Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Tammikuussa arvostelun alla ovat Emma Salokoski Ensemble, Lapko, Charisma, Black Audio, Skyward, Ultramariini ja vertailukohtana Ultramariinin laulajana tutuksi tulleen Matti Johannes Koivun soolo.
LAPKO
Scandal
Fullsteam
Arvaamattomuudesta ja impulsiivisuudesta on hyötyä lähes kaikilla taiteenaloilla. Välttämättömiä ne eivät ole, ja joskus ominaisuuksista on jopa haittaa: itselläni on useampikin ailahteleva suosikkiyhtye, joiden jokaista uutta tuotosta joutuu odottamaan kylmä hiki otsalla. Mutta miten tämä kaikki liiittyy Harjavallassa kymmenisen vuotta sitten perustettuun Lapkoon? Siten, että yhtye on tiennyt viimeistään levytysuransa alusta asti mitä se tekee - ja tehnyt sen myös tyylikkäästi. Samalla bändi osoittaa, että suoritusvarmuus ei välttämättä sulje pois alussa mainittuja määreitä.
Special vahvistaa vaikutelmaa. Lapko on onnistunut luomaan itselleen profiilin, jossa jokainen paketin osanen täydentää toistaan. Nimi ja logo ovat jo pienimuotoisia käsitteitä, ja pelkistetty visuaalinen linja tukee muutenkin musiikin timmiksi treenattua linjaa. Erittäin tiukaksi yhdessä Maj Karma -kitaristi Häiriö Piirisen kanssa ruuvattu kakkosalbumi tekeekin hienosti kunniaa vanhalle vähemmän on enemmän -viisaudelle.
Lapkon ytimessä työskentelevät Heikkonen ja Nordberg, joiden takoman rytmialustan päälle voi heitellä sekä jykeviä riffilohkareita että vuodattaa Maljan sulana metallina valuvaa tulkintaa. Tuloksena on useita hienoja kappaleita: poukkoileva nimibiisi hyökkää yhtä aikaa suoraan ja hienovaraisesti juorulehti- ja tosi-tv -myllyjä vastaan, Barrel Of A Pastin hento pa pa pa -taustalaulu tuo hienoa kontrastia kulmikkaaseen luentaan ja My Cry'n yllättävä kertosäekoukku iskee suoraan alitajuntaan.
Hienoa on myös huomata, että Malja kuulostaa Brian Molkolta enää satunnaisesti. Itse hilaisin ainoataan angstikerrointa aavistuksen pienemmälle.
Miika Jalonen
BLACK AUDIO
Iron Rhino
If Society/Musapojat
Elektrogaragella liikkeelle lähtenyt Black Audio on levy levyltä siirtynyt entistä sielukkaampaan juurevuuteen, entistä lähemmäksi musiikin ydintä. Nelikon kolmoslevy Iron Rhino on ensimmäinen, jolla multi-instrumentalisti Arttu Tolonen on ollut alusta asti mukana, joten miehen murisevat bassolinjat, banjo, huuliharppu ja niin edelleen eivät enää ole pelkkiä mausteita vaan vahvemmin perustavaa laatua olevia osasia kokonaisuudessa. Avausraita Video Storella maistuu sekä Vesa Lankisen biiteillä nytkyvä elektro että muriseva rock. Ville Pirisen mukavan töksähtelevä laulutulkinta hoitaa kuorrutuksen. Every Man´s Burden yhdistää koneiset rytmit laiskan haikeaan kantriin, levyn hitiksi nouseva Kneedeep In Love rokkaa messevästi kuin Beck parhaimmillaan. Artun huuliharppumeuhkasta erityiskiitos. Vaikka Audiosta edelleen helpoiten voisi vetää viivaa 22-Pistepirkon suuntaan, eivät yhtyeet silti sekaannu. Ainakaan minulta.
Vaaniskelevalla biitillä keinuttavassa New Ghostsissa laulussa vierailee Laurilan Janne, kiireettömällä laululla avaraa preeriaa hissukseen tallaavassa Crossing The Plainissä ihmisääntä tarjoilee kitaristi Antti Hämäläinen. Villin lännen verannoilla jatkaa myös uneliaasti slaidaava Down Home, vauhdikkaasti juoksevassa Things To Do Todayssä taas hilpeillään banjonäppäilyllä. Velmuinta äänimaailmaa tarjoilee laiskasti svengaava, efekteillä häröilevä Dirt Pond Dive. Vaikka varsinaiset iskuhitit jäävät vähiin, alkaa yhtye tunnelmatasolla päästä esikuviensa tasalle. Sielukkaasti ohjelmoitua kantrirockia?
