Alun perin The Black League survoi huhmareeseen katekismuksellisen raskaan musiikin opinkappaleita ja silasi kokonaisuuden Taneli Jarvan alkuvoimaisella tulkinnalla sekä oppihistoriaa ja kirjallisuusviitteitä vilisevillä sanoituksilla. Mutta sitten bändi päätti vaihtaa silmään rouhean rock-vaihteen - ja linja jatkuu myös tuoreella A Place Called Badilla.
Äijärokkaava Liiga on kohdannut kuulijoiden suunnalta voimakastakin vastustusta, mutta nyt puheenvuoro on Jarvalla. VAROITUS: Ei perheen pienimmille tai heikkohermoisille!
Heitettäköön imelänä sivuhuomautuksena heti alkuun, että on kunnia jututtaa Fields Of The Nephilimin ja Babylon Whoresin ohella merkittävintä apokalyptisen rockin sanansaattajaa.
-(naurua) Kyseenalainen kunnia. No p*****e, kyllähän tuo lämmittää kuulla. Oikealla asialla tässä pyritään olemaan.
Asiaan. Olen kuunnellut uutta levyänne jokusen viikon ja samaa linjaahan se noudattaa kuin edellinenkin, eli luvassa on musiikkia tosimiehille, jotka syövät aamupuuronkin sijasta muurauslaastia. Kertoisitko lyhyesti, mitä muuta kehityksen taustalla on kuin maantieteelliset seikat eli että kokoonpano pistettiin uusiksi kun kaksi ydinhahmoa (Jarvan lisäksi kitaristi Maike Valanne) muutti Oulusta Hesaan?
- Kehitys on korvin kuultavaa, koska tuntuu, että teimme edellisen levyn vain sen takia, että se petasi pohjaa tälle uudelle levylle. Hoidimme jo pari vuotta sitten pois sen lässytyksen, joka aina tulee vastaan kun tyyli muuttuu. Mutta sanoisin, että edellisen levyn jälkeen tapahtunut kehitys johtuu aika suurelta osin miehistönvaihdoksista. Porukka, jonka saimme nyt kasaan (Jarvan ja Maiken ohella kokoonpanon täydentävät Heavy Hiltunen, kitara, Rale Tiiainen, rummut ja Ilkka Tanska, basso), saa Maiken ja minut kuulostamaan paremmalta. Tietysti olemme pyrkineet kiinnittämään enemmän huomiota biisintekoon, sovituksiin ja vastaaviin. Aika loogiselta jatkeelta edelliseen nähden tämä tuntuu.
Tiedostitteko riskiä, joka isoihin muutoksiin aina sisältyy? Kun paskaakin ehti jo sataa niskaan, tuntuuko, että olisitte tehneet peräti virhesiirron?
- Emme varmaan edes tajunneet itse, kuinka radikaalisti linja muuttui. Onhan Liigan jokaisella levyllä ollut aina rokkibiisejäkin mukana. Soundi on vain koko ajan jalostunut suoraviivaisempaan, rokkaavampaan puoleen. Mutta ehkä edellisen levyn soundimaailma oli jälkiviisaasti sanottuna vähän liian tiukka veto. Sanoin Leidenille (Hannu, tuottaja) heti ensimmäisenä päivänä, että ruuvaa sellaiset soundit kuin Hurriganesin Roadrunnerilla. Silloin en tajunnut, että meillä ei ole ehkä aivan yhtä paljon hyviä klassikkobiisejä plakkarissa (naurahdus).
Ehkä teidänkin olisi pitänyt kaivaa Richard Stanley esiin.
- Joo, en kyllä tiedä mitä se nykyään hommailee, mutta kuulemma elää ja voi hyvin. Remuhan kävi vetämässä taustat siihen Ganes-coveriin. Siinä ei vain ollut kovinkaan paljon painokelpoista materiaalia.
Uuden levynne yhteydessä on nostettu aika monia tuttuja ränttätänttänimiä esiin, itse voisin lisätä australialaisen Beasts of Bourbonin joukkoon.
- Etkö ole vielä lukenut mistään, miten olen sitä hehkuttanut?? Olen suuresti yllättynyt, että joku Suomessa tuntee tuon bändin. Itsekin tutustuin siihen vasta parisen vuotta sitten. Se oli kyllä yksi tärkeimpiä löytöjä, mitä olen tehnyt elämäni aikana. Nousi välittömästi korvaamattomaksi asiaksi.
