Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Lokakuussa arvostelun alla ovat HIM, Trio Töykeät, Children Of Bodom, hiljattain suomessa kolmesti keikkaillut Opeth, Plain Fade, Searing Meadow ja Goodness Gracious -kokoelma.
HIM
Dark Light
Sire Records
HIMistä on vaikea kirjoittaa pienintäkään juttua sotkeutumatta myyntitilastoihin ja suomalaisella sankaritarinalla mässäilyyn. Love metal -jätti onkin kieltämättä yhtye, jonka uuteen levyyn liittyy niin paljon odotuksia ja mielenkiintoa, että sen kuuleminen tuntuu lähes kansalaisvelvollisuudelta. Itsekin ostin Dark Lightin heti ilmestymispäivänä, vaikka tiesin saavani promon myöhemmin.
Albumi ei petä, sillä se on säkenöivin HIM-julkaisu sitten läpimurtolevy Razorblade Romancen (2000). Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, kuinka vaivattomalta ja hyvällä tavalla itsevarmalta - korskealta, muttei tippaakaan ylimieliseltä - levy kuulostaa. Kontrasti on melkoinen verrattuna Love Metaliin (2003), joka oli hetkistään huolimatta kankeahko, ajoittain jopa muodollinen järkäle. Nyt HIMin peruspalikat kuitenkin hehkuvat: sävellysten metalli- ja pop-vaikutteet ovat lähes täydellisessä tasapainossa, monikerroksiset sovitukset vilisevät oivalluksia ja Ville Valo kehrää pehmeästi kuin rotukissa. Ja kyllä, Valon sanoitusgeneraattori tuottaa edelleen maailman vakuuttavinta kuolonromanttista hölynpölyä.
Ensimmäiset kuusi biisiä käyvät läpi koko love metal -skaalan lanseeraajan omalla auktoriteetilla. Vampire Heartin kertosäkeessä on metka, alkuaikojen Iron Maidenia (!) muistuttava kitarakuvio. Jo kesän Ruisrockissa kuultu kappale on muutenkin täyteläisyydessään yksi levyn helmistä. Avaussinkku Wings Of A Butterflyn koukku on puolestaan mainion helisevä The Mission-riffi, jollaista Wayne Hussey ja kumppanit eivät itse ole kyenneet tekemään vuosikausiin. Under The Rosen säkeistö, jossa ripeä riffikertaus vastaa aina laulukuvioon, tuo mieleen Sentencedin. Alku on lupaava, mutta muilta osin rutinoidusti hölkkäävä biisi jää albumin heikoimmaksi; kertosäkeen melodiakin on kulunut ja tylsä.
Killing Loneliness ja Dark Light ovat pomminvarmoja täsmähittejä. Jälkimmäisen Twin Peaks -yhteyksistä on jauhettu jo riittämiin, minusta tunnelma on jollakin tavalla myös jouluinen. Edellinen tuntui aluksi suorastaan jumalaiselta kaksiosaisine kertosäkeineen, mutta olisiko kappale sittenkin melkein liian muotovalio, särötön, virheetön suoritus? Kuudentena on vuorossa oma suosikkikappaleeni Behind The Crimson Door, jännitteisen ja muikeasti kehkeytyvän työn taidonnäyte.
Face Of Godia on ehditty jo epäillä väliinputoajabiisiksi, mutta sulavastipa sekin tarttuu alitajuntaan. Vaanivasti rytmitetty Drunk On Shadows kipuaa hienosti goottirock-kitaroilla pullistelevaan finaaliin ja väliosa lähestyy jo melkein jyhkeää soundtrack-musiikkia. Levyn toinen slovari Play Dead uhkaa taasen mennä Scorpionsiksi, kunnes preerian kokoinen kertosäe pelastaa tilanteen. Päätöskappale Nightside Of Edenissä on analogisyntikkamaisesti pulppuava väliosa ja monipuolinen, taipuisa kertosäe, joiden myötä on puhuttu jopa progesta. Säkeistön laulu kuulostaa hivenen pinnistetyltä.
