Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Marraskuussa arvostelun alla ovat CMX, Redrama, Zacharius Carl's Group, Lauri Porra, pian Suomessa keikkaileva Depeche Mode, Lambs, Rattus ja Deathchain.
REDRAMA
Street Music
EMI
Everyday Soundtrackin jälkeen on tapahtunut paljon, ja se kuuluu enimmäkseen positiivisissa merkeissä Redraman sille tekemällä savun hälvettyä -tyyppisellä albumiseuraajalla.
Street Musicin yleisilme on ilmava, orgaaninen ja musikaalinen, ja sen teksteissä liikutaan tavallisen ihmisen tavallisessa elämässä.
Jollain lailla tämä levy on olemukseltaan sellainen, jota odotin jo suuren läpimurron aikaan. Silloin Redramaa markkineerattiin kansalle jos toisellekin uutena tulokkaana, tuoreena äänenä kohmettuneeseen hiphop -kenttään. Hype tietysti oli vain hypeä, olihan mies jo vuosia sitten työstänyt yhden ehkä edelleen parhaista tuotoksistaan, moninkertaista ghettoplatinaa myyneen EP:n. Moni kotosuomessa, puhumattakaan oletetuista ulkomaisista vastaanottajista sai silmilleen ja korvilleen Eminem-kopioksi lyhytnäköisesti syytetyn, muka tyhjästä ilmaantuneen tulokkaan. Puheeseen ja puhkuun hukkui se rehellisesti ja aidolla kiinnostuksella maailmaan suhtautuva nöyrä mies, jonka oikea viesti vasta nyt, vuosia myöhemmin on häiriöittä kuultavissa.
Muutaman vuoden julkisuusrumba ei kuitenkaan voi olla jättämättä jälkiään artistiin. Niinpä levyn päähenkilö on itsekin myöntänyt näissä biiseissä eräällä tapaa kostavansa menneitä itselleen.
Liiallisen, valitettavan monilta maailmantähdiltä tutun itseensä ja omiin ongelmiinsa uppoamisen 'rama joka tapauksessa onnistuu välttämään, saaden aikaan parhaimmillaan mm. sellaisen raidan kuin Blessed Man.
I Don't Know What To Tell You:n tempoilu, samoin kuin I Can't Help Myself:n tarpeettoman oloiseksi levyllä jäävä särökitarointi oltaisiin voitu jättää pois, siksi hyvin kantavat enemmän perinteisen hiphopin polkuja kulkevat, ja silti poikkeuksellisen raikkaat biisit kuten Rest Of Your Life, Feet To Work, puhumattakaan List Of Things To Do -biisistä, jolla ytimekkäälle hiphopille, ja mille tahansa lyriikalle ominaiset maailman pienimmät aiheet saadaan kuulostamaan juuri niin tärkeiltä kuin ne lopulta oikeastikin ovat.
Niko Toiskallio
CMX
Pedot
EMI Finland
Hehkutustakin osakseen kerännyt Pedot ei ole oikein avautunut. Yrityksestä huolimatta en saa levystä otetta, vaan se tuntuu aina hiipivän taustamusiikiksi.
Levyn avaava Eteläisen Tähtitaivaan Kartoitus on kummallinen valinta aloitukseksi. Kappale on hidas, rauhallinen ja eteerinen, mutta aloituksena se latistaa hieman kuuntelukokemusta. Sitä seuraava nimikappale kun on selkeästi raaempi ja rivakampi vetäisy, tuntuu tuo vastakkainasettelu hieman väkinäiseltä. Levyllä on ihan mukavasti vaihtelua, muutamissa kappaleissa on iskelmältä haiskahtavia osia, vaikka rokkaavampaa materiaaliakin löytyy.
Levyllä on siis hetkensä, mutta yhtyeen punkasenteesta ei ole jäljellä juuri mitään ja uutukaisesta jää lähinnä siistitty olo. Vaikka kaikkia särmiä ei olekaan hiottu pois, on kokonaisuus hieman hampaaton ja yhtyeen musiikki alkaa pikkuhiljaa muistuttaa tasapaksua suomi-rockia.
