Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Helmikuussa arvostelun alla ovat Egotrippi, Mokoma, Killpretty, Diablo, Tenhi, Amorphis ja Joona Toivanen Trio.
DIABLO
Mimic47
Poko Records
Vuonna 2004 ilmestyneellä Eterniumilla Diablo saavutti huomiota jopa metallipiirien ulkopuolella ja metallistit miltei laidasta laitaan tuntuivat ottaneen yhtyeen omakseen. Nyt kun käsissä on bändin neljäs pitkäsoitto, on todettava D-leirin siirtyneen Eterniumista asteen toisen pitkäsoiton Renaissancen suuntaan. Mimic 47 yhdistää Eterniumin kieroimmat melodiat Renaissancen ankaruuteen ja näin ollen monet biiseistä ovat ilmiasultaan huomattavasti edellislevyä monimutkaisempia. Uusille poluille Diablo ei tällä kiekolla hiihtele (aasinsilta yhtyeen hiihtoliitto-teemaan), mutta kyllä näillä laduilla luisto on kiitettävä ja havuja juuri oikeissa paikoissa.
Sinkkubiisi Mimic47 on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, eikä sen perusteella olekaan sopivaa vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä levyn laadusta. Sinkun sijaan mm. Damien, Shadow World, Rebellion Of One ja Kathryn nostavat levyn edeltäjiensä tasolle ja Condition Red viimeistään alistaa kuulijansa Rainerin karjuessa "Show No Mercy!". Mahtuupa mukaan myös täysverinen bailukappale D.O.A., jonka voisi kuvitella muodostuvan ensikesän tunnushuudoksi festivaaleilla. Monet ovat valittaneet bändin vähäisestä uudistumisesta. Olisi kuitenkin väärin rangaista bändiä uudistumattomuudesta jos biisimateriaalissa säilyy tappava laatu, kuten Diablon kohdalla juuri on.
Hanna Valjakka
KILLPRETTY
The Art Of Letting Go
Kapkan
Tamperelainen Killpretty on vihdoista viimein päässyt pitkäsoittokantaan. Vuosituhannen vaihteessa pari kovaa lyhytjulkaisua paukuttanut yhtye soitti tuolloin musiikkia, jota olisi vainut kutsua vaikka tuolloisella nu-metal-termillä. Siis raskasta paahtoa, jossa mukana levysoittimet ja MC. Tuolloisesta porukasta ovat mukana kitaristit Maarik Leppä ja Samuli Peltola ja popimman yhtyeen Brightboyn solistinakin kuultu Antti Westman. Nyky-Killprettyn musiikki on modernia metallia, jossa hoocee-perinteestä tuttu ärjyntäkiivailu kohtaa haikean melodian ja pienet pohtivat tuokiot. Tiukan soiton lisäksi huomio kiinnittyykin Westmanin äänen ulottuvuuteen. Viisikon taito luoda kauniin melodian ja raa'an mätön tasapainoista ja sujuvaa sidosta on selkeästi Killprettyn tärkein vahvuus.
Biisimateriaalista löytää varmasti hyviä hetkiä niin hc-punkkari kuin poppari. Heti avausraita Bitterness Is A Beautiful Word junttaa kuin maansiirtokone, mutta samalla hempeilee kuin paraskin nyyhkyleffa. All The World Has To Offerin unelias alku karkaa raivosta haaveiluun ilman sen kummempia kynnyksiä, kaava ei kummemmin vaihdu myöskään Legroomilla. Parhaiksi yksittäisiksi hetkiksi nostaisin Antin karjunnan Modern Day Love Affairilla, You´re So Tired haaveellisen ja kiireettömän melodian sekä Dryn unisen kauneuden. Hieno levy moniulotteista parisuhdemetallia, kuten yhtye itse kutsuu soittoaan.
Ilkka Valpasvuo
AMORPHIS
Eclipse
Nuclear Blast Records
Ensimaistiaiset uudesta Amorphiksesta mykistävät. Yhtye on jokaiselle levylleen onnistunut taikomaan muutamia täydellisiä hittejä, mutta valitettavasti Tuonela-albumilta lähtien on muu levy usein ollut liian turvallinen ja pidempää kuuntelua ajatellen liian kestämätön. Eclipsellä bändi ottaa askelia sekä eteen että taakse omassa historiassaan. Toisaalta uusi laulaja Tomi Joutsen auttaa kirjoittamaan yhtyeelle uutta saagaa, toisaalta nimenomaan miehen laulu yhdistettynä bändin alkujuurien melodioihin kiidättävät kuulijan Tales From The Thousand Lakesin ja Elegyn aikaan. Paikoitellen Joutsenessa on jopa pelottavissa määrin samankaltaisuuksia Koivusaaren korahdusten kanssa. Vaikka monet melodiakulut jatkavatkin Kingston Wallin -sukuista polveiluaan on biiseissä silti mukana alkupään albumien alkukantaista aggressiota. Tavallaan hävitys on nyt vain puettu jalostuneempaan muotoon.