Kun olin lapsi, maalaiskylän pikkukirjastossamme sattui olemaan Low Road -albumi, ei siinä sen kummempaa.
- On aika harvinaista ja hienoa, että joku löytää sen ja pystyy yhdistämään tähän. Onhan levymme nimikin sieltä päin lainattu.
Näppituntuman mukaan voisi olettaa, että kaikki eivät ole vieläkään havainneet kieli poskessa -meiningin määrää musiikissanne, vaikka bändi on ehtinyt tehdä jo neljä kokopitkää. Se etu ränttätäntässä ainakin on, että huumorin pystyy aistimaan ja erottamaan aiempaa paremmin. Kuinka paljon teillä on tietoista imagolla leikittelyä?
- Pakkohan sitä on olla. Musiikki tehdään tosissaan, mutta ei itseään voi kovin vakavasti ottaa. Kun aikuiset ukot laskevat elämänsä tämmöisen homman varaan, niin onhan siinä jotakin tragikoomista. Ja ehkä jälleen aasinsiltana takaisin Australiaan, mistä tulee kyllä muitakin artisteja ja elokuvantekijöitä, jotka ilmentävät tämänkaltaista elämänasennetta ja suhtautumista, outlaw-mentaliteettia ja itsensä likoon laittamista huumorin keinoin olennaisena osana ilmaisua.
Onhan myös niin, että kaikilla kovilla bändeillä Motörheadista lähtien on huumoria, joka vain välittyy eri tavalla orkesterista riippuen. Tosikot tippuvat jo varhain. Danzig tosin on vielä poikkeuksena kehissä.
- Noo, sen urakehitys on kyllä ollut aika laskusuhdanteessa, en ole tavannut vielä ketään, joka olisi diggaillut kolmesta viimeisimmästä levystä.
Jos leikitellään vielä vähän lisää, voisiko tällaista musiikkia tehdä mielestäsi pehmommalla asenteella, teillä kun on aika kovien karjujen maine? Entä onko teissä sellaisia yllättäviä puolia, jotka olisivat ristiriidassa äijämeinigin kanssa?
- Ehkä onkin, mutta ei niitä varmaan musiikin keinoin tai niissä foorumeissa, joissa operoimme, pysty välittämään. Minulle Liiga on selkeästi persoonallisuuteni jatke ja asia, jonka kautta olen ilmentänyt itseäni ja oikeuttanut olemassaoloani myöskin. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, joukossa on perheellisiä miehiä ja niin edespäin eli ei ihan tappajia olla.
Ainakin Maikelle monet southern rock -bändit ovat tärkeitä ja niillähän on historian saatossa ollut taipumusta myötäsyntyisesti suuriin tragedioihin, jotka ovat melkein kuin kuuluneet asiaan. Oletteko valmiita sellaiseen?
- Eiköhän tässä ainakin pari ukkoa ole henkisesti valmistautunut jo useamman vuoden ajan. Mutta ainahan sitä voi laskea leikkiä kaikennäköisillä asioilla. Noilla tragedioilla ajattelit varmaan Skynyrdiä ja Allman Brothersia. On sitä pienemmässä mittakaavassa meillekin sattunut kaikenlaista omissa elämissä.
Tulisiko mieleesi peräti jotain sellaista anekdoottia, jonka tässä yhteydessä voisi paljastaa?
- No, ne eivät ole painokelpoista tavaraa. Turha muutenkaan lähteä huutelemaan. Mutta Suomi on niin pieni maa, täällä riittää vähempikin. Kun ei ole vielä moottoripyöriin varaa, saati yksityiskoneisiin...
Tai saareen Egeianmerellä.
- Tyydytään nyt tuohon rockin soittoon ja viinaksien juontiin.
Oletteko koskaan edes ihan piruuttanne ajatelleet, että kun nyt Suomeenkin on keltainen lehdistö muodostanut 2000-luvun aikana vankan savuvanan, pitäisikö irroitella sellaisia tempauksia, että pääsisi sielläkin esiin?