Kerrassaan hienoa. Pientä miinusta siitä, että Dark Light ei tunnu koukuistaan huolimatta kestävän jatkuvaa tehokuuntelua. Olisiko kyse siitä, että kyseessä on soittamisen riemusta huolimatta jo "liian" tyylipuhdas suoritus? Lopuksi vielä erityiskiitokset siitä, että tähtimiksaaja Andy Wallacelle annettiin kenkää. Miehellä on kovat meriitit, mutta viime vuosina hän on sortunut yhä useammin laiskanpulskeaan standardijytkeeseen.
Miika Jalonen
ERI ESITTÄJIÄ
Goodness Gracious - Reggae from Finland
Fat Belt Records
Kuin tyhjästä ilmaantunut, instrumentaaliin ja englanninkieliseen kotimaan reggaeen keskittynyt kokoelma pitää sisällään kerta kaikkiaan mainioita esityksiä. Viidentoista raidan joukosta esiin nousevat ensimmäisinä kahden biisin voimin mukana olevan, Jyväskylän suunnalta ryskyvän Blood Draculan funkkaava Speeding, sekä tutun Jukkapoika ja Jenkkarekka -kokoonpanon herkistelemä Sticks for the stove. Englanniksi Jukkaa ei olla aiemmin taidettu levyllä kuulla, mutta syy siihen ei ole ainakaan miehen taidoissa. Hella lämpeää kolmannellakin kotimaisella siihen samaan mieltä liikuttavaan tapaan, josta monessa mukana oleva vokalisti tunnetaan.
Natty Kauka on Puppa Jn ja Tasottavien kanssa esittämällään Heart Not Cleanilla hyvä, mutta ei onnistu tallentamaan levylle sitä intensiteettiä, joka on läsnä livetilanteissa. Samaa voidaan sanoa Puppa Jstä, jonka lava-aktiviteettia tosin lieneekin mahdotonta ainakin pelkän äänen turvin tallentaa. Viime vuonna soololevyllään vakuuttanut dub-herra Lightman hukkuu nyt jotenkin massaan, vaikkeivät Barely Human ja Yasser Gosser todellakaan ole huonoja biisejä. Oikeastaan lähes kaikki tämän levyn tuotokset ansaitsivat saada oman seiskatuumaisen singlejulkaisunsa, ja päästä siten arvoiseensa asemaan.
Soundillisesti levy pitää profiilinsa matalana, samoin kuin oikeastaan myös koko suomalainen reggaeyhteisö.
Se on tavallaan sääli, sillä täkäläinen liekki palaa asian oman tekemisen suhteen sinisenä. Olisi hienoa saada intohimoinen soitto ja sanoma leviämään paljon nykyistä suuremmille joukoille. Siinä toivotettakoon onnea niin Fat Beltille, kuin mm. odotuksen kohteena olevalle Ghettoblaster -kokoelmalle.
Niko Toiskallio
SEARING MEADOW
Corroding From Inside
Crash Music
Hyvin harvoin bändi ennättää jo demotasolla herättämään tuotoksillaan sellaista myötäelämistä, että päätyy ihmettelemään, mitä kyseinen bändi vielä tekee vapaana ja debyyttiä suorastaan odottaa. Searing Meadown kohdalla tästä odotuksesta tuli varsin pitkä albuminjulkaisun viivästyessä useammin kuin kerran odotetusta. Nyt yhtyeen ensituotos on kuitenkin julki ja seuraavaa ei tarvinne odottaa yhtä kauan, koska tämäkin levy on nauhoitettu jo keväällä 2004, lienee miehillä jo kasa uusia ideoita taskussaan.
Totuuden nimissä ei voi sanoa, ettei Searing Meadown kappaleissa olisi paljon äärimmäisen tuttuja elementtejä. Tyylilajin voi asettaa melodiseen deathmetaliin, lähemmäksi Göteborg-osastoa kuten Dark Tranquillityä ja kotimaisittain Insomnium asettuu vertailukohtana lähimmäksi. Toisaalta, jos Amorphiksen kansanmelodiat eivät sinua pelota, olet myös oikeilla jäljillä. Tällä kertaa ei yhtyettä kuitenkaan voi ohittaa olankohautuksella puhtaan plagioinnin turvin vaan Searing Meadow selvittää testit tekemällä tuotoksistaan hyvin tarttuvia, omankuuloisiaan ja monikerroksisia. Kun omaehtoisuus on turvattu, voi bändin toivottaa tervetulleeksi genren siiven alle.
