Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Maaliskuussa arvostelun alla ovat Ismo Alanko Säätiö, Ville Leinonen & Valumo, Naked, Impaled Nazarene, Soul Tattoo, Rinneradio, TV-Resistori, Misery Inc. ja Pain Confessor.
VILLE LEINONEN & VALUMO
Jalokivikokoelma 1999-2006
Poko Records
Ville Leinonen & Valumon kokoelma kokoaa mainiosti iskelmäisen rokin kotimaisen kaunosielun ja klassisen romantikon Valumo-uran helmet ja nostaa esiin maestron omia suosikkeja uran varrelta. Ykköslevyn täkynä kuullaan uusi, tuoreinta Valumoa edustava valoisasti rokkaava Vakoilijat. 18 kappaleen kokonaisuus ei notkahtele, vaikka sävyt vaihtelevat Tää on se ilta -kappaleen mahtipontisesta rokkipotkusta Enkelin kaihoisaan silittelyyn. Ykköslevy esittelee Leinosta ennen tuntemattomalle miehen uran tähtihetket, mutta tarjoilee hyvän koosteen myös vannoutuneille faneille. Uuden kappaleen lisäksi mukaan on mahtunut päivitetty versio yhtyeen ensimmäisestä singlestä Yöaikaan sekä vain singlenä julkaistu Kultainen laulu. Vaikka Enkelin ja Piilopaikan välille mahtuu viisi vuotta ja monta albumia, tukevat biisit peräkkäisinä toisiaan vaikka toinen haikailee täysillä toisen keinutellessa aurinkoisesti hiekkarannalla. Leinosen intensiivisen ja hetkittäin jopa riettaan laulutulkinnan lisäksi yhtyeen ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu Tuomas Luukkosen slide ja poikkihuilu. Ainoa kaipaamani biisi onkin hienon Suudelmitar -soolon upea Dans ma cabane, jossa huilu pääsee oikeuksiinsa. Ilman sitäkin kyseessä on täyden kympin levy.
Kakkoslevy nostaa sitten niitä Villelle tärkeitä lauluja. Vaikka keskiarvo ei olekaan ihan yhtä korkea tai jälki tasainen, nousee niitä helmiä helposti Harvinaisuuksistakin. Itseäni miellyttävät etenkin Villen puolimaaniset ratsastukset kuten liveversiona kuultava Ratsastan sun luokses taas sekä mandoliini/balalaikka(?)-juoksutuksella hekumoiva Varpunen. Myös Suudelmitar-orkesterilla vuoden 2004 Provinssirockissa nauhoitetut Aurinkoa päin ja Lentosuudelmat nousevat korkealle Leinos-tuotannossa. Kaiken kaikkiaan hieno kokoelma hienolta artistilta. Nyt kun erään elämänvaiheen tilinpäätös on tehty, jään ainakin minä odottamaan mielenkiinnolla Leinosen tulevia töitä.
Ilkka Valpasvuo
NAKED
Let's Get Naked ...And Start A Revolution!
Megamania
Pari vuotta sitten julkaistu debyyttialbumi This One Goes To
Eleven ei vaikuttanut minuun millään tavalla. Kova oli yritys, tukka
pystyssä, glamrockvaikutteet näkyvillä, mutta lopputulos vaisu. Siksi
laitoin uutta levyä soimaan ilman mitään odotuksia.
Aivan mahtavaa! Surinan saattamana introbiisi News For You lähtee
käyntiin tiukalla väännöllä ja asenne on kohdallaan. High On Blue Love
jatkaa samaa raikasta meininkiä. Hyvät riffit, hyvät melodiat, tämähän
on positiivisesti ladattua partyrockia parhaimmillaan. Meno hidastuu
jonkin verran levyn puolessavälissä, kun kuullaan muutamaa täytebiisiä.