- Kun meitä kyseltiin johonkin tv-chattiin, ajattelin, että sillä areenalla ei kyllä ole mitään muuta merkitystä kuin saada jotakin ulkomusiikillista huomiota bändiä kohtaan. Ajattelin, että jos hommattaisiin iso pussi kokkelia ja nuuskaisimme siellä menemään niin kauan kunnes kytät tulisivat paikalle, niin eiköhän sillä saisi huomiota. Mutta toisaalta, täytyypä jättää sekin idea hautumaan.
Tuli tuosta chatista mieleen, että muutama vuosi sitten juontajalle lähetettiin kysymys, onko hän kuunnellut Dead Kennedysiä. Juontaja vastasi, ettei sitä ole aikaa kaikkia pikkubändejä kuunnella.
- Just.
Valistuksellisia aspekteja
Jos ajatellaan ihan perinteisiä rock-kliseitä, teillä on americanaa jokseenkin vahvasti kehissä. Oletko koskaan ajatellut ammentaa naapurimaan tuhatvuotisesta, melkoisen rankasta historiasta ideoita?
- Kyllä vanhoista korsulauluista saisi varmaan jotakin ammennettua, mutta sanotaanko näin, että se meininki menee edelleen omassa mielessä vihulaisen puolelle. Jätetään talvisota-tributoinnit muille porukoille.
Olet elokuvamiehiä. Mikä on mielestäsi kaikkien aikojen paras länkkäri?
- Tästä olemme Maiken kanssa väitelleet paljon, onko se Huuliharppukostaja vai Hyvät, pahat ja rumat. Minuun puree enemmän Eastwoodin charmi. Clint on kuitenkin "länkkäreiden Lemmy". No joo, tylsiä vastauksia. Aiemmin viikolla minun piti nimetä kaikkien aikojen paras tai tärkein levy, ja sanoin Motörheadin No Sleep 'til Hammersmith. Onhan se tylsää, kun ei voi briljeerata millään omaperäisellä vastauksella. Joistakin perusasioista ei vain voi tinkiä.
Toisaalta Hammersmith ei taida nykyään kuulua kuitenkaan ihan jokaisen nuoren yleissivistykseen.
- No p*****e, pitäisi ainakin kuulua. Kansanvalistustehtävähän tässä on tietenkin mukana.
A Place Called Badia kuunnellessa mieleeni tulivat jotenkin myös Coenin veljesten vibat, mukana on samanlaista huumoria, synkeiden ja absurdien sattumien summaa.
- Ihanko totta? Kyllähän ne ja komiikka ovat saman asian kahdet eri kasvot. Altamont Mania moni on yrittänyt tulkita kauhistellen joksikin karuksi naisentappobiisiksi. Mutta jos onnistuu tutkiskelemalla saavuttamaan ne ideat, joita olen siinä taustalla pyöritellyt, on pakko myöntää, ettei niitä asioita voi ryppy otsassa esittää, vaikka vakavista jutuista puhutaankin.
Tiettyä kahlejengin kalinaa kuuluu kyllä monen muunkin biisin taustalta.
- Levy sisältää kaikenlaisia sattumuksia, osa keksittyjä, osa tapahtuneita ja lähes kaikki dramaattisesti väritettyjä. Tunnen paljon ihmisiä ja kaikennäköistä kuultuani olen yrittänyt rakentaa ennen kaikkea lyriikoiden kautta levylle sellaisen tunnelman, joka käsittelee miehenä olemisen alennustilaa - kuten edellinenkin levy. Uudella yritin viedä sitä temaattisesti edellistä syvemmälle.
Millaisissa oloissa kuunneltavaksi sitten itse suosittelisit levyä?
- En osaa sanoa, muttei näitä rallatuksia viitsisi varmaan ainakaan krapulassa kuunnella. Se on semmoinen jokaisen nuoren miehen kasvupaketti. Pitäisi puhua jollekin ministeriölle ja yrittää saada se vaikka yläasteen terveystiedontunneille pieneksi evästeeksi (heh).
Jos vielä mediailmiöistä lisää...
- Sekin vielä. Elän itse semmoisessa pimennossa, että uutisiakaan en ole katsonut kahteen vuoteen. Anna tulla, katsotaan.
...kun tosi-tv on ollut hyvässä ja pahassa pinnalla jo tovin. Pystyisitkö itse keksimään sellaista formaattia, jossa olisi käyttöä jokaiselle Liigan miehelle?
