Varjo on hiipinyt vaivihkaa yhdeksi Suomen johtavista "aidoista" goottibändeistä; imagomielessähän tummanpuhuvaan kuvastoon luottavat nykyään peruspopparitkin. Laulaja-kitaristi Antti Lautala pohdiskeli Meteli.netin kanssa tuoretta Muistijälkiä-albumia ja musiikkikuvioita laajemminkin. Mutta mitä kuuluu Varjon alkuperäisrumpalille, salkussa asuvalle Jammulle? Ja miksi Gene Simmons löi Michael Jacksonia kirvesbassolla päähän?
Kysymyksiä valmistellessa kuuntelin pitkästä aikaa ensimmäisen levynne ja yllätyin siitä, kuinka vahva tunnelataus siinä oli. Kerrotko lyhyesti, mitä nykyperspektiivillä vanhoista tuotoksistanne ajattelet.
-Ne ovat toki oman aikansa kuvauksia. Olemme yrittäneet tehdä alusta asti omaehtoista työtä trendejä seuraamatta. Kun Kuka korvaa poistetun sydämen? tuli ulos, se haukuttiin kaikissa lehdissä lyttyyn eli hauska kuulla, että se kuulostaa mielestäsi vahvalta. Silloin sitä ei kyllä ymmärretty missään.
Laulun piilottava miksaus ei ehkä ole ihan paras mahdollinen.
-Koko levyhän tehtiin todella minimaalisella, suorastaan naurettavan pienellä, budjetilla. Suurin osa siitä nauhoitettiin silloisella treenikämpällämme, vanhassa puutalossa. Ja osa taas salaa yöllä tosi paskassa studiossa täällä Lahdessa. Silloinen rumpalimme Jaani Peuhu oli siellä työharjoittelussa, ja öisin studiolle ei tietenkään ollut buukattu mitään vuoroja. Jaani oli koko ajan ihan paskat housussa, että se saa kenkää, jos pomo saa tietää.
Tässä yhteydessä mieleen nousee symbolinen vertailukohta: tarinahan kertoo, että itse Jon Bon Jovi oli 80-luvun alussa studion siivoojana ja nauhoitti öisin tulevan miljoonamyyjän ensimmäisiä demoja.
-Heh, tuollainen vähän lainsuojaton meininki meilläkin oli. Mutta huonoista soundeista huolimatta olen kyllä levystä ylpeä, kuten kaikista muistakin tuotoksistamme. Sillä mielellä ne on aikoinaan tehty, ettei tarvitse alkaa myöhemmin häpeilemään.
Syystäkin. Jos ajattelee esim. omaa suoritustasi, ei kukaan ollut laulanut Suomessa samanlaisella tukahtuneella paatoksella sitten Jussi Hakulisen uran alun. Kirkasotsaistahan se on kuin mikä, mutta joku ainutlaatuinen elementti laulussa yhtä kaikki on.
-Se on tiettyä sinisilmäistä naiivia romanttisuutta, jota juuri ensimmäisellä levyllä on enemmän.
Debyytin ehkä jopa vähän teiniromanttisten sanoitusten rinnalla uuden Muistijälkiä-albumin rakkauslaulut edustavatkin kiihkeää, hikistä K18-linjaa.
-(naurua) Ehkä niin. Ymmärrän kyllä pointtisi teiniromantiikasta, mutta itse kyllä yritin vain saavuttaa puhtaan ja vilpittömän tunnelatauksen. Sillä tavalla riisutun, että asioita ei yleensä lauleta niin suoraan. Noin haavoittuviin biiseihin on helppo puuttua ja alkaa arvostelemaan.
Nimenomaan rokkipoliisinäkökulmasta.
-Meidän tarkoituksemme on aina ollut tehdä ihan toisenlaisista lähtökohdista kuin suomalaisessa rockissa on yleensä totuttu.
Jos tuosta lyttäyksestä puhutaan, teidäthän oli vielä muutama vuosi sitten helppo leimata jo ulkoisten seikkojen nojalla pastissi-Cureksi. Ja niin myös usein tehtiin.