Bändi palaa alussa luvattuihin juhliin partyrock-biisillä Ain't No
Fun, yhdistää gospelkuorot menoon Hallelujassa ja
viimeistelee levyn glamrockin hengessä. Laulaja Muffin kapea ja
korkea ääni sopii mainiosti näille biiseille.
Viimeiksi törmäsin tämänkaltaiseen riemuun ja elämänhaluun tutustuttuani
vahingossa The Arkiin festaritunnelmissa viisi vuotta sitten.
Naked on ottanut vaikutteita juuri mainitun Arkin lisäksi, Hanoi
Rocksista ja Queenistä. Jos tämä olisi 9-10 biisin levy
olisin antanut täydet pisteet kunniakirjeen kera, siksi 4,5 saa riittää.
Ei ne täytebiisitkään huonoja ole, mutta ilman niitä voin elää surutta.
Jollekulle kuuluu myös kova herätyspotku takapuoleen bootseilla. Miksi
ihmeessä tämä bändi ei ole rundilla koko kevättä pitkin? Jos bändi
rokkaa yhtä hyvin lavalla kuin levyllä, se räjäyttää pankin. Heittäkää
vaatteet!
Patrik Lindberg
IMPALED NAZARENE
Pro Patria Finlandia
Dynamic Arts Records
Impaled Nazarene on loistava esimerkki yhtyeestä, jota kukkahattutädit voisivat paremman tekemisen puutteessa oikeastikin kauhistella Lordin sijaan. IN:ssä tiivistyy positiivisesti ankaruus, tinkimättömyys, peräänantamattomuus, vuohi ja sodomia, puhumattakaan siitä, miten kauan bändi on jaksanut sarkaansa tuhota.
Uuteen levyyn sopivasti muistan erään toimittajakollegan kerran pohtineen, voisiko yhtyeen liveantia verrata Tali-Ihantalan -taisteluihin. Tarina ei kerro, päätyikö ajatus koskaan paperille asti, mutta teemaan uppoaa ainakin uuden albumin nimi sekä kannessa metsäaukealla oleva verinen lippu, joka muistuttaa miten, kuinka ja minkä vuoksi. Levyn luulisi myös uppoavan teräksen lailla kuulijaansa, oli sitten vanhemman IN:n tuotannon ystävä tai vielä bändiin tutustumaton, ehtona on, että pään hakkaaminen seinään katsotaan päteväksi terapiamuodoksi. Syy tähän on, että vaikkei bändin voikaan havaita tinkineen ankaruudestaan, sisältää Pro Patria Finlandia yllättävänkin tarttuvia ja melodiasisältöisiä elementtejä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa Leucorrhean kitaramelodia. Muita levyn parhaimmistoon kuuluvia kappaleita ovat This Castrated World, For Those Who Have Fallen, One Dead Nation Under Dead God ja Weapons To Tame A Land.
Siveysvaliokunnat pysynevät toivottavasti kaukana Impaled Nazarenen biisinkirjoituksesta, ellei sitten maalitaulun paikkaa liene tarjolla.
Hanna Valjakka
MISERY INC.
Random End
Firebox
Nuorille bändeille ei ole enää pitkään aikaan tarvinnut antaa suomalaisuuslisää. Siltikin on yllätys, kuinka valmiilta ja "kansainväliseltä" Misery Inc. kuulostaa. Myrskylässä vuonna 2001 perustettu yhtye soittaa energistä uuden polven metallia, johon on poimittu nykysuuntauksen mukaisesti vaikutteita monelta eri suunnalta. Perusjännitteen luovat taustojen möyrivä asennepaahto ja tarttuvat laulumelodiat.
Vastaavanlaista yhtälöä on kokeiltu viime vuosina riittämiin, mutta Misery Inc.:llä on tuore ote.
Osa kertosäemelodioista on esim. muuhun materiaaliin nähden lähes ylinättejä, mutta ne on toteutettu niin, että kokonaisuuden pulssi säilyy muuttumatta sokeriseksi. Laulajia on muuten kaksi: Niko Mankinen ulisee - eli vastaa korrektimmin sanottuna puhtaista päävokaaleista - ja Jules Näveri murisee.
