan kuuluvat mm. Funeris Nocturnum ja Enter My Silence. Jälkimmäisen keikalla näin itse Mikon myös ensimmäistä kertaa livenä. Paikka oli Semifinal ja aika joskus yli neljä vuotta sitten. Tuolloin lavalle kapuavaa pikkupoikaa tuli katseltua hieman epäluuloisena, mutta mies työnsi kyllä luun kurkkuun syvällä äänialallaan heti ensitahdeista lähtien.
- Kivekseni ovat laskeutuneet ajoissa, Mikko hymyilee. Se oli kyllä hyvä keikka. Mähän olin tuolloin jotain kuudentoista.
Anaalikuolemasta auringon piilotukseen
Swallow The Sunin musiikillisesta monipuolisuudesta kertoo se, että yhtyeen ystäviin kuuluu hyvin monenlaisen musiikin kannattajia. Tiukimmat doom-puristit ehkä jättävät yhtyeen väliin, mutta kannattajia löytyy Slipknot-fanista goottiin.
P: - Wich is nice.
M: - Gootit kyllä tosin häviää kun lukee tämän haastattelun.
P: - On jotenkin mystistä, että jopa Bodom-porukoista on tultu kehumaan meitä. Keikkojen jälkeen on tultu sanomaan, että en minä yleensä tällaista musaa kuuntele, mutta kylläpä potkii.
M: - On varmaan meidän vahvuus, että yhtyeessä on hyvin erilaisia soittajia. Vaikka paketti sinällään pysyy kasassa jokainen tuo vähän omia juttujaan sinne.
P: - Totta, meillä on erilaiset taustat soittohommissa jokaisella. Jämy (kitaristi Markus Jämsen, toim. huom.) on sellainen musaopiston rehtori, Raivio on progeäijä ja Hippi (kosketinsoittaja Aleksi Munter, toim. huom.), no, sillä on iso pää...
M: - Iso puhuva pää. Matti (basisti Honkonen, toim. huom.) taas kuuntelee Deathia.
P: - Ja Death on maailman paras bändi. Matti on paras basisti, kenen minä olen ikinä kuullut soittavan. Minä kuuntelen Deathia, Meshuggahia ja Entombedia...
M: - Ja minä HIMiä ja Darkthronea. Siitä se sitten lähtee.
Se, mikä varmasti erilaisia kuulijoita yhdistää on musiikin voimakas tunnelmalataus. Voimakas keskittyminen Ghosts of Lossin vietäväksi aiheutti allekirjoittaneella mm. halun nipistää itseään tai kenties raapia käsivarttaan realistisen maailman palauttamiseksi, sikäli voimakkaita kuvia levy eteen loihtii mielen syövereistä. Pasi kertoo, että vaikkei omaa musiikkia juuri tulekaan kuunneltua, aiheuttaa esimerkiksi ensimmäisen levyn intro edelleen kylmiä väreitä liikkeelle jyrähtäessään.
- Itse olen aina pitänyt paljon musiikista, jossa on voimakkaita tunnelmia ja fiiliksiä, joten on hieno kuulla jos meidän musiikki toimii jollekulle sillä tavoin. Esimerkiksi Emperorin eka levy on sellainen, että kun sen laittaa soimaan tulee joka kerran kylmät väreet, Mikko fiilistelee.
- Tai Immortalin vanhemmilla tai Deathin millä tahansa levyllä, Pasi jatkaa. Aina kun Chuck soittaa sooloa. Siinä on jätkä, joka on luonut sellaisen tyylin, jota kukaan ei ole pystynyt kopioimaan. Tai jos on yrittänyt niin huonolla menestyksellä.