Ilkka Valpasvuo
EMMA SALOKOSKI ENSEMBLE
Kaksi mannerta
Texicalli
Pari vuotta sitten ilmestyi mielenkiintoinen ep-julkaisu
Puutarhassa, jonka takana oli Emma Salokoski Trio
-nimellä kulkenut yhtye. Siitä asti on odoteltu kokoonpanolta
pitkäsoittoa ja nyt se on vihdoin ilmestynyt. Trio-pääte vain vaihtui
Ensembleksi, kun Salokosken, kitaristi Mikko Kososen ja basisti
Lauri Porran joukkoon liittyivät rumpali Marko Timonen
ja kosketintaiteilija Tuomo Prättälä, joka tosin jo vaikutti
aiemmalle julkaisulla. Quintessencen vokalistina
kunnostautuneen Salokosken ympärille kokoontunut muusikkojoukko pystyy
luomaan hienon pohjan laulajattaren heleälle äänelle. Yleisilme on
hyvin keveä ja svengaava. Kaikki tuntuu olevan täydellisesti omalla
paikallaan, mikä luo albumista vähän liiankin kiltin ja tasaisen.
Bossa nova -traditiosta kiinnostunut yhtye on säveltänyt omia
kappaleitaan, mutta mukana on myös paljon laina- ja käännösbiisejä.
Uusista sävellyksistä Prättälän hilpeä Kesän kaikuja nousee
parhaiten esiin eteenpäin vievällä poljennollaan. Cover-versioista
hienoimmiksi nousevat J. Karjalaisen Hullun laulu ja
Beckin Nobody's Fault But My Own, jonka Salokoski on
vapaasti kääntänyt Näkymättömäksi. Lainat ovat kääntyneet
hienosti uusiksi versioksi, joista alkuperäisteos on vielä hyvin
tunnistettavissa, mutta tunnelmat ovat viety hieman toisaalle. Yhtye
on onnistunut imemään itseensä eteläamerikkalaisen svengin
hengen, sillä tunnelmointi on mutkattoman kuuloista. Useinhan
suomalaisissa käsissä positiivinen rytmittely kääntyy kankeaksi
jäykistelyksi. Näin ei käy tällä kertaa, päinvastoin.
Pieneksi kompastuskiveksi muodostuu levyn tasaisen kaunis sävy,
johon jää kaipaamaan vähän säröjä. Ne piristäisivät ja toisivat
laajemman skaalan värejä kokonaisuuteen. Nyt ajoittain tuntuu, että
taivaalta tippuu liikaa kimaltavia kiiltokuvia. Suurimalti osin keveä
ilmaisu kuitenkin taittaa hymyn huulille ja sulattaa hieman talven
kovien pakkasten jäädyttämää mieltä.
Henri Turunen
ULTRAMARIINI
Kauempana kuin kuu
M.Dulor
Haaveellista modernia poppia soittava Ultramariini sukeltaa kolmannella pitkäsoitollaan entistä koneisemman popin maailmoihin. Toki myös perus riisuttuja balladeja löytyy joukosta. Kuuden uuden kappaleen ja kuuden remiksauksen kokonaisuus alkaa unisella instrumentaalilla Haamukirjoittaja. Menevästi maalaavalla Me olemme koskettaneet tähtiä -raidalla vahva kosketinvetoisuus ja vaskiset puhaltimet tuovat loppukiihdyttelyissään mieleen jopa Rinneradion. Sitä vanhastaan tutuinta Ultramariinia on oikeastaan vasta akustissävyinen Koirat juoksevat vapaina, jossa Matti Johannes Koivun kuulas ääni pääsee oikeuksiinsa. Parhaita uusia sävellyksiä ovat kiivaasti pinnan alla väreilevä Sairaalat muistavat, sekä laiskemmin, mutta kauniisti kaartava Eläimet valtateiden laidoilla. Kaiken tämän jälkeen tunnen vielä jotakin unohtuu liikaa pohdiskelemaan, vaikka sanat ovatkin levyn parasta sarjaa. Tupla-ep:nä levy jää hiukan välityöksi eikä uutuuksissa ole todellisia sykähdyttäjiä, vaikka remikseistä helmiä löytyykin.
Uudelleen miksatuista Kevään ja kesän tähtikuvioita-levyn kappaleista Violan hymyillen hölkkäävä Ikuisesti ja Phuzyn utuisesti vaaniva Vain sinä huomaat sen tippuvat erityisen hyvin.
Arttu Tolosen ylihitaasti sykkivä ja rytmibassoon taipuva versio Huominen, tulisitpa nopeasti jättää kylmäksi, mutta Jarno Alhon idea tuoda Reginan solisti Iisa Pajula Matin rinnalle palvelee Suudelmaa sitäkin paremmin. Wojciech herkistelee Talven viimeistä päivää tyynen utuisasti, kun taas remix-kilpailun voittaja, Egotripin Knipi muotoilee Hämmästyttävästä muuttuvasta pojasta jousilla kaihoilevan sinfonian, joka ei ainakaan häviä alkuperäiselle versiolle.
Ilkka Valpasvuo
MATTI JOHANNES KOIVU
Puuhastellen
M.Dulor
Ultramariinin äänenä tutuksi tullut Matti Johannes Koivu lähtee soololevyllään soitannollisesti täysin erilaiseen suuntaan kuin emobändinsä. Vaikka poppia ovat molemmat ja maestron kuulas laulu kertoo heti kuka on äänessä, on soolon mausteina enemmän folkahtavaa otetta ja maanläheistä mies ja akustinen kitara -henkeä Ultramariinin kuulaan kosketinmaalailun sijaan. Toki Matilla on myös soolollaan tukena bändi, mutta yhtäkään Mariinimiestä ei mukana ole. Tosin Ilmavirran Tuomas on tehnyt levyn persoonallisen kannen.