-Siihenhän meitä on aina verrattu. Toki diggaamme ja kuuntelemme yhtyettä yhä,mutta minusta on tyhmää nähdä se noin yksipuolisesti. Meillä on kuitenkin vaikutteita aika monilta muiltakin bändeiltä, ja olemme seuranneet tätä tyylisuuntaa jo kauan. Jos ajatellaan pörröpää-lookia ja meikkejä, niin tietysti Robert Smith on tunnetuin ikoni, johon on helppo rinnastaa.
Olette profiloituneet vahvasti osaksi Suomen pientä, mutta aktiivista goottiyhteisöä - riippumatta siitä, kuinka paljon siihen itse olette edes pyrkineet. Kerro lyhyesti, mitä mietit niistä kuvioista.
-Ensiksi voisi tietenkin sanoa, että nykyään gootiksi sanotaan jo jotakin HIMiä, 69 Eyesia tai suunnilleen PMMP:täkin. Ja niissä on kyse aivan eri asioista kuin undergroundissa. Suomessa ei ole oikeastaan koskaan ollut kummoistakaan buumia eli että alkuperäistä 80-lukuista goottia tuuttaavia bändejä olisi ollut samanaikaisesti paljon. 80-luvun alussa niitä oli, mutta harvalukuiseksi sekin sakki jää, jos vertaa vaikka siihen, mitä samaan aikaan tapahtui Englannissa. Sen jälkeen bändejä on aina silloin tällöin pulpahdellut esiin ja sitten taas hävinnyt manan maille. Tällä hetkelläkin yhtyeitä löytyy, mutta niitä ei suuri yleisö tunne. Tunnetuin niistä on varmaan tamperelainen Suruaika, jolla on jokseenkin samat lähtökohdat kuin meillä.
Ajattelinkin ilmiötä oikeastaan laajemmin kuin vain musiikin osalta - kuten esim. sitä, mikä on ollut imagon merkitys Varjolle, kun se on kuitenkin alakulttuurissa niin iso.
-Sanotaan niin, että se oli isompi silloin kuin aloitimme. Meikit olivat naamassa 24 tuntia vuorokaudessa, tukat pystyssä, vaatteet mustia ja sitä rataa. Mutta vaikka look onkin suunnilleen sama edelleen, vuosien varrella imagon on muuttunut yhä vähemmän merkittäväksi. Kyllä biisien pitää sentään ajaa ulkomusiikillisten asioiden edelle.
Te olette nousseet jo ajat sitten omillenne, mutta goottipiirien tietoisuuteenhan on Suomessa helppo nousta melkein musiikista riippumatta.
-Kuviot ovat tosiaan niin pienet, että uusi bändi pääsee nopeasti esiin. Ja sitten se jo soittaakin seuraavissa bileissä. Kyllä tuo imagohomma on suoraan sanoen alkanut jo ärsyttää, kun suunnilleen joku Uniklubi näyttää nykyään goottibändiltä.
Tai Tik Tak.
-Tai se. Minulle on ainakin tullut jo sellainen olo, että onko tässä enää mitään oikeasti hienoa kun jokaisella on synkät meikit ja mustat kuteet. Kaikki on valmiiksi syötyä pullaa.
Voisi melkein sanoa, että monet 70-luvun lopulla post punkin ja myöhemmin goottiliikkeen mukana nousseet tunnusmerkit on - jos nyt ei välttämättä turmeltu - niin ainakin omittu kokonaan toisten ympyröiden käyttöön. Jos niillä koettaa ilmaista itseään, on vaara joutua väärintulkituksi.
-Veit munat suusta. Mitään vaarallista, kapinallista tai punk-elementtiä siinä ei ainakaan enää ole. Se on jo hyväksyttyä ja tuntuu typerältä tehdä sitä itse, kun se on menettänyt merkityksensä.
Tuleeko mieleesi uusia keinoja, joilla kapinaa voisi sitten ilmaista todenmukaisemmin?