Jollakin tapaa Misery Inc.:n konsepti tuo mieleeni alkuaikojen Fear Factoryn - ei tosin niinkään aineen kuin hengen tasolla, mutta samanlainen euforia on joka tapauksessa framilla aina kun kertosäe syöksyy lentoon kuin hävittäjä tukialukselta. Joskus lataus menee yli, ja kyllä orkesterin tehokeinotkin kaipaisivat voimastaan huolimatta vähän vaihtelua. Nyt kaava on lähes aina sama eli ankarampi säkeistö purkautuu sulavaan kertsiin.
Suuria variaatioita en hae, vaan jo Apologies Deniedin kaltainen voimakas tunnelmanvaihdos ja sitä seuraava ässäkoukku saattaisivat riittää, tietenkin eri tavoin annosteltuina. Liekö kyseessä sitten malttomattomuus - yritetään donkata koko ajan, vaikka joskus voisi heittää kolmen pisteen kaarenkin takaa? Arvosana olisi puolikasta pienempi, ellei levyltä löytyisi huikeaa Cyanidea. Sanoitus kierrättää y-loppuisia kliseitä, mutta luoja mikä melodia! Simppeli, kaihoisa, sävykäs - yksi vuoden kertosäkeistä.
Miika Jalonen
RINNERADIO
Plus
Rockadillo
Vähäeleinen elektroninen jazz on viime vuosina saanut otsaansa
hissimusiikin leiman. On totta, että nykyään tehdään aivan liikaa
pikkusievää hissuttelua, jossa minimalistiset teemat leijailevat
hitaasti kohti vaihtopistettään. RinneRadion seesteinen
musiikki liikkuu samoilla vaaran vesillä, mutta se onnistuu siinä,
missä niin monet muut eivät. Tyynenä liplatteleva veden pinta rikotaan
riitasoinnuilla ja rajuilla biiteillä niin, että kuulija herää
valveunestaan.
Plus jatkaa kaavaa, jossa Tapani Rinteen helmeilevät
puhallinosuudet vuorottelevat räväkämpien rytmiosuuksien ja koneiden
kanssa. Se on toimiva kuvio, joskin ajoittain se alkaa tuntua vähän
liiankin ennalta arvattavalta. Onnistuessaan vuoropuhelut ovat
murskaavan hienoa kuunneltavaa. Esimerkiksi Krump tuo rajulla
runttaamisellaan mieleen Unelmien sielunmessun soundtrackin
synkät kuvat, mutta Rinteen hienovaraisesti uumoileva bassoklarinetti
rientää oikealla hetkellä apuun, jotta kuulijan taakka ei olisi liian
raskas.
RinneRadio on aina liikkunut taiteen ja viihteen veteen piirretyllä
viivalla, joten kuuntelukokemus on hyvin riippuvainen tilanteesta.
Toisinaan toivoisi sointujen ja rytmien vievän menevämpään ja
helpompaan suuntaan, kun taas ajoittain haluaisi seikkailun johtavan
avantgarden syövereihin. Plus on myös sellainen albumi, että
oikeana hetkenä kuunneltuna se kolahtaa, ja kovaa.
Henri Turunen
SOUL TATTOO
Pile of Bones
Plastinka
Olipa kerran bändi nimeltä Hearthill, joka julkaisi viisi levyä kuudessa
vuodessa. Tämän jälkeen ilmeni J. Hearthill Trinity, jonka jälkeen Jussi
Sydänmäki on tehnyt muutaman soololevykin. Soul Tattoo on Hearthillin
suora perillinen, koska pääosa jäsenistä on soittanut kummassakin
bändissä. En ole tutustunut yhteenkään Sydänmäen/Hearthillin levyyn
ennen tätä. En usko sitä haitaksi.