Corroding Inside on debyytiksi sikäli valmiinkuuloista tavaraa, että jatkolta voi odottaa suuria. Ainut todellinen miinus kautta linjan on Mika Ikosen massiivisen korinan jättäminen taka-alalle koko albumin ajaksi. Tehokeinona pölypussiin laulamista muistuttava efekti toimii aika ajoin, mutta suurimmaksi osaksi levyä toivoisi miehen murahtelun kuuluvan selkeämmin. Kappalemateriaali puolestaan on tasokasta kautta levyn ja seuraavalle tasolle siirrytään siinä vaiheessa kun kiekolle mahtuu lisää timantteja Wasted Heroesin, Infamous Linesin, Crystalbloodin, Fading To Silhouetten ja Three Names For Denialin tapaan.
Hanna Valjakka
PLAIN FADE
Lies, Sanctions And Cruise Missiles
Punos Sound
Tamperelainen Plain Fade kutsuu musiikkiaan rohkeasti post rockiksi, vaikka suuntaus kääntyikin lyhyen kukoistuskautensa jälkeen lähes vastatuuleen; uranuurtajabändien vanavedessä apajille lipui liikaa yhtyeitä, joilla ei ollut vaativan tyylilajin edellyttämää näkemystä. Plain Fadella ei tätä ongelmaa ole, ja pitkään hiottu debyytti onkin sekä hallitun kypsä että tarvittaessa myös räiskyvä kokonaisuus.
Avausbiisi Weapons Of Mass Destruction menee tosin vielä lajityypin opinkappaleiden parissa, ja lopun hälisevät ihmisäänet ovat paitsi kulunut myös aavituksen teennäinen tehokeino. Lisäksi raita kuulostaa huipentumakohdassaan melko lailla Magyar Posselta. Jatkossa Plain Fade löytää kuitenkin suhteellisen toimivan tasapainon pitkien maalailevien instrumentaalijaksojen ja kirskuvien purkausten välillä.
Kuten post rockissa yleensä, tunnelmat ja tuokiot ovat yksittäisiä kappaleita tärkeämpiä - ja draaman kaaret laajoja. Juho Koivuahon hauraan tulkinnan varassa etenevä Blue Skies Ahead ansaitsee silti erityismaininnan. Välkehtiviä harppusäveliä tarjoava biisi on kuin sekoitus Labradfordia ja Sigur Rosia. Koivuahon äänessä on kiinnostavaa latausta, ja vaikka se kulkeekin lähes koko ajan ylitulkinnan rajoilla, ovat laulusuoritukset yksi Plain Faden valteista.
Jonkun verran yhtyeellä on silti matkaa todelliseen vaikuttavuuteen. Levy ei kuulosta missään nimessä puolinaiselta, mutta minulle se jäi hieman etäiseksi ja kolkoksi. Monelle muulle ei: albumi on ollut melkoinen arvostelumenestys.
Miika Jalonen
AIVOLÄVISTYS
Tyhjiä pulloja, bensaa ja tulta
Kulttuurituotanto-osuuskunta Raymond
Nythän on niin, että oikeasti en ole kuullut perinteistä punkkia sitten 90-luvun alun. Kaikki mitä ympärilläni kuulen, ilman, että aktiivisesti moista etsin, on joko jenkkityylistä kalifornia-punkrockia tai sitten metallin puolelle taipuvaa hardcorea. Siispä rehellisestä punkista on ollut puute, muttei enää.
Aivolävistys on itselleni täysin tuntematon punksuuruus, joka siis tuli niin kulman takaa, etten aluksi tiennyt onko se albatrossi vai lahna. Muutaman kuuntelukerran jälkeen huomasin hymyileväni ja muistelevani omaa nuoruuttani, Laman Bussi-kappaletta, sekä Lepakolla notkumista.