- Semmoista olen tässä yrittänyt ideoidakin, mutta vielä se ei ole mennyt läpi. Eli pannaan viisi ukkoa jonnekin torppaan, eristetään ulkomaailmalta ja annetaan niin paljon viinaa ja evästeitä kuin ikimaailmassa pystyy vetämään ja katsotaan sitten, mitä tapahtuu. Mikkejä ja kameroita tietenkin joka puolelle ja sitten kaikennäköisiä pikku ärsykkeitä sinne, jotta saataisiin jotain vipinää.
Ja Sam Raimi kuvaamaan.
- Esmes, esmes. Ja tämä levy toimisi hyvin soundtrackina sinne, vaikken itse olisikaan mukana.
Sinussa kun on tiettyä saarnamiehen karismaa, oletko ikinä harkinnut edes ohimennen politiikkaan siirtymistä? Sehän olisi suoraa jatketta valistustyöllekin.
- En kyllä sinne, mutta teologian puolelle kyllä, vanhana pakanana olisi mukava lähteä avartamaan muiden maailmankatsomusta maallikkosaarnaajan hommissa. Jos saisi elannonkin siitä samalla. Noh, se oli ihan heitto. Ei musiikkia ole koskaan kannattanut politiikkaan sotkea - mieluummin vaikka uskontoonkin. Mutta on sekin aika härskiä. Me toimimme vain viihdyttäjinä, s*****a. Olen monen vuoden työn tuloksena löytänyt sen puolen vihdoin itsestäni, että olen viihdetaiteilija, joten tehdään siltä pohjalta.
Olet kuunnellut pitkään Nick Cavea, joka on niin ikään Australiasta kotoisin. Mitä olet miehen tuotannosta oppinut tai saanut?
- En niinkään musiikkiin tai omaan ilmaisuuni, mutta eräänlaista asennetta sanoituksiin, tarinankerrontaan ja englannin kielen häikäilemättömään käyttöön, mitä Cave itsekin on harrastanut. Myöhemmillä vuosillaanhan hän on yllättävänkin paljon seestynyt jesuiittarooliinsa, mitä olen seurannut vähemmän. Mutta vaikuttajahan se on. Aiemmin mainituista myös Fields of the Nephilim ja Carl McCoy ovat tärkeitä. Ja tietenkin Motörhead.
Fieldsin McCoy on hyvä esimerkki muusikosta, joka pitää paitsi yksityiselämän myös musiikinkin melkein täysin itsellään, ei paljasta mitään.
- Se on kunnioitettavaa. Olen monasti miettinyt, kuinka hienoa olisi, jos olisin pystynyt systemaattisesti pitämään yhtä kylmän linjan kuin se äijä. Mutta minulle olisi vierasta rakentaa sellaista fasadia, kun kuitenkin on tarve päästä soittamaan suutaan.
Ja Suomessa se olisi ehkä hankalampaa. Pitäisi melkein kuolla nuorena.
- Täällä Mana Manaa ympäröi samanlainen aura, mutta tietysti vielä astetta karumpana.
Viina, sauna ja rock'n'roll
Wolfgangin miesten eli Leidenin ja Petri Majurin rooli on uudella levyllä suuri, ja nyt olette myös heidän yhtiöllään. Asuitko itse jo Suomenlinnassa, kun yhteistyö alkoi punoutua?
- Vaikea sanoa, miten päin asiat tapahtuivat. Jossakin vaiheessa vain huomattiin, kun levy oli jo saatu purkkiin, että minäkin asun Suokissa. Nykyään sitten saunotaan neljä kertaa viikossa Leidenin ja kumppaneiden kanssa ja suunnitellaan näitä tulevia konnuuksia. Silloin kun usko meinaa välillä loppua, on hienoa, että löytyy ihmisiä, joilta löytyy uskoa tekemisiin. Eihän sitä ihan yksin jaksa hakata päätään seinään vuodesta toiseen.
Millaista on ylipäätään ollut asua Helsingissä jo jonkin aikaa?
- Onhan tämä nyt elämää. Kaupunki siinä missä muutkin. Ainoa suomalainen suurkaupunki, vaikkei tietenkään Euroopan mittakaavassa. Pidän tätä arkkitehtonisesti Suomen mielenkiintoisimpana kaupunkina.
Aika yllättävä vastaus. Tuo tuli mieleen siitä, että vallankin Ichorilla Oulua ja pohjoisuutta suorastaan alleviivattiin. Millä lailla pohjoisuus edelleen mielestäsi teillä näkyy, vai onko se niin syvällä, ettei sitä pysty kuvailemaan?