Myönnänkin heti etten ole koskaan ollut suuri CMX:n ystävä, vaikka yhtyeen materiaalia olen aiemmin ihan mielelläni kuunnellut, eikä uutukainenkaan tee kummoista vaikutusta. En epäile hetkeäkään, että yhtyeen ystävät pitävät levystä, toisaalta rupisemman ja vanhemman materiaalin faneille tämä voi tuntua hieman liiankin radioystävälliseltä ja siistiltä.
Jukka Kolehmainen
DEATHCHAIN
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records
Debyytillään Deadmeat Disciples Kuopion thrash-liiga iski itsensä paitsi vuoden parhaimpien levyjen joukkoon myös uuden "räässi"-metalli buumin terävimpään kärkeen. Deathchainin lieskat nuolevat kuitenkin paljon juurevimmista ja alkukantaisemmista syövereistä kuin monen muun samaa buumia maistaneen yhtyeen ja tästä syystä bändin kakkoskiekkoa saattoi odottaa aivan erityisellä innolla. Lisäpainetta odotukseen toivat kesäfestareilla nähdyt ässäkeikat, joilla myös uudesta materiaalista saattoi saada ensimakuja.
Deathrash Assault vaatii edeltäjäänsä enemmän aikaa iskeäkseen kokonaisuutena, mutta kun iskee niin jysähtääkin sitten kunnolla aivokurkiaisesta häntäluuhun. Muutamat hittiriffit kuten Deathtrash Legions, Lepra Lord tai Graveyard Witchery jäävät päähän jo ensi kuulemalta, mutta pidemmälläkään kuuntelulla on heikkoa kappaletta albumilta turha etsiä. Toisaalta, miksipä bändi raahaisi mukanaan heikkoja ja sairaita kun karavaanin etujoukko liikkuu sadan kilometrin tuntivauhtia? Toisin kuin monesti tapahtuu, ensimmäisenä päähän jääneet hititkään eivät tällä kiekolla kärsi inflaatiota useammalla kuuntelulla. Jo mainittujen lisäksi myös Return Of The Nemesis, Venom Preacher, Morbid Mayhem ja Valley Of The Corpses voidaan laskea levyn ykköskastiin. Näin ollen ei pistemäärälle jää juuri kysymysmerkkejä, tyydyn vain huutamaan: Lepra Lord - Lord Of The Sick!!
Hanna Valjakka
DEPECHE MODE
Playing The Angel
EMI
Depeche Mode tulee aina olemaan se synkemmän konepopin legenda ja sillä saralla bändi on ainakin tällä erää lyömätön. Tämän on tainnut tiedostaa myös 25-vuotiaan yhtyeen nykykolmikko, solisti Dave Gahan, kitaroista ja koskettimista huolehtiva Martin Gore sekä ohjelmointiguru Andy Fletcher. Sillä Playing The Angel kuulostaa alusta loppuun vain ja ainoastaan Depeche Modelta. Ja hyvä niin.
Kaaostuuttauksilla starttaava A Pain That I'm Used To vaaniskelee samaan aikaan utuisesti ja raivoisan menevästi, mikä on oikeastaan koko levyn jatkuva teema. Vaihtelua tapahtuukin lähinnä sävyissä. Levyn tarttuvimmaksi raidaksi nostaisin poliittisen ja iskevän John The Revelatorin. Levyn biisivastuusta neljäsosan kantava Gahan todistaa Suffer Wellillä osaavansa tehdä bändin eturiviin yltäviä sävellyksiä. Rauhallisempaan laitaan lukeutuvalla biisillä on ehkä levyn hienoin tunnelma. Myös tykyttävä The Sinner In Me, unelias I Want It All sekä menevästi sykkivä Lilian nousevat omiin suosikkeihin.
Sinkkuraita Precious maistuu yllättäen levyn raidoista valjuimmalta yhdessä seuraavana soivan Macron kanssa. Toki sinkun kaihoisa tunnelma on upea. Vaikka levyltä ei minun korvaani irtoaa uusia Personal Jesuksia, on levy erittäin hyvä kokonaisuus sitä ominta Depeche Modea.