Aivolävistys on perinteistä suomipunkkia, joskin kaverit ovat lisänneet hieman metallista meininkiä mausteeksi. Löydän kuitenkin kaikki ne seikat joista aikoinaan innostuin koko genressä: Vihainen laulaja jolla on sanottavaa yhteiskunnasta eikä pelkää ottaa kantaa (vaikka se välillä olisikin hieman naiivin oloista). Levy on myös erittäin lyhyt, eikä siten ehdi kyllästyttämään kaikessa kohkaamisessaan. Yhdentoista kappaleen yhteispituus on vain vajaat 21 minuuttia.
Vaikka levy onkin hieman hutkitun oloinen ja soitettu sinnepäin, se sopii yhtyeen ulosantiin kuin punkkarin nyrkki fasistin silmään. Levyllä on meininkiä ja toivoisinkin näkeväni bändin lavalla, jossa tämän tyyppinen musiikki vasta pääsee oikeuksiinsa. Tai aiheuttaa massivisen pettymyksen.
Vaikka tässä ehkä hieman onkin kyseessä nostalgian nostattamat tunteet, olen varma, että rivakan punkin ystävät ymmärtävät missä mennään.
Tämän kirjoittamisen aikana levy ehti mennä kaksi kertaa läpi.
Jukka Kolehmainen
CHILDREN OF BODOM
Are You Dead Yet?
Spinefarm Records
Bodomin viides pitkäsoitto jatkaa tyylillisesti pitkälti samoilla linjoilla Hate Crew Deathrollin kanssa ja sehän passaa, sillä aggressiivisempi tyyli on vienyt bändin kauemmas ensimmäisen kolmen levyn tiluttelusta, josta en henkilökohtaisesti saanut irti mitään uudistavaa. Are You Dead Yet? alkaa Sandran In The Heat Of The Nightia matkivalla popmelodialla, mutta kyllä yhtyeen lihasmassa tästä pian kasvaa ja kasvaa siinä määrin, että dopingtestien luulisi olevan paikallaan. Levyltä on turha hakea sitä kuuluisaa heikkoa lenkkiä, koska kappale toisensa perään antaa kungfoo-käsittelyä sellaisella soittoenergialla, ettei parempaa voi vaatia. Pisteitä ei laske edes hävytön Slayer-flirttailu tai Punch Me I Bleed, jonka kertosäe on kuin suoraan Göteborg-metallin oppikirjoista. Täysin bändi ei kuitenkaan ole nahkaansa nylkenyt, sillä esimerkiksi Next In Line tarjoilee varsin tuttuja Bodom-melodioita.
Levyn parhaimmistoon kuuluu avausraita Living Dead Beatin sekä Bastards Of Bodomin lisäksi Thrashed, Lost & Strungout, joka ei kyllästytä, vaikka sen sinkkujulkaisusta onkin ehtinyt kulua aikaa. Myös toinen sinkkubiisi In Your Face on toiminut yllättävästi, vaikka se alkujaan vaikutti albumin kertakäyttöisimmältä kappaleelta. Bodom on päätynyt julkaisemaan albumeita suhteellisen harvakseltaan suosionsa huomioon ottaen, mutta tästä ei miehille voi kuin nostaa hattua kun lopputulos valuttaa näin tehokkaasti veret korvista ja haavanesteet kynsien alta.
Hanna Valjakka
OPETH
Ghost Reveries
Roadrunner
Kolmen albumin yhteistyö Porcupine Tree -maestro Steven Wilsonin kanssa avasi Opethin luovat kanavat lopullisesti, ja nyt syntyy omillaankin vimmatun komeaa jälkeä. Ei liene kovinkaan suurta liioittelua julistaa, että 2000-luvun metalliyhtyeistä ehkä vain System Of A Down kykenee vastaamaan ruotsalaiskvintetin tuimaan haasteeseen. Kaupallisessa mielessä Opethilla on tosin vielä pankki jysäyttämättä, mutta kuka niitä myyntilukuja sadan vuoden päästä tuijottaa? Myihän hauraiden singer-songwritereiden kuningas Nick Drakekin elinaikanaan vain joitakin tuhansia levyjä.