Forgive Her -sinkku pääsi ilmestyessään yllättämään bändin nousemalla aina singlelistan neloseksi saakka. Sinällään singlelistalle pääseminen ei nykyään ole enää mahdoton saavutus, vaan varsin helppoa, mutta Swallow The Sun taisteli näitäkin ennusteita vastaan pysyessään listalla kuusi viikkoa yhdessä mm. Reverend Bizarren Slave Of Satan -singlen kanssa. Toinen singlen menekistä kertova seikka on Rumban 50 Hittiä -listaus, jossa pisteitä ansaitaan mm. myynnistä ja radiosoitosta. Kun Forgive Her päätyi keikkumaan myös tuolle listalle voi laskea sinkun myyneen jossain määrin, koska radiosoittoa yli 9-minuuttinen kappale tuskin massiivisesti keräsi.
P: - Mystistä, mutta oli se aikamoinen tilanne kun kuuli, että se saattaisi listalla olla. Levy-yhtiöltä tuli tieto, että saattaisi jopa listasijoitus olla tiedossa niin odotus oli, että ehkä joku 18. tai 17.
M: - Oltiin just silloin lauantaina Lahdessa keikalla, tultiin yöllä Jyväskylään ja Jämyn kanssa lähdin vielä juomaan kämpille ja kun herään sunnuntaina oli Raiviolta tullut tekstiviesti, että se oli mennyt neloseksi. Silloin oli kyllä oikeasti sellainen "mitä helvettiä" -tunne.
P: - Ella ja Aleksi jymähtivät listalla seuraavaksi.
M: - Sinällään se ei ollut yllätys, koska tiedettiin, että sitä oli mennyt mukavasti, mutta ei tuollaista osannut odottaa, että menee kärkipäähän ja säilyy siellä niin pitkään.
Jotenkin tuntuu, että metallin noustua jossain määrin yleisempään tietoisuuteen ovat vanhemmat metallinkuuntelijat siirtyneet kipakamman materiaalin pariin, siinä määrin death, trash tms. ovat nousseet myös listoille.
P: - Joo, kaikki on niin räässiä. Kuitenkin, ehkä joku Nightwish ynnä muut isot nimet ovat siinä mielessä vähän eri asia, että monet niistä ovat jo kaukana varsinaisesta metallista.
M: - Mä en näe siinä, että metallimusiikki on nyt muka niin in ja on tullut isomman porukan tietoon, mitään muuta hyvää kuin sen, että nyt ei pitkällä tukalla saa niin helposti Sumiaisissa turpaan. Tykkään, että metallissa juttuja tehdään vähän eri tyylillä kuin muissa musiikkityyleissä, aika paljon enemmän tunnelmaa on mukana. Ihmisten tulisi aidosti pitää siitä eikä siksi, että se on olevinaan in.
P: - Mä luulen, että metalli on tullut siinä sivussa kun Nightwish ja muut ovat tulleet suurempaan tietoisuuteen.
M: - Niin, Turolla karvanopat pyörii ja Nightwish soi ja silti huudellaan ikkunasta Karjala-lippis päässä, että "vitun pitkätukka". Ei ne tiedä hevistä mitään. Kuitenkin metallissa on niin paljon asioita mihin voi tarttua. Meidänkin äiti on antanut positiivista palautetta meidän musiikista. Se aina sanoo, että tämä kuulostaa oikeastaan hyvältä kunnes mä alan laulaa.
P: - Lutakkohan on ollut nyt remontissa ja meillä meni kolme kuukautta, ettei päästy ollenkaan treenaamaan, joten nyt treenattiin Mikon vanhempien autotallissa muutamia kertoja. Treenien jälkeen kysyttiin sen äidiltä, kuuluiko se sisälle kovin lujaa. Vastaus oli, että "ei, ei, ei jätkät mitään hätää" ja jumalauta kun se autotalli jytisi.
M: - Mun vanhemmat on meitä jeesannut tosi paljon autoasioissakin ja muuta.
P: - Munkin isäukko joutui tunnustamaan, että on alkanut kuuntelemaan meitä. Silloin kun meikä oli penska ja aloitteli soittohommia punkbändissä nimeltä Anaalikuolema niin isä oli, että "ei pojat, ei tällaista ryminää", mutta nyt se on joutunut taipumaan. On jopa tunnustanut, että kyllä teillä Pasi ehkä joku punainen lanka tässä on.