- Uskon, että se välittyy kaikille edelleen. On meidän meininkimme kuitenkin aika kaukana siitä, että hengaisimme - ei millään pahalla - vaikka jossakin Lost & Foundissa 69 Eyesin kanssa.
Mitenkäs sitten rentoudutte musiikkikuvioiden ulkopuolella?
- Miten sitä muuten voi rentoutuakaan? Yrittää nukkua, jos saa unen päästä kiinni. En ole vieläkään päässyt tältä etelänmatkalta pois, aivot eivät ole asennoituneet siihen, että olenkin täällä pysyvästi. Olemme jutelleet Maiken kanssa, ettei meillä ole mitään muuta syytä etelässä ollakaan kuin tämä bändi.
Entä millaisia rutiineja teillä on? Maiken kanssa olette toimineet yhdessä jo vuosia.
- En tiedä, onko minkäänlaisia. Välillä on ollut bändin kanssa niin pitkiä hiljaisia kausia, että vasta nyt se alkaa pyöriä täysillä kierroksilla. Keikkaa voisi olla yhä enemmän, loppuvuodeksi on sentään viisi keikkaa sovittuna. Mutta nyt tuntuu tapahtuvan paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Tuollaiset kysymykset ovat helpompia bändeille, jotka ovat yhdessä kuukausitolkulla samassa bussissa kiertäneet. Vaikka olemme olleet 9 vuotta kasassa, ei meillä kovin vahvaa rutinoitumista ole päässyt tapahtumaan. Välillä soitetaan rokkia, välillä juodaan viinaa ja välillä saunotaan.
Eräänlaisen pyhän kolminaisuuden linjoilla siis.
- Perusmeininkiä.
Pystytkö jotenkin avaamaan sitä kokemusta, jonka musiikin tekeminen antaa? Minkälainen prosessi se sinulla on, nimitti sitä sitten luovaksi prosessiksi tai miksi hyvänsä?
- Se on minulla ihan jatkuva prosessi. Minun on mielenkiintoista toimia, koska se on täynnä yllätyksiä ja ratkaisuja, jotka ovat oman hallinnan ulkopuolella. Yritän selittää tämän jotenkin ymmärrettävästi. Esimerkiksi jos on hyvä riffi, chorus-line tai sanoituspätkä, siitä ei välttämättä välittömästi tule hyvää biisiä, vaan saattaa kokeilla sitä sun tätä ja yrittää laittaa sitä johonkin yhteyteen, jossa se ei toimi. Minulla saattavat tällaiset ideat jäädä roikkumaan vuosikausiksi. Voi olla kahdeksan vuotta vanhoja ideoita, jotka löytävät kontekstinsa vasta pitkän ajan kuluttua. Prosessi on täysin jatkuvaa, eikä aina oman kontrollin alaista. En tiedä mistä jumalalta tai tuolta ne tulevat, tai ovatko ne sattumia. Minun biisini ainakin ovat.
Tavoitatko kaukaa nuoruudesta tai lapsuudesta jotakin hetkeä tai tapahtumaa, jolloin olisit tajunnut musiikin olevan SE juttu?
- En oikeastaan, paitsi sen, kun Ace of Spades tuli radiosta. Silloin maailma muuttui minun silmissäni. Siihen aikaan ala-astelaiset kuuntelivat Kissiä, Maidenia ja muuta paskaa, joten kyllä Motörhead oli aika unohtumaton isku turpaan. Toisaalta olen ollut aina lahjakkaampi kuvataiteessa kuin musiikissa. Ajauduin vain tekemään itsekin musiikkia sen intohimon kautta, jonka sain musiikin kuuntelijana.
Sanoituksesihan olivat jo varhaisessa vaiheessa perinteisten hevikliseiden ulottumattomissa.
- Olen aina tiedostanut oman arvoni noissa asioissa. Minua pyydettiin 15-vuotiaana kirjoittamaan sanoituksia Sentencedin demoille. Silloin ei ollut puhettakaan, että olisin vielä liittynyt bändiin, joten yritin tehdä tekstejä, joita ei ole tarkoitus hävetä. Tietenkin niissä on tiettyä naiiviutta ja teinin ajatusmaailmaa, mutta ymmärsin sen, että teksteistä pitää löytääkin jotakin. Ei sekään tosin välttämättä ole tärkeää, mikä piti myöhemmin todeta, kun tehtiin Holopaisen Esan ja kumppaneiden kanssa Chaosbreedia. Siihen vedin ihan vasurilla niitä kuolonkorskuntasanoituksia, mutta kyllä ne asiansa ajavat.