-Kaikki sokeeraavat keinot on jo käytetty ja niistä on tullut standardi. Homma täytyisi vaan vetää toiseen ääripäähän, vetää puvut niskaan ja ottaa mahdollisimman kuiva imago (naurua).
Tunnelmakuvia ja transsia
Ulkopuolisen korviin Muistijälkiä eroaa tunnelmaltaan huomattavasti edellisestä levystänne Paratiisissa. Siinä missä edeltäjä oli kuin lempeä, kujeileva kesäpäivän varjo, on uusi lähempänä tehdashallia tai Rührin teollisuusaluetta.
-(naurua) Se on ihan totta. Tämä on särmikkäämpi levy kuin edellinen ja asiat on viety pidemmälle. Vaikka pelaammekin samoilla tunnelmilla, toteutimme ne nyt totaalisemmin.
Kappaleissa on myös aiempaa enemmän hajontaa; levy heittelehtii puolelta toiselle, eikä kappaleiden sisäinen lataus muodosta välttämättä jatkumoa.
-Biisit ovat selvästi erityyppisiä, mihin on monessa uuden levyn arvostelussakin puututtu. Monen mielestä kappaleet ovat olleet keskenään jopa liian erilaisia. Poitti, jota levyllä haimme oli, että levy sisältää kymmenen erilaista tunnelmakuvausta. Osa niistä nivoutuu medleyksi erinäisillä ääninauhoilla, kuten kolme viimeistä kappaletta. Levyn nimi summaa idean erilaisista muistijäljistä, välähdyksenomaisista takaumista alitajunnassa.
Albumi tuntuu myös kypsemmältä ja tietoisemmin rakennetulta.
-Kyllä kokonaisuus on selvästi harkitumpi. Vaikka musiikissamme ei olekaan kysymys pinnallisista asioista, voisi sanoa, että Paratiisissa oli karvan verran pinnallisempi kuin uusi. Tässä poraudumme oikeasti syviin vesiin. Kappaleiden ideana oli kiteyttää joku tietty tunnelma. Ja että ajatukset voivat kuunnellessa hakeutua sinne, missä on tunnelman kokenut. Sanoitukset eivät ole osoittelevassa tai isossa roolissa, eivätkä kerro mistään konkreettisesti. Ne ennemminkin antavat viitteitä, jotka johdattelevat biisin tunnelmaa. Joissain tapauksissa haimme hypnoottisuutta tai jopa transsia. Useassa kappaleessa tunnelmat on rakennettu samaan tapaan kuin ambient-musiikissa.
Siihen ilmeisesti liittyy myös se, että joitakin lauseita toistetaan lähes mantran omaisesti.
-Nimenomaan. Kyse on samasta asiasta kuin aiemminkin sanoin, eli että teemme jutut eri tavalla kuin suomalaisessa rock-musiikissa on totuttu. Haemme asioihin uutta näkökulmaa, emme vain toista samaa. Siksi meidät on helppo myös tyrmätä. Kokonaisvaltainen tunnelma on meille tärkeämpää kuin yksittäiset osat.
Pystytkö avaamaan laajemmin, mistä teissä on bändinä kyse?
-Biisimme ovat valtaosin tummasävyisiä. Lähemmin tarkasteltuna niissä on kuitenkin myös muita sävyjä, emme maalaa pelkällä harmaalla. Meistä olisi vähän latteaakin, jos pitäisi olla niin saatanan synkkiä koko ajan. Käytössä on kuitenkin koko paletti ja tärkeää on välittää musiikilla tuntemuksia, olivatpa ne sitten synkkiä tai onnellisiä. Tärkeintä on, että ne jollain tavalla ravistelevat kuulijaa. Silloin tietää onnistuneensa.
Ainakin minä olen ollut löytävinäni levyiltänne myös huumoria, vaikka se onkin usein hienovaraista. On hankala silti ottaa esim. Meillä on räjähteitä -kappaleen paatosta ja perkussiopianoja tosissaan.