M: - Matin isähän se oli kysynyt, kun levy nousi listalle, että "mikä se sellainen lista on?".
Ennen Swallow The Sunia bändin miesten takaa löytyy useampiakin orkestereita, joissa yhtyeen jäsenten tiet ovat yhtyneet aikaisemmin. Funeris Nocturnumin lisäksi voidaan esiin kaivaa vaikkapa sellaisia nimiä kuin Plutonium Orange ja Murder In Art. Jyväskylän ja Kuopion metalliyhteisöissä on huomattavissa sikäli yhtäläistä luonnetta, että samat muusikot tuntuvat naivan ristiin joka kokoonpanon kanssa ja lisäksi näiden kahden kaupungin kesken on tapahtunut myös soittajavaihtoa.
P: - Eihän siinä ole mitään väärääkään, kun tuttujen jätkien kanssa on aina mukavampi soittaa. On hyvä kun etukäteen tietää, että mies on hyvä soittamaan ja hyvä tyyppi muutenkin.
M: - Hyvä esimerkki kemioiden toimimisesta on se, kun olin vanhempieni kanssa katsomassa Martti Servoa. Pasikin oli siellä ja tuli sitten esittäytymään. Antoi käsipäivää meidän äidille ja sanoi "terve, minoon Pasi, oon tuon Mikon ryyppy- ja soittokavereita.". Homma toimii ja mä en mistään hinnasta vaihtaisi pois näitä ystäviä, vaikka välillä taistellaankin.
P: - Joo, ei missään tapauksessa. Välillä tosin tulee aikamoista vääntöä.
M: - Tämä bändi on niin ristiriitaisuuksien yhtye. Kun lähdetään autolla reissuun ovat ekat 20 kilometriä aina yhtä helvettiä. Mutta sitten kun juttu lähtee lentämään, on meininki mitä parhain.
Warettajan turpakäräjät
Uutta kiekkoa kuunnellessa tuntuvat yksittäiset instrumentit laulu mukaan lukien nousevan enemmän esille. Kiinnitettiinkö yksilösuorituksiin tällä kertaa debyyttiä enemmän huomiota?
M: - Mystistä, mutta esimerkiksi mulle ei juuri kukaan tullut näissä sessioissa sanomaan, että vedä toisella tavalla tuo.
P: - Paitsi Fragilessa, mutta sun ideasi on kyllä paljon parempi.
M: - Se on siitä erilainen biisi, että se on Hipin eli pääministerin tekemä. Se oli sitä mieltä, että biisi vedettäisiin läpi korinalla ja minusta se ei sellaisiin hempeilykohtiin käy ollenkaan. Itse olen kautta linjan tyytyväinen siihen mitä olen tehnyt. Ainut oikeastaan, johon studiossa jouduttiin puuttumaan oli osa koskettimista.
P: - Joo, varsinkin Raiviolla ja Hipillä oli vääntöä näistä. Prosessi meni aikalailla niin, että Jämy ja Raivio katsoivat kitarajutut keskenään ja minä ja Matti taas rumpu- ja bassojuttuja. Hippi teki sitten synat ja kun treenattaessa alkoi kuulostaa hyvältä Mikko tuli ja lauloi. Olihan tätä rennompaa muutenkin lähteä tekemään kuin ekaa, kun esimerkiksi Kokon Samin kanssa oltiin jo yksi levy työstetty.
M: - Paljon enemmän mentiin improvisaatiolla kuin ekalla levyllä.