Hyllyssä on - löytyi kesällä Anttilasta kolmella eurolla.
- No niin! Olen sitä mieltä, että sanoitushommat tehdään kontekstin mukaan. Ne antavat identiteetin kappaleelle. Täytyy olla tarkkana ja käyttää intuitiota. Joskus olen luottanut vähän liikaakin siihen, kun sain niin paljon kehuja joka puolelta ja pää alkoi kasvaa vähän liikaa. Kuvittelin, että mihin tahansa kosken, se muuttuu kullaksi. Mutta ei se ihan niin ollut. Siinä vaiheessa, kun huomasin kirjoittaneeni paskoja sanoituksia, piti vähän katsoa peiliin ja skarpata.
Muistatko tarkemmin, mikä nimenomaan olisi palauttanut sinut hyvällä tavalla maan pinnalle?
- Se varmaan liittyi edelliseen levyyn, Siihen astihan olin vääntänyt sanoja pakkomielteenomaisesti. Huomasin, että olin alkanut tehdä tekstejä rutinoituneesti, esimerkiksi Cold Women and Warm Beer oli täysi antiteesi sille, mitä olin aiemmin koettanut tuoda lyriikoillani esiin.
Aivokopan ja sydämen väliltä?
Oletko koskaan edes ajatusleikkinä miettinyt, millaista jälkeä olisitte saanut Sentencedin kanssa aikaan, jos olisit vielä Amokin jälkeen ollut mukana?
- En. Olin ihan umpikujassa jo silloin, kun uusia biisejä alettiin treenata Love & Death-ep:n jälkeen vuonna 1995. En edes tiennyt, millaisia sanoituksia kirjoittaa, enkä pystynyt tuomaan musiikkia bändiin, kun ideani eivät sopineet linjaan. Paljon sen aikaisista ideoistani käytettiinkin Ichorilla. Jos olisin pysynyt remmissä, olisimme ehkä lähteneet siihen suuntaan. Mutta se on tietenkin ihan turhaa spekulaatiota.
Haluatko kuvailla, millaisia fiiliksiä oli mielessä, kun käväisit jäähyväiskeikan aikana lavalla?
- Jo treeneissä ja soundcheckissä oli vain soittamisen riemu mielessä, ihan kuin ei olisi ollut sitä kymmentä vuotta välissä. Tuntui hyvältä soittaa Tenkulan, Lopakan ja kumppaneiden kanssa tuttuja biisejä, vähän kuin silloin nuorena miehenä pitkin Euroopan maita ja mantuja. Se tuntui aivan luonnolliselta, ei minun tarvinnut edes lukea sanoja paperista, vaan kaikki palautui mieleen vanhasta muistista ja selkäytimestä.
Itselleni Amok on selvästi läheisin Sentencedin levyistä. Onkin pakko myöntää, että minusta bändi menetti mukanasi aika paljon hurjuutta ja vimmaa, jota ei koskaan saatu enää takaisin.
- Senhän nyt tietävät kaikki. Amokhan oli ihan selkeä vedenjakaja bändin uralla. Vielä radikaalimpi varmaan kuin Maidenilla. Olenkin laskenut leikkiä siitä, että minä olin Paul Di'Anno ja Ville (Bruce) Dickinson.
Se onkin jo aika rankka vertaus.
- Ehkä, mutta ainakin minä olen aina digannut vanhasta Maidenista!
Vaikka Di'Anno onkin sittemmin ollut täysi sekopää ja ratsastanut lähinnä vanhoilla meriiteillään. Mutten tietenkään halua viedä sinulta tätä kokemusta, jos koet sen läheiseksi.
- Heh heh. No, se oli vähän kieli poskessa heitetty.
Haastattelu ainakin on poukkoillut suunnasta toiseen niin, että olen seonnut muistiinpanoissani jo pahemman kerran..
- Niin, minulla kun on tämä bipolaarinen persoonallisuushäiriö ja heittelehdin laidasta laitaan, on haastattelijan sitten vain mukauduttava.