Vuonna 2003 perustetun Soul Tattoon toinen levy on tiukka 32 minuutin
rokkitiiviste. Samuli Laiho vastaa musiikista ja Sydänmäki lyriikasta ja
lopputulos on energinen ja raikas. Soundissa on kirjaimellisesti jotain
sairaan hyvää ja outoa. Varmasti Sydänmäen laulutapa ja ääntäminen on
skitsofrenisen tunteen pääsyy. Tekstit mitä ihmeellisimmistä hahmoista
tuovat omansa kuvioon. Levy ei oikeastaan sisällä tylsiä kohtia, mutta
joskus hillittömät, räkäkitarapohjaiset riemukohdat alkavat väsyttää.
Tai oikeastaan kaipaisin ehkä itse levytyssession aikana ahkerassa
käytössä ollutta adhd-lääkettä. Miten muuten keski-ikäiset miehet
pystyisivät tälläiseen irtiottoon? Parhaat kappaleet ovat funkahtava
Jack In The Box, partyrokkaava Geronimo, rytmikäs Pile
Of Bones ja rock'n'rollpaukku Superhuman. Jos tykkäät
menorockista, tämä levy on ehdottomasti hankkimisen arvoinen.
Patrik Lindberg
PAIN CONFESSOR
Fearrage
Megamania
Ovelasti nimetty Fearrage tuo esiin huomattavasti yhtyeen ensilevystä poikkeavan, moniulotteisemman bändin. Monet kehuttuun debyyttilevyyn ihastuneet levy saattaa taatusti hämilleen, mutta pintaa raapimalla esiin tulee yhä uusia ja uusia kerroksia läpivalaistaviksi. Fearragella bändi kuulostaa enemmän itseltään ja täten levystä jää myös rehellinen maku. Vaikka enää ei "rässätäkään" yhtä kovaa, eivätkä melodiat kuorrutu yhtä paljon Göteborg-tunnelmilla, löytävät yhtyeen ystävät levystä taatusti tarttumapintaa ja ihmetellä täytyy, ellei kiekko tuo bändille myös uutta kuulijakuntaa.
Sekä thrash että Göteborg-elementit ovat edelleen läsnä, mutta Fearragella tuntuu käynnissä olevan enemmänkin rokkivaihde. Huomattavaa on myös lisääntynyt kosketinten käyttö, kuinka se saa materiaalin leijumaan tuomalla siihen aimo annoksen ilmavuutta. Parhaiten tätä ilmavuutta edustaa kenties Pathetic Little Soulin lopun ja heti seuraavan Butterflyn alun putki, jossa koskettimet kirjaimellisesti saattavat biisit lentoon, Pathetic Littele Soulin idea tuntuu jopa aukenevan täysin loppunsa ansioista. Kyseiset kaksi raitaa kuuluvat levyn kiistattomaan parhaimmistoon, kuten myös Another Door, Feardom, Nemesis ja Fall On Evil Days. Viimeksi mainittu ei singlenä anna vielä minkäänlaista esimakua kiekon luonteesta, sillä mitä pidemmälle levy etenee, sitä monipuolisempaa materiaalia on tarjolla ja kokonaisuuden hienous valkenee viimeistään DNA Of A Godin soidessa. Hämeenlinnalaiset ovat viimeistään nyt pesseet viimeisetkin häpeät yltään Katumajärvellä, sillä Fearrage kuuluu alkuvuoden kovimpien kiekkojen joukkoon!
Hanna Valjakka
ISMO ALANKO SÄÄTIÖ
Ruuhkainen taivas
EMI
Ismo Alanko Säätiö on siinä mielessä ihailtava bändi, että se
on pystynyt muuntautumaan joka levyllään eri suuntaan. Muutos on tosin
ollut varmasti hyvin luonnollistakin, kun soittajajoukko on vuosien
saatossa vaihtunut usein. Ismo on silti pysynyt samana karismaattisena
itsenään. Hyvä niin. Jo edellisellä Minä ja pojat -levyllä yhtye kaivoi
esiin rock-kitarat ja toi esiin räväkämmän säätiön, mutta kokonaisuus
esittäytyi liian perinteisenä ja tylsänä. Ruuhkainen taivas on
hieman persoonallisempi tapaus. Sen juurevassa soinnissa on värikästä
ilmettä ja perinnetietoista ryhtiä.