Myös Swallow The Sun päätyi nykyään yleisen ilkiteon uhriksi levyn vuodettua nettiin pari viikkoa ennen julkaisua. Suomen julkaisu on promojen suhteen ollut etusijalla ja Suomeen promoja on lähetetty vain 25 kappaletta valikoiduille toimittajille. Jokin noista 25:stä päätyi vähemmän järkeviin käsiin ja Pasi ja Mikko ilmoittavat mielipiteensä tekoon hyvin ykskantaan. Jos tekijä saadaan joskus selville on tiedossa turpasauna.
- On se kumma, että tällaista tapahtuu, me kun tiedetään kelle kaikille ne 25 promoa ovat lähteneet. Olen pieni mies, mutta kiukkuinen sellainen, Mikko uhkaa.
- Ja sulla on tässä kuitenkin isokokoinen apuri, Pasi säestää. On kyllä ollut taas reilukerho liikenteessä. Ja tiedättekö, mikä on kaikista käsittämättömintä? Joku warettaja tulee leveilemään sillä, että hahhah, olempas jo kuullut tämän. Tulee leuhkimaan jollekin julkiselle foorumille. Se vituttaa, koska olemme panostaneet tähän niin paljon, siinä on hienot kannet, DVD ja kaikki. Jos on olevinaan musiikinystävä pitäisi olla sen verran kunnioitusta kuitenkin.
- Mutta kun netistä saa ilmaiseksi ja äiti maksaa nettilaskut niin mikäpä siinä on warettaessa. Tuossa nähdään arvostus musiikintekijöitä kohtaan. Henkilökohtaisesti, jos saan tietää kuka sen sinne vuoti niin vedän turpaan, Mikko lupaa. Ja miten mediaan pystytään ottamaan mukaan tyyppejä, jotka levittävät promoja etukäteen?
- Mä luulen homman menneen niin, että levy on vaan lainattu jollekin, joka on sen sitten laittanut koneelle ja niin edelleen, Pasi kommentoi. En usko, että kukaan arvostelija sitä on suoraan laittanut.
- Mutta mitä hommaa tuollainen on, Mikko irvistää. Onko tuollainen ihminen oikea sitä hommaa tekemään?
Paras kommentti piratismi- ja waretuskeskusteluun tulee mielestäni Sentencediltä. Laulaja Ville Laihiala kommentoi Meteli.netille The Cold White Light -levyn vuodettua nettiin jotakuinkin seuraavasti:
"-Mä haluaisin haistattaa vitut kaikille niille, jotka sen tekee. Jos ihmiset tajuais sen, että bändit tekee tätä muutenkin kun huvikseen. Voin kertoa yhden esimerkin; Kun oltiin Turkissa keikalla meillä oli nimmarinjakotilaisuus. Siellä yks kaveri löi piraatin mun eteen niin mä otin sen ja heitin pois, että lähde käveleen siitä. Vittu, kun ykskään tuo piraatin niin mä en enää heitä pois vaan mä murran sormet."
- Oikein, tuo on oikea asenne, Pasi innostuu. Ja miten joku oikeasti kehtaa? Luin eräältä suomalaiselta foorumilta sen, että "Onpa hyvä levy. Joo, kunhan ilmestyisi. No, waretusta, waretusta". Silloin kyllä keitti vähän ja Mikollakin ehkä vähän keitti.
Aurinko pimenee Amerikassakin
Positiivisempiin asioihin käännyttäessä luodaan katse kohti ulkomaanmarkkinoita. Esimerkiksi rapakon takana on Swallow The Sunin debyytti saanut arvostusta, joten onko bändi valmis hyppäämään myös ulkomaankeikkabussiin tilaisuuden tullen?