-Huumoria löytyy ilman muuta, mutta se on nimenomaan vähän kätketympää. Kuulija ei välttämättä edes tiedä, onko kyseessä vitsi vai ollaanko tässä tosissaan. Se onkin hauskaa, se luo tietyn jännitteen, että mistä tässä on kyse.
Vähän jopa hämmentyneen olon.
-Niin. Kyllähän juuri joku Meillä on räjähteitä huvittaa meitä suuresti. On siinä vakava puolensakin, mutta kaikki lähti siitä, että Henkka (Waldén, kitara) keksi nimen ja minusta se oli tosi hauska.
Minusta siinä biisissä on muuten jotakin samaa kuin Suruajassa, kun itsekin jo mainitsit bändin.
-No joo, on siinä ehkä jotakin. Se on uuden levyn kappaleista eniten punk, ja minusta Suruaika on juuri enemmän sitä, kun taas meidän tyylimme on maalailevampaa.
Kerroit, mitä ajattelet sanoituksista ja niiden kokonaisuuteen sulautetusta roolista. Silti palaisin lyhyesti yhden biisin kohtaan. Oman elämänsä vangissa on lause "milloin minun on aika lähteä/olenko silloin onnellinen vai onnen etsijä". Siitä mietteestä lähtee aika paljon säikeitä moneen eri suuntaan. Pitäisikö etsiä voimallisesti vai odottaa, että onni tulee luokse...?
-Sen voi tulkita monella eri tavalla. Pääpointti on se, että jokaisella on elämä käytettävissä ja siitä pitäisi saada kaikki mahdollinen irti. Ettei vain elä ja huomaa yht´äkkiä, ettei tässä tullutkaan tehtyä mitään. Ja sitten henki lähtee.
Ainakin useimmilla, alkemistit ja muut häärääjät ovat sitten erikseen.
-(naurua) Niin.
Olet jo pariin otteeseen maininnut ohjenuorastanne, asioiden tekemisestä eri tavalla. Minulle on tullut sellainen vaikutelma, että olisitten bändinä pysytelleet tarkoituksella sivustaseuraajina.
-Ainakin itse olen. Ei minua kiinnosta pyöriä missään seurapiireissä. En koe olennaiseksi olla kaiken maailman kissanristiäisissä mukana sen vuoksi, että levyt myisivät enemmän tai saisi ylimääräistä huomiota. Minusta on kiinnostavampaa tehdä hyvää musiikkia - tai ainakin yrittää toimia musiikin ehdoilla.
Taitaa vaan olla niin, että monet asiat hoituvat kulttuurinkin saralla suhteilla. Tinkimättömien teot huomataan usein vasta sen jälkeen, kun aika on jättänyt eli ehkä sinunkin kannattaa valmistautua jo siihen.
-(naurua) Niin kai sitten. Ja onhan siinä sekin puoli, että meillä on ollut viime vuosina kokoonapanovaihdoksia ja muuta säpinää bändin sisällä, ja olemme olleet siitäkin syystä pois esiltä. Rumpali lähti toissa kesänä ja piti etsiä uutta, eikä silloin voinut oikein tehdä keikkoja.
Eikä oikein voinut palata rumpukoneaikoihinkaan.
-No ei, se olisi ollut jo vähän taantumista. Olisi meillä kyllä toisaalta se vanha rumpukone tallella, ja sen kanssa uudenkin levyn biisit on alun perin treenikämpällä tehty. Mutta ei sen kanssa keikoille enää huvita lähteä, vallankin kun koko kone alkaa olla jo ihan laho.
Kyseessä lienee siis aivan sama masiina, jonka kanssa aloitette uranne. Onko sillä nimeä, kuten Sisters Of Mercyn Dr. Avalanchella?
-Jammuksi me olemme sitä sanoneet, merkkihän on Yamaha. Kyllä sitä pidettiin aikoinaan ihan bändin jäsenenä, kannettiin mustassa salkussa keikoille ja laitettiin pornolehtikin salkkuun aina luettavaksi (naurua).