Suurin ero Koskisen aikaisiin levyihin löytyy sanoituksista, vastasihan Pasi näistä hyvin pitkälti Elegyn jälkeen. Eclipse palaa henkilökohtaisemmista teemoista tontille, josta bändiä aikanaan analysoitiin kyllästymiseen saakka, Kalevalaan. Eclipse käy läpi Paavo Haavikon loistavan tulkinnan Kullervon traagisesta tarinasta. Finnish Metal Expossa yhtye todisti biisien toimivuuden myös livenä ja kotikuuntelussa huterinta lenkkiä on albumilta turha etsiä. Albumin viehättävimmäksi kaksikoksi nousevat kevyt sinkkuhitti House Of Sleep ja eniten alkukantaisuutta sisäänsä niellyt Perkele. Heti perässä seuraavat mm. Under A Soil And Black Stone, Two Moons ja Leaves Scar. Joiltakin on voinut kuulla moitteen siitä, ettei Eclipse sisällä musiikillisesti mitään uutta. Pitkälti totta, mutta joskus kääntyminen vanhaankin voi merkitä uudistumista.
Hanna Valjakka
EGOTRIPPI
Vielä koittaa uusi aika
Sony/BMG
Egotripin kuudes studioalbumi on iloisen voimapopin kotimaisena kärkinimenä tunnetun yhtyeen selkeästi seesteisin albumi. Valoisuus, positiivinen henki ja usko tulevaisuuteen eivät ole onneksi hävinneet mihinkään, vaikka sävyt ovatkin aikuisempia ja pohdiskelevampia. Myöskään Mikin ja Knipin sävelkynä ja melodiantaju eivät ole karisseet, vaan ovat tavallaan jalostuneet entistäkin komeampaan asuun. Vaikka levyllä ei oikeastaan olekaan yhtään Älä koskaan ikinän tai Se on tosi jeesin kaltaista instant-hittiä, löytyy levyltä muutaman kuuntelun jälkeen muitakin loistavia sävellyksiä kuin helpoimmin avautuva sinkkubiisi Nämä ajat eivät ole meitä varten. Reippaammista sävyistä etenkin Iloinen aina tarjoilee mieleen kaivertuvaa kertsiä, rauhallisemmista sävellyksistä öinen Asfaltin pinta astelee komeasti keinuen, Mian laulu näppäilee heleästi ja marssitahtinen Aprillipäivä kasvaa hulppeisiin stemmoihin. Varsinaisia heikkoja kohtia ei oikeastaan ole, vaan levy on tasapainoisesti hieno.
Ilkka Valpasvuo
JOONA TOIVANEN TRIO
Frost
Blue Note
Jazz mielletään usein vanhojen partojen temmellyskentäksi, sillä monesti mielikuvat yhdistyvät iäkkäämpiin legendoihin, jotka taituroivat hämyisillä klubeilla. Ikä ja kokemus tuovat mukanaan varmuutta ja aistikkuutta, jota tarvitaan viipyilevään tunnelmointiin.
Joona Toivanen Trio kuitenkin osoittaa, että myös nuoremmasta jazzpolvesta löytyy tarpeeksi potkua ja kykyä. Yhtye on iästään huolimatta ehtinyt jo kolmanteen albumiinsa, joka kantaa nimeä Frost. Nimensä mukaisesti pitkäsoitolla liikutaan viileissä
tunnelmissa. Albumin ilme on haikea ja kuulas, mutta myös samanaikaisesti hyvin lämmin. Tuntuu kuin yhtye hiippailisi varpaillaan heikoilla jäillä, mutta hiljaisesti natiseva jää ei petä missään vaiheessa. Muusikot osoittavat olevansa taitavia yksilöitä, mutta levyn vahvuudeksi nousee kyky kuunnella toista ja ryhmätyön merkitys nousee suureen osaan.
Jo avausraidalla Uikú Toivanen osoittaa, kuinka taiturimainen soittaja hän on, mutta levyn linjan mukaisesti turhat kikkailut on jätetty pois, joten sävellyksen sanoma välittyy kirkkaana. Levyn alkupuoli liikkuu hyvin seesteisissä sfääreissä, mutta albumin
loppupuolella Poseidon ja Vocalise nousevat esiin hieman voimakkaammalla ilmeellään. Trion musiikki on hienosti balanssissa, sillä missään vaiheessa soittimet eivät kiilaa toistensa päälle. Tapani Toivasen basso ja Olavi Louhivuoren rummut käyvät hienovaraista keskusteluaan luoden Joonan pianolle utuisen pohjan.
Nuori kolmikko osoittaa albumilla kuuluvansa ehdottomasti Suomen jazzeliittiin ja näyttää, että suomalaisen jazzin kova taso säilyy varmasti tulevaisuudessakin.