- Ei missään nimessä, minähän en Suomesta lähde mihinkään, Mikko nauraa. Ihan vakavissaan, seuraava jenkkijulkaisu tulee olemaan paljon parempi kuin ensimmäinen ja isommassa mittakaavassa. Vähän harmittaa nimittäin se, että Firebox on sen verran pieni lafka, että sillä on mahdollisuudet saada vain tietynlaiset jakeludiilit Euroopassa. Mutta Firebox on ollut ihan paras lafka ja hoitanut hommansa niin hyvin kuin resursseilla on ollut mahdollista. Jenkeissä homma on mennyt ilmeisesti aika hyvin, kun viime Tuskassa tuli tavattua sellaisen mahtavan orkesterin kuin Misery Indexin laulajabasisti. Jätkä tuli kättelemään ja selitti, miten pitää meidän levystä ja miten hienoa on tavata. Tuntuu, että homma on Jenkeissä paremmilla puitteilla kuin Euroopassa. Kyllä me silti ollaan alkuvuodesta Eurooppaan lähdössä keikoille.
- Firebox on nopeasti päässyt kovaan statukseen ja hommahan toimii, Pasi kommentoi.
- Jos niillä ei ole resursseja johonkin ne myös sanovat sen rehellisesti, Mikko kehuu. Ja ne ovat tuoneet meille niin paljon kaikkea hyvää ja mekin ehkä niille.
Palatakseni vielä teidän mistään muusta kappaleestanne eniten poikkeavaan Fragileen. Kyseessähän on Aleksin tekemän kappale, onko Hipiltä odotettavissa lisää tuotoksia tai kenties teiltä muilta? Kuten sanoitte, soittajien välinen erilaisuus on bändissänne musiikillinen rikkaus.
P: - Hipillä on kaksi helvetin hyvää aihiota, joita me ollaan kahdestaan fiilistelty. Eiköhän tässä vielä ehditä. Ei tässä mikään ole poissuljettua, kaikki, mitä vain tulee on mahdollista käyttää.
M: - Olen aloittanut musiikkihommat kitaransoitolla, joten mulla on olemassa moniakin hyviä hittiriffejä, mutta olen todella huono sovittamaan mitään. Tässä palataan taas biisijärjestyksen tärkeyteen ja kokonaisuuteen. Tuossa välissä Fragile palvelee kokonaisuutta hyvin vaikkei se meidän tyyppinen kappale olekaan. Tuleeko sulle muuten mitään mielleyhtymiä tuosta biisistä?
Mikon kysymyksestä käynnistyy keskustelu biisin melodioiden yhtäläisyyksistä Katatonian Tonight's Decisionin tunnelmien kanssa ja Katatonian hyvyydestä bändinä yleensä. Tiettyjä yhtäläisyyksiä mietittyämme päädymme vielä keskustelemaan Swallow The Sunin sanoituksista, joissa vellovat kuolleet naiset ja kummitukset, mutta eivät niinkään perinteiset saatanat, demonit ja enkelit.
- Ei meillä tässä bändissä ole sen kummempaa ideologiaa. Muut juo viinaa ja Raivio on selvin päin, Pasi hymyilee.
- Totta kai jokaisella on henkilökohtaisia näkemyksiä tietyistä asioista, mutta tämä on ihan selkeästi sellainen bändi, johon niitä ei sotketa, Mikko toteaa.
Syksyllä Swallow The Sun suuntaa myös aktiivisesti keikoille, joten haastattelussa paikoitellen hempeileväksi deathdoomiksi luokiteltavaa tylytystä on nyt mahdollista nähdä juuri oikeaan vuodenaikaan.
Edellä mainittujen asioiden lisäksi haastattelussa puhuttiin mm. kosketinsoittaja Munterin pään koosta useampaan otteeseen, Mohammed Jihadista, huonepalvelun täydellisyydestä, aikuisviihteestä, poikarakkaudesta ja lähetettiin terveisiä joukolle ihmisiä, joten loppuun kootusti terveisiä Pasilta ja Mikolta mm. jokaiselle yhtyeen jäsenelle erikseen, Sir Albertille, Sami Kokolle, sekä Mikon vanhemmille kiitokset kärsivällisyydestä. Mikko tiivistää pitkän ja levottoman haastattelun kulun ytimekkääseen loppukommenttiin:
"Äitille terveisiä, pusipusi, heihei ja ostakaa levy."
yle.fi/pop 