Kansi itse asiassa kertoo jotain touhusta, samoin levyn nimi. Tunnelma on aika välitön ja iloinen, kuten kuvassa. Matin ja kumppanien musiikissa on puuhastelun maku, joskin nämä soittajat eivät ole mitään amatöörejä, ainakaan lopputuloksen puolesta. Kappalemateriaalista nostaisin esiin samaan aikaan letkeästi ja kaihoisasti hymyävän Kalatehtaan, tyynesti askeltavan Isän vanhassa talossa sekä radiossa soineen, reippaan Odota, odotan. Myös kevyesti svengaten slaidaava Kyydissä ja laiskahko fox Kunpa kuuluisin jollekin ovat hienoja sävellyksiä. Edellä mainitun lisäksi vanhantavan oloinen, vispilätahtiin tassutteleva Automiesten rahat kumartaa selkeimmin menneisiin vuosikymmeniin, mutta taitaa mennä melkein 50-luvulle asti. Ajatonta, kuulasta ja ilmavaa poppia.
Ilkka Valpasvuo
CHARISMA
Roots Rock Deep
Omakustanne
Genreviidakko saa uuden asukin kuhmolaislähtöisen Charisman "action metalista". Termejä tärkeämpää on kuitenkin se, että neljän biisin omakusteella soi ponnekas ja puhdikas yhtye. Musiikin vaivaton rullaavuus onkin yksi viisikon parhaista avuista. Oma osansa tähän lienee mm. Diablon kanssa hyvää jälkeä tehneellä Samu Oittisella. Metallipiireissä on varsin harvinaista, että näin kypsäksi ja varmaotteiseksi hioutunut orkesteri on vielä vailla levytyssopimusta.
Jokainen kappale puolustaa paikkaansa ep:n tasavahvassa kokonaisilmeessä. Avausraita Painted on nopea menopala, jossa on kuitenkin tilaa myös maukkaille rumpu- ja bassojipoille. Kakkosbiisi Passed Away tuo mukaan melankolista, lähes kalevalaista kitarointia ja yllättävän tarttuvan voimakertsin.
I Shed on ep:n geneerisin rykäisy, myös sanoitusten osalta. Viimeisessä biisissä laulukieli vaihtuu lennosta suomeksi. Se ei ole ainoa syy, miksi Kolmen kuusen kylä erottuu; -aan/-ään-päätteiden ryöstöviljelystä huolimatta päätös osuu maaliin kotomaan routaisena sielunkuvauksena. Sujuvaa kuunneltavaa, joka ei mullista kuvioita, mutta ei huuda keskenkasvuisena huomiotakaan. Veikkaisin, että musiikki on Charismalle tärkeintä kaiken maailman oheishötkyilyn sijaan. Lisäarvoa tuo tyylikäs digipak, jonka kanteen sijoitettu Kuhmon vaakuna on rehdeintä product placementia miesmuistiin.
Miika Jalonen
SKYWARD
Skyward
Thundering Records
Skywardin debyytti on vaikuttava tapaus. Aloituskappale Opening pyyhkäisee kuulijan mukaansa perinteisellä heavy-metallilla ja räväkällä otteella ja laulajatar Sannan avatessa suunsa on hahmo vastaanottimen ääressä viimeistään myyty. Äkkinäisempi voi vetää Skywardista yhdysviivan Oceanbornin aikaiseen Nightwishiin, mutta tämä yhdistäminen tapahtuu vasten parempaa tietoa. Vaikka yhtäläisyyksiä on toki löydettävissä, näyttää levyn jatko Skywardin tallaavan omaa uurrettaan ja tällöin ei kopiointisyytöksiä ole mahdollista esittää.
Keski-Eurooppa on nykyisin puolillaan tähän suuntaan tahkoavia yhtyeitä, mutta jo debyytin ollessa näin tasokasta tavaraa antaa Skyward ymmärtää odotettavissa olevan paljon. Levyltä heikon kappaleen etsiminen tyssää pariin ensimmäiseen kuuntelukertaan, sikäli tasavahvaa bändin materiali on, erityisinä valopilkkuina erottuvat Die Happy, Come December, Yesternight ja Travel In Time.
Bändissä yhdistyy kekseliäällä tavalla haikean kaunis herkistely ja mahtipontinen rokkaavampi metalli, joista loistavina esimerkkeinä toimivat lopetuskaksikko Crossroads ja Vaya Con Diablo. Näistä ensimmäinen on Die Happyn ohella eniten pisteitä keräävä raita ja pelottaa suorastaan ajatella millainen albumi olisi mahdollista saada aikaan jos kaikki raidat olisivat laadullisesti tätä lajia. Pisteissä jätämme näin mahdollisuuksia myös tälle kehitykselle.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