Kunnon jytinää samalla aaltopituudella
Luin Varjon kotisivuilta täydentävät luonnehdintasi levyn biiseistä. Otat kantaa kahteen kappaleeseen, joiden voisi tulkita viittaavan viime vuoden suuriin mullistuksiin, Lontoon terroristi-iskuihin ja New Orleansin tulviin. Syy-yhteyksiähän kaivetaan nykyään joka paikasta, mutta tuntuiko tuo itsestäsi hurjalta?
-Kummatkin tekstit olivat itse asiassa valmiina jo hyvissä ajoin ennen sekä Lontoon että Thaimaan tapahtumia. Uutisia katsellessa harmitti, kun tiesi, että sanat liitetään kuitenkin niihin juttuihin. Ei minua silti huvittanut alkaa muuttelemaan sanoja, koska biisejä oli soitettu jo kauan ja totuttu niihin. Mutta niinhän siinä kävi, että esim. YleX ei uskaltanut soittaa Tulva-biisiä, koska niiden mielestä sanat olivat liian karut ja että ne yhdistetään heti Tsunamiin ja että vaihteeseen soittaa hirveä määrä valittavia mummoja.
Siitä huolimatta, että sanoitusten rooli on tässä haastattelun aikana murrettu, pystyisitkö miettimään lyhyesti käsittelemiäsi teemoja? Ainakin paine on kulkenut käsitteenä levyillänne alusta asti.
-En ole ajatellut koko asiaa, mutta kyllähän siellä varmasti painettakin on. Tekstit syntyvät usein melkoisen paineen alla ja jos jonkinlaisissa fiiliksissä, ja usein on kriisi päässä kun niitä tekee.
Entä mitä haluat musiikilla jakaa, sanoa tai antaa?
-No, mikään poliittinen tai sanomallinen yhtyehän me emme ole. Sellaisiakin viittauksia voi löytää, ja on piilotettukin, mutta yksiselitteistä messagea ei löydy. Kuten sanottua, tekstejä en nostaisi biiseistä erilleen, ja se on yksi syy siihen, miksemme painaneet niitä levyn kansiinkaan.
Se voi olla haastavaakin, kun nykyään kaikki annetaan valmiina.
-Ai että lue tuosta, miltä tämä levy kuulostaa, ei tarvitse edes kuunnella?
Tai että kuuntele kymmenen sekunnin klippi ja siirry seuraavaan levyyn.
-Niin!
Onko sinun helppo tehdä uusia biisejä?
-Se on tilannekohtaista. Uusia biisejä syntyy aika helposti, ei tarvitse kuin ottaa kitara esiin. Usein nauhoitan parhaat ideat heti turvaan. Mutta konkreettisiksi biiseiksi tekeminen on isompi prosessi, jossa mukana täytyy olla koko bändi. Että saadaan järkevään muotoon.
Muistatko mitään yksittäistä tapahtumaa, jolloin olisit päättänyt alkaa muusikoksi?
-Se juontaa juurensa aika kauas, olen kirjoittanut jo 7-vuotiaana tikkukirjaimilla vauvakirjaani, että haluan isona bändin perustajajäseneksi. Eli kyllähän homma on tullut aika varhaisessa vaiheessa selväksi. Kuusivuotiaana olin piirtänyt samaiseen kirjaan Gene Simmonsin, joka löi Michael Jacksonia kirvesbassolla päähän. Teini-iässä en siis noita juttuja keksinyt vaan kyllä se lähti siitä, kun soitin Kissin tahdissa ilmakitaraa. Sitten myöhemmin huomasin, ettei se Kiss ehkä ollutkaan mikään maailman kovin juttu.
Monelle on edelleen.
-No on on, ja kyllähän ne 70-luvun levyt ovatkin hyviä. Mutta jos ajatellaan Varjoa, niin emmehän me kamalasti Kissiltä kuulosta.
No ette. Ajattelin ihan sillä, että luin vasta pari viikkoa sitten Kissin "virallisen, sensuroimattoman, bändin itsensä tarkastaman" (?!) elämäkerran, ja siinä tulee voimakkaasti monessa välissä bändin bisneshenkisyys esiin.