Ilkka Valpasvuo
LAURI PORRA
Lauri Porra
Texicalli Records
Lauri Porra on Stratovariuksen uusi basisti. Näin
selvästi omaa soundiaan tuottavan bändin jäsenen soololevyltä varmasti
moni odottaa tiukkaakin tiukempaa heviluukutusta. Totuus on kuitenkin
vallan toisenlainen, sillä albumilla pääsee ennen kaikkea esiin miehen
monipuolinen musiikkitausta, johon kuuluu niin klassista, jazzia kuin
sitä heviäkin. Pitkäsoiton vahvimmaksi ohjenuoraksi on valikoitunut
jazz.
Albumin materiaali on Jean Sibeliuksen Valse Tristea
lukuunottamatta Porran säveltämää. Kappaleiden luonne tosin on
muovautunut todellisiin uomiinsa lukuisten vierailijoiden tarjotessa
omaa soundiaan sovituksiin. Levyn avausraidan Hannan basso
kietoutuu hienosti yhteen Q-Continuumista tutun Tuomo
Prättälän uneliaaseen Rhodes-pianoon, kun taas Children of
Bodom -keulahahmo Alexi Laihon raskas kitarointi sopii
hienosti levyn ainoan hevahtavan biisin Solutions tueksi. Porra
on valinnut juuri oikeita vieraita täydentämään sävellyksiään. Tähän
johtopäätökseen päätyy viimeistään kuunnellessaan albumin hienointa
raitaa Akka manteren-alainen, jonka äänimaisemaan
jazzympyröistä tutut Emma Salokoski ja Timo Kämäräinen
luovat lyömätöntä tunnelmaa.
Albumi tuo hyvin esille sen, kuinka monipuolinen soitin basso on.
Porra osaa loihtia soittimestaan mitä hienoimpia melodioita ja
soundeja. Valitettavasti tässä taitojen esittelyssä piilee yksi levyn
pienistä kompastuskivistä, sillä liian monipuolinen kappalemateriaali
tekee kokonaisuudesta hivenen levottoman. Levyn yleinen tunnelma on
silti sen verran hyvä, että pienet polulta eksymiset eivät jää liikaa
kolkuttelemaan takaraivoon. Tämän levyn jälkeen ei viitsi liiemmin
basistivitseille nauraa, sillä sen verran vakuuttavan kuvan Porra
soittimestaan antaa.
Henri Turunen
RATTUS
Rattus
Poko
Uskomattomat 27 vuotta yhtyeen aloittamisen jälkeen saatiin ulos ensimmäinen täyspitkä studioalbumi, joka on kyllä aikamoinen saavutus keneltä tahansa.
Rattus oli oman nuoruuteni suuria punk bändejä, sekä tietenkin Lama, joten otin levyn äärimmäisen hämmennyksen kera kouriini. Että mitä, uutta musiikkia? En ole oikein vieläkään varma mitä levystä pidän, muttei auta purnata, koska epäilen etten saa asiaan varmuutta ihan pian.
Levy kuulostaa häkellyttävältä, jo pelkästään sen vuoksi, että siinä on hyvät soundit. Ja tällä tarkoitan sitä, ettei musiikki ole äänitetty kasetilta kasetille lukemattomia kertoja, vain siksi ettei alkuperäisiä levyjä edes saanut enää mistään kaupasta. Levy kuulostaa nykystandardien puitteessa punkahtavalta rockilta tai metalliselta punkilta, mutten oikein tiedä pitääkö noistakaan kuvauksista mikään oikein paikkaansa.
Rattuksessa on hyvin paljon samaa kuin CMX:ssä, mutta toisaalta erojakin on hyvinkin paljon. En oikeastaan osaa sanoa levystä juuri mitään järkevää. Se kuulostaa hyvältä ja siinä on äkäisyyttä, jota sillä voisi odottaakin olevan. Ehkä pitää tyytyä siihen, että se sentään on uutta Rattusta.