Henri Turunen
MOKOMA
Kuoleman laulukunnaat
Sakara Records
Kahden edellisen albuminsa jälkeen Mokoma on sulautunut sekä kriitikoiden että yleisön suosioon siinä määrin, että Kuoleman laulukunnaita täytyi odottaa vähintäänkin pelonsekaisella innolla. Liian tuttuja ovat tarinat sävellyskynän tylsymisestä samojen naamojen tuijottamisesta keikkabussissa. Kesällä festareilla kuullut Kuu saa valtansa auringolta ja Pahaa verta eivät myöskään kielineet suuresta uudistumisesta, vaikkei laatusuhdanne kuulostanut laskevaltakaan. Sittemmin, kun kiekon avaava Valapatto raastaa korvia voi kaikki pelkonsa todeta naurettaviksi. Lomailtuaan hiukan Ruhtinas-levyn jälkeen, on yhtye kääntänyt itsestään aivan uuden päänhakkausvaihteen, sillä Laulukunnaat sisältää tähän asti aggressiivisinta Mokomaa koskaan. Tämän tekevät paitsi entisestään rankentuneet riffit, myös Annalan selkäpiitä raiskaava laulutyyli. Rankan äänimaiseman lisäksi kuulija saa nieltäväkseen muutaman kilon pettymyksen karvasta kalkkia ja betoniämpärillisen rehellisyyttä sanoitusten pureutuessa raivoon ja suruun, jota parisuhteen päättämiseen liittyy. Pahan olon hoitaminen ulos huutamalla on paitsi terapeuttista myös äärimmäisen rentouttavaa.
Jo mainitun Valapaton lisäksi miltei jokainen raita pystyy poimimaan täydet pisteet kotiin ja parhaimpina näistä Ärräpää, Tulkki, Säästä sanasi ja Tästä on hyvä jatkaa. Parhaimmistoon nousee myös Itken silmät päästäni, joka osoittaa Mokoman osaavan myös herkistyä kaiken melun keskellä ilman, että tarvitsee mennä Uni saa tulla - kappaleen liki seesteisiin tunnelmiin. Jos edellisillä levyillä suosikkikappaleisiisi kuuluivat Punainen kukko ja Vade retro, Satana! ei Kuoleman laulukunnaat voi tuottaa pettymystä.
Hanna Valjakka
TENHI
Maaäet
Firebox Records
Suomalaiset bändit imevät huomattavan paljon vaikutteita rajojemme ulkopuolelta. Oma kansanperinteemme on heitetty tyylittömänä
varastohuoneen perimmäiseen laatikkoon eikä esimerkiksi Kalevalan
kuvastosta uskalleta ammentaa vaikutteita. Tenhi on säännön
vahvistava poikkeus. Sen musiikki hohkaa Suomen luonnon ja kansan
perinteitä. Yhtyeen tunnelmallinen maalailu ajoittuu mielessä syvälle
menneisyyteen. Maaäet on Tenhin kolmas studioalbumi ja se
kirkastaa entisestään yhtyeen profetiaa, joka muodostui huippuunsa jo
edellisellä Väre-pitkäsoitolla. Silti myös samoja hienovaraisia
kompastuskiviä raahataan edelleen mukana.
Bändin musisointi on hyvin orgaanista ja akustiset soittimet kantavat
vastuun äänimaiseman rakentamisesta. Tämä luomusoundi tekee
tunnelmasta ajattoman ja se juuri rakentaa Tenhille ne piirteet, josta
yhtyeen tunnistaa. Tyko Saarikon voimakkaasti kaiutettu laulu
on bassovoittoisuudessaan persoonallinen, mutta ulosanti jää hieman
yksitoikkoiseksi ja rikkoo ajoittain kauniin äänivirran. Yhtyeen
liplattavat kitarat tuovat mieleen Opethin akustisen tuotannon
helmet ja skebat nousevatkin esiin selvimmin haikeasta ambienssista.
Pianon ja jousisoittimien tuki luo soitantaan laaja-alaisen pohjan,
joka on parhaimmillaan taivaallista kuultavaa. Albumin olemus on
rauhallinen ja hieman laahaava. Hitaiden tempojensa johdosta levy ei
toimi joka tunnetilassa, vaan se sopii ennen kaikkea rauhallisiin
hetkiin. Hektisemmässä tilanteessa kuunneltuna levy esiintyykin jopa
piinavan paatoksellisena.
Tenhin soundimaailmassa ja asenteessa on jotain mystistä, mikä vie
mielen luonnon helmaan ja fantasiamaailmoihin. Tunnelmallinen levy on
onnistunut kokonaisuus, mutta pienet kosmeettiset virheet rokottavat
yhden tähden pois arvosanasta.
Henri Turunen
yle.fi/pop 