-Olen itsekin lukenut kirjan. Siinä on kyllä isossa roolissa se, että tehdään tietoisesti isoa juttua ja koetetaan saada paljon rahaa.
Olette siirtyneet uuteen aikaa miehistövaihdostenkin myötä: ensin läksi rumpali, ja viime vuoden lopulla myös pitkäaikainen basisti Kaide Luukkonen. Kuvaile nykyistä bändikemiaanne.
-Olemme tosiaankin Henryn kanssa ainoat alkuperäisjäsenet. Rumpuihin melkein puolitoista vuotta sitten tullut Kailis on ottanut paikkansa kokonaisvaltaisesti haltuun. Kailis on paras rumpali, jonka kanssa olen soittanut. Hän myös osallistuu biisien tekemiseen ja kaikkeen muuhunkin bänditoimintaan. Aiemmin toiminta oli ristiriitaisempaa, koska bändin sisällä oli eri näkemyksiä ja aikaa kului keskinäiseen mittelyyn. Nyt synkkaa paremmin, sillä Kailiksella on paljon ideoita, jotka sopivat Varjoon. Reilusti meitä muita vanhempi Kailishan on soittanut aikoinaan sellaisessa bändissä kuin Kuudes tunti ja diggaillut Joy Divisionit, Curet ja Bauhausit tuoreeltaan eli juttu on verissä. Ja kun perusasiat ovat hallussa, ei tarvitse olla koko ajan oikomassa, että ei tällaisia hip hop -biittejä vaan kunnon jytinää. On mukavaa ja luovaa työskennellä, kun ollaan samalla aaltopituudella. Uusi basisti Arto Nevalainen on ollut messissä vasta muutaman kuukauden, mutta hyvin sekin tuntuu toimivan.
Kaiden kanssa soititte lähes kymmenen vuotta.
-Homma oli hitsautunut aika tiiviisti yhteen. Kun Kaide lähti, oli kyllä aika hoopo olo ja mietitytti, mistä saamme vastaavan jätkän tilalle. Suuria katastrofeja ei eron taustalla ollut. Kaide on nuoriso-ohjaaja Tampereella, ja reissaaminen Helsinkiin treenikämpälle kävi vaikeaksi. Patterit alkoivat loppua kesken.
Millainen persoona olet bändin ulkopuolella?
-Ostan paljon levyjä ja kuuntelen niitä kotona. En ole mikään sosiaalinen tyyppi. Viinaakaan en liiemmin juo, saati käytä muita päihteitä. Toki näen kavereitakin, mutta suureksi osaksi viihdyn omissa oloissani.
Ei siis ole pakkotarvetta sille, että omaa elämää määrittäisi kuinka paljon heiluu jauhamassa small talkia.
-Nimenomaan, se tuntuisi vieraalta. Päihteettömyyskin takaa sen, että tuntuisi olla vieraalta jossakin seurapiirikemuissa, joissa kaikki muut ovat tuhannen tutkalla.
Lopuksi: et ehkä tykkää aiheesta, josta sinulta on vuosien varrella kaikkein eniten udeltu, mutta millä mielellä olet seurannut Apulannan uraa? Oletko koskaan ajatellut, millaiselta musiikki kuulostaisi, jos olisit pysynyt mukana?
-Sivusta olen toki seurannut, ei ole oikein voinut välttyä kuulemasta uusimpia hittejä, kun bändi on niin suosittu. Itselleni en ole levyjä kuitenkaan ostanut, kun en sen tyylisestä musiikista välitä. Kyllähän Apulanta on omassa lajissaan hyvä bändi ja tuntuu uppoavan monelle, kun biisitkin ovat niin tarttuvia. Mutta ei se mikään minun juttuni ole. Joskus olen miettinyt, millaista musiikki olisi jos olisin mukana, mutta tuskin ainakaan parempaa tai toimivampaa. Meillä on kuitenkin musiikintekemisestä ihan eri ideat. Enkä usko, että ne ideat olisivat yhdessä parempia kuin erikseen.