Albumi vahvistaa käsitystä siitä, että varttuneempi Alanko on
parhaimmillaan rauhallisemmissa ja melankolisemmissa kappaleissa.
Levyltä nousee esiin hienoja tunnelmointeja, kuten Surun
murtama ja Haaveiden sillan alla. Niistä hohkaa
itsevarmuutta ja syvällisyyttä, jonka edessä ei voi kuin polvistua.
Valitettavasti nopeammat renkutukset eivät hengi samanlaista
arvokkuutta. Esimerkiksi kieltämättä tarttuva Paskiainen alkaa
useamman kuuntelukerran jälkeen kyllästyttää.
Ruuhkainen taivas jää kokonaisuutena hieman heppoiseksi yleisen
linjan ollessa kevytkenkäisen revittelevä. Silti muutamat erinomaiset
onnistumiset nostavat yleisarvosanan keskivertoluokkaan.
Henri Turunen
TV-RESISTORI
Serkut rakastaa paremmin
Fonal
Tv-Resistori on yhtä aikaa ärsyttävä ja hurmaava. Lyön tosin vetoa, että useimmille yhtye edustaa vahvasti vain jompaakumpaa em. määreistä. Kovassa medianosteessa oleva viisikko ei nimittäin ole "nynnypopin" sanansaattajaksi mikään pliisu tapaus; tällä toisella kokopitkälläkin on niin paljon poukkoilua ja hälyä, että pikkusieväksi meininkiä moittii vain perehtymätön puurokorva.
Tietoinen naiivius on musiikillinen miinakenttä. Varsin hyvin Tv-Resistori sillä kuitenkin selviää. Rytmit ja melodiat ovat kvintetin käsissä kuin muovailuvahaa, ja kaikki soittimet kuulostavat siltä kuin ne olisi ostettu lelukaupasta. Ainakin minun korviini levy pulppuaa myös hienovaraista anarkiaa, millä en tarkoita mitään sanomallista vaan kompromissien heittämistä paperikoriin ja genrekonventioiden haastamista - eli ominaisuuksia, joita musiikista olisi hyvä löytyä lajista riippumatta.
Toki sitä söpöilyäkin löytyy. Sen myötä voi havaita myös ristiriitoja. Laskelmoinnista en Tv-Resistoria syyttäisi, mutta kokemus ja jopa - absurdia kyllä - liika osaaminen vievät väistämättä osan viattomuudesta, jota moni tämän tyylinen bändi vaalii kuin harakka kultakelloa. Parasta yhtyeessä on vuorovaikutuksen tuntu: laulajat Yrjö ja Päivi puhelevat luontevasti kappaleesta toiseen, ja jopa biisinnimet kommunikoivat keskenään - alkupuolella on Odotan viimeistä hidasta, joka seuraa tietenkin aivan lopuksi. Edellisen huipennus lähestyy jo Flaming Lipsin sinfonisia tutkimusmatkoja.
Tasoja on muutenkin enemmän kuin ensikuulemalta tuntuu - vaikkapa nimikappale vaikuttaa aluksi kömpelöltä, mutta paljastuu lopulta hienosti sovitetuksi pop-helmeksi. Sanoituksen viestistä en kylläkään sano mitään. Nokkelaa on myös levyn lyhyys ja tunnelman kumuloituminen loppua kohti. Kaikkinensa Tv-Resistori on ihan raikas tapaus synkän jynkytyksen keskellä, eikä yhtyeelle liene haittaa siitäkään, että coolin naiivisti silattu pop on nyt pop.
Miika Jalonen
yle.fi/pop 