Kuten useassa yhteydessä on jo ehditty huomioida, on Ghost Reveries kuin yhdistelmä vuoden 2003 albumikaksikosta Deliverance ja Damnation. Vertaus on kuitenkin pelkistetty, sillä uuden levyn skaala on vielä paljon laajempi. Lyhyesti sanoen Opeth lomittaa death metalin ja 70-lukulaisen progen perinteet yhtä luontevasti kuin ne olisivat Matti ja Teppo. Samalla bändi tekee kaupan päälle tärkeää kasvatuksellista työtä; ainakin voisi ajatella, että monien isien ja poikien on helppo löytää aivan uudenlaisia linkkejä, kun toinen oppii kuulemaan jälkikasvunsa intoilussa muutakin kuin pelkkää möykkää ja toinen löytää kalkkiksen homeisesta vinyylihyllystä vuosikymmenien takaisia aarteita. No, pelkistys tietty tämäkin.
Heti avausbiisi Ghost Of Perdition näyttää, mistä on kyse: parissa minuutissa ehditään koluta murea metallisäkeistö, Pink Floydin varhaisia äänikokeiluja muistuttava väliosa ja rauhallinen, hiljalleen kasvava hyräilyhuipennus - eikä silloin olla vielä edes kymmenminuuttisen kappaleen puolivälissä. The Baying Of The Hounds lähtee käyntiin groovella, melkein Uriah Heepin hengessä kulkevalla riffillä, ja Beneath The Mire hautaa mättötutinan keskelle yhden vuoden kauneimmista kertosäkeistä. Samaa vuoristorataa mennään loppuun asti.
Opethissa on tehoa kuin voimalaitoksessa, ja yhtyeen suoritusvarmuus on huikeaa luokkaa. Välillä tosin tuntuu, että kyytiin ei ehdi mukaan ja silloin touhua joutuu ihailemaan vain sivusta. Ruotsalaiset sortuvat kuitenkin vain harvoin pelkkään tekniseen kiemurointiin. Kaiken lisäksi Mikael Åkerfeldtin ääni on kehittynyt vielä entisestään; nyt miehen äärimmäisen luomu ärjyntä ja herkät lauluosuudet ovat niin kaukana janan ääripäissä, että välillä on vaikea uskoa saman laulajan hoitavan ne kaikki. Elastista, jyhkeää ja jäntevää musiikkia, jollaista voi tehdä vain lahjojen puhjettua täyteen kukkaansa.
Miika Jalonen
TRIO TÖYKEÄT
Wake
EMI
Trio Töykeät on 17-vuotisella urallaan ehtinyt sovittaa niin Sibeliusta kuin Black Sabbathia uuteen asuun, mutta tällä kertaa kolmikko luottaa omien sävellyskyniensä terävyyteen. Nuottiviivastolle piirtyneet soinnut kaartelevat uutukaisella Wake-albumilla kevyemmin kuin joukkion levyillä pitkään aikaan. Keveän yleisilmeen taustalla on pitkälti yhtyelle ominaisten röyhelöisen virtuoosimaisten luritusten vähentäminen minimiin. Albumilta on kuultavissa ennen kaikkea tiukkaa yhteissoittoa itsetietoisen taiturimaisten yksilösuoritusten sijaan. Toki ajoittain maestro Iiro Rantalan johdolla eksytään hallitusti vuorotellen improvisaation lonkeroihin.
Pitkäsoiton avaa vikittelevän tunnelmallinen Perfect Make Out Music, joka ikään kuin huumaa kuulijaan mukaan levyn tunnelmaan. Kappaleen viettelevä pianomelodia on kauneimpia, mitä Rantala on urallaan säveltänyt. Albumin toisena sovituksena on Duke Elligtonin klassikkoraita In A Sentimental Mood, jonka herkän sensuellin tunnelman Töykeät ovat onnistuneet versiossaan säilyttämään. Posiitivisella tavalla erottuvimpiin pitkäsoiton kappaleisiin lukeutuu rumpali Rami Eskelisen Almost, joka hehkuu kauttaaltaan harvinaisen paljon kevään iloista säihkettä ja aurinkoa. Yleisesti ottaen albumi onkin valoisan positiivinen kokemus, joskin myös sen spektriin sisältyy myös sinisempiä hetkiä. Wake tarjoaa kauniilla tunnelmoinnillaan pienen värikkään herätyksen syksyn harmauteen.
Henri Turunen
yle.fi/pop 