Lopuksi kieltäydyn antamasta levylle pisteitä. Mikään määrä pisteitä ei tunnu oikealta, vaan aina tunnen olevani epäoikeudenmukainen musiikkia kohtaan. Koska en osaa niitä antaa, jätän ne antamatta. Tai sitten lukijasta riippuen tähtiä on yksi tai viisi.
Jukka Kolehmainen
ZACHARIUS CARL'S GROUP
Image Of Love
Levy-Yhtiö
Torniolähtöinen Zacharius Carls Group jatkaa kakkoslevyllään omaa polkuaan. Pohjoisen Crazy Horse soittaa vaeltelevaa ja kuulasta kitararockia, joka on samaan aikaan sekä jylhän mahtipontista että ilmavaa. Melko menevästä ja eteenpäinpyrkivästä kaavasta huolimatta soitto on kiireetöntä ja voisi sanoa ajatonta. Ossian Marttalan laulussa kaikaava jylhyys saa kokonaisuuden herkkyydestä tarvittavaa vastapainoa. Avausraita If We Had Some Time paljastaa jo nelikon perimmäisen kaavan ja kasvaakin komeasti menettämättä rauhallisuuttaan. Heti perään kuultava Cocaine Jesus on ehkä levyn tarttuvin samaa kaavaa hyödyntävä sävellys selkeästi kiivaammalla askelluksellaan. Tätä tullaan yhtyeen tulevilla keikoilla hoilaamaan mukana.
Yhtye osaa halutessaan myös luopua onnen kaavastaan. Hilpeä ja äärimmäisen mukaansatempaava Radioactive paljastaa bändin osaavan tarvittaessa myös säveltää kevyttä ja aika harmitonta poppia. Pääasiassa tuollainen hieman etäinen taivallus on kuitenkin Zachariusten valtatie. Avaintekijä moisen kaavan avautumisessa kuulijalle on, onnistuuko musiikki koskettamaan? No, ainakin omalla kohdallani homma ei katoa pilviin, vaan pysyy kaikesta ponnestaan huolimatta aika lähellä. Esimerkiksi Winter Freezen kohdalla herkkyys on jo käsinkosketeltavaa. Vaikka edellä mainittujen raitojen lisäksi esimerkiksi kuulas Well & The Water onkin todella hieno kappale, ei kaava tunnu ihan koko levyä kantavan. Muutamista heikommista raidoista huolimatta Image Of Love kuitenkin toimii erittäin hyvin.
Ilkka Valpasvuo
LAMBS
With Every Bullet So Far
Uho Productions
Lambs on kotimainen suuri tuntemattomuus, joka on ehtinyt pukata pihalle jo useamman pitkän ja muutaman lyhyemmän julkaisun erinäisten pienten levy-yhtiöiden avustuksella. Uusimmalla täyspitkällä mennään metallisen rock-ryttäyksen säännöillä eteenpäin, eikä aiempien julkaisuiden punkahtavasta tunnelmasta ole jäljellä oikeastaan jälkeäkään. Enemmänkin nyt kumarretaan Corrosion Of Conformity ja paikoitellen Motörhead -tyyppisen väännön suuntaan. Itseasiassa bändin musiikki tuo hyvinkin läheisesti mieleen 80-luvun kotimaisen metallin, Stonen, Airdashin sekä kumppanit eritoten.
Levyn musiikillinen anti on hyvinkin raskasta ja laulajan ulosanti hyvin vakuuttavaa. Muutamia murinoita ja taustakarjuntoja lukuunottamatta laulut ovat lähestulkoon puhtaat, mitä nyt pientä huutamista on havaittavissa.
Näinkin lyhyeksi levyksi, 10 kappaletta on yhteiskestoltaan puolisen tuntia, se tuntuu itseasiassa huomattavasti pidemmältä. Olen haistavinani lievää punk tai hardcore -asennetta musiikin seasta, joka on kuitenkin rockin ja metallin hybridiä. Hyvä levy, joka ei kuitenkaan iske ihan niin kovaa kuin siltä olisi ehkä odottanut.
Jukka Kolehmainen
yle.fi/pop 