Mielestäni Place Called Badille on tullut tietyssä mittakaavassa mukaan sellaista mystiikkaa, jota alkupään Liigalevyillä oli ja kolmannella taas ei yhtään. Oletko samaa mieltä ja lähdittekö sitä tietoisesti hakemaan siihen takaisin?
- Mukava kuulla, koska kahdella ensimmäisellä on hienoja juttuja ja hieno atmosfääri. Halusimme hieman palata siihen, ettei touhu olisi aivan yksioikoista. Eli pikkuisen päällekkäisyyksiä ja kontrasteja, vähän hienovaraisempaa tulkintaa musiikillisesti. Nyt kuitenkin rakensimme sen hieman eri elementeillä, alkupään tuotannossa oli ehkä enemmän melodiaa. Melodialla tarkoitan tässä sellaisia perusslaavilaisia... No jaa, en minä tiedä teoriasta mitään. Mutta pyrimme kyllä tietoisesti tekemään edellistä sielukkaamman levyn.
Jos ajatellaan levyntekoa, löytyykö taustalta vaikuttajia, jotka eivät olisi ihan ilmeisimpiä ja joita ei jokaisessa haastattelussa olisi?
- Hankala sanoa. Aikaisemmin annoin Skynyrdin vaikuttaa mentaliteettiin, nyt taas Johnny Winter ja Beasts of Bourbon ovat osallisia auraan, jota pyrimme levylle saamaan. En pysty tarkemmin sanomaan, sillä vanhaa klisettä käyttäen Liigan tärkein vaikuttaja on Liiga itse. Meillä on alusta asti ollut sanaton sopimus, että tämän bändin sisällä voi tehdä ihan minkälaista musiikkia haluaa, ja silti se kuulostaa Liigalta. Meikäläisen laulu ja Maiken kitarointi ovat niin ainutlaatuista - hyvässä ja pahassa - että vaikka me tekisimme mitä, se on tunnistettavissa.
Nykyaikana vaatii aika kovaa pokeria ja vahvaa persoonaa, että pystyy sanomaan noin ja vielä toteuttamaan sen.
- Sanoinkin että hyvässä ja pahassa. Luulen, että alusta alkaen on ollut myös pieni kompastuskivi tälle bändille markkinointimielessä, ettei meitä pysty lokeroimaan tai sanomaan, että tämä bändi kuulostaa siltä, tai tämä bändi huokuu selvästi vaikutteita siitä genrestä. Ehdottomuus ja periksiantamattomuus ovat varmasti syöneet levymyyntiämme. Tiedän myös, että pitkässä juoksussa se on siunaus ja hyvä asia.
Eikä teillä mitään kiirettä vielä ole. Lemmy täyttää parin viikon kuluttua 60 ja homma toimii.
- Lemmy vasta aloitti meikäläisen ikäisenä.
Mitä kirjoja olet lukenut viime aikoina?
- Olen yrittänyt lukea Dalin päiväkirjoja, joista olen lainannut tällaisen siteerauksen: "Ainoa ero minun ja mielipuolen välillä on, että minä en ole Salvador Dali". Olen lukenut tietenkin myös Hunter S. Thompsonia ja Irvine Welshia, joka on vaikuttanut kielenkäyttöni häikäilemättömyyteen, jota nykymusiikista puuttuu. Se, mitä lukee, vaikuttaa yhtä paljon tekemisiin, kuin se, mitä kuuntelee.
Mikä on The Black Leaguen, tai sinun, paratiisi ja/tai helvetti?
- Eivätköhän ne molemmat löydy tuolta aivokopan ja sydämen väliltä, ihmisestä itsestään. Asia on konkretisoitunut tässä kuluneen vuoden aikana. Elämä on ollut täynnä hyvin omituisia asioita. Se on vähän kuin tuhti känni: kaikki parhaat ja kaikki pahimmat asiat ovat tapahtuneet sellaisessa olotilassa.
Kun nyt pääsit noin hyvään filosofointivauhtiin, niin kysytään lopuksi vielä kaikki aikojen onnettomin klisee: mikä on elämän tarkoitus?
- V***u s*****a, juuri tuollaisia miettimällä ihminen tuleekin hulluksi.
Vastaus siinä, missä joku muukin.
- No, miksi luulet, että olen yöuneni menettänyt?
