Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Vapun vuoksi hieman myöhään ilmestyvässä huhtikuun levypinossa arvostelun alla ovat Timo Rautiainen, Jane, Evilsons, The Phonies ja Elias Kahila.
EVILSONS
Cooking With...Evilsons
Stupido
On joitakin musiikkityylejä, joista tulee aina hyvälle tuulelle. Olipa itse soittaminen kuinka kökköä tahansa... Yksi tällainen laji on iloinen ja menevä ska punk, jonka suomalaisien taitajien joukossa espoolainen Evilsons ei edes ole sieltä huonoimmasta päästä. Viisikon kakkoslevy Cooking With... lähtee hyvin Sneaky Menin letkeällä jamittelulla. Fredi Lundenin karheileva laulu taipuu mainiosti, Maha Sutisen urut tanakoittavat soundia hyvin. Evilsonsin jamittelussa maistuu skan lisäksi reggae (esimerkiksi kaikuinen Let Us Down), jonka käyttö vie lajityypin pahimman ongelman eli turhan vakavuuden ja takakireyden mennessään. Rain & Sunshinen tai Huff'n'Tuffin kaltaisia rentoja juoksutuksia kuuntelee enemmän kuin mielellään.
Old Townin ja Soul Searchingin kaltaisien kireiden rypistysten ja Pack Of Wolvesin tyyppisen rennon biletyksen yhdistelmä tekee levystä vapautuneen, tarttuvan, iloisen ja menevän. Hivenen haikeampaa melankolisuutta tarjoilee Everlasting, puolustaen paikkaansa levyn tarttuvimmalla kertsillä. Mitään muuta tästä keitoksesta ei oikeastaan puutu kuin todelliset päähän liimautuvat killerihitit ja ikuisesti skajuhlan huipentavat torvet.
Ilkka Valpasvuo
THE PHONIES
Gran Tourettes
Money Laundry Records
The Phoniesin kakkosalbumi Gran Tourettes jatkaa
Instant Elation -debyytin linjoilla. Bändi tekee edelleenkin niin
kuin tahtoo ja usein vielä päinvastoin kuin odottaisi. Roky
Erickson, Neil Young ja The Bevis Frond ovat edelleen
vahvasti läsnä ja popista siirrytään luontevasti garagerockiin ja
outoilujen kautta takaisin. Oma homma on hanskassa, eikä muusta väliä.
Biisimateriaali on vahvaa, mutta paikoittain kappaleissa on aika
paljon tavaraa. Välillä vähempikin soittaminen olisi riittänyt.
Suosikkejani ovat The Bevis Frond -laina Lights Are Changing sekä
bändin omasta tuotannosta R.E.M.-henkinen Between the
Worlds, sekopäinen Circles of Mania sekä garagerockit
Sarah ja Dragster, joista jälkimmäinen yllättää jopa
glamrockia lainailevana menopalana.
Yhtyeen levy-yhtiön sivuilta löytyy lainaus Martti "Huuhaa"
Innaselta: "Jos minua kuoltuani sanotaan koko kansan
taiteilijaksi, kuohuu vitutukseni vaahtona hautakummun kukkapuskille
saakka. Silloin mikään ei ole mennyt perille." Tämä kuvaa myös The
Phoniesia; bändi jatkaa oman tiensä kulkemista ylpeänä, eikä välitä jos
ihmiset kadulla katsovat pitkään ja pitävät hieman outona.
Miki Peltola
TIMO RAUTIAINEN
Sarvivuori
King Foo Entertainment
Kun ajattelee, miten pitkälti Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus voidaan nähdä Rautiaisen hengentuotteena alkaa epäillä sooloalbumin tarpeellisuutta. Sarvivuoren pyörähdettyä soittimessa pariin otteeseen joutuu kuitenkin myöntämään, että Niskalaukauksen kautta ei näitä kappaleita olisi ehkä koskaan saatu ulos. Toki niskalaukausmaisia elementtejä löytyy runsaasti mm. singlebiisi Punaisesta viivasta ja Uskonnonpastorista, mutta jos yhtyeen tuotantoon allegorioita haluaa muodostaa on Sarvivuoren tunnelma lähempänä mm. Häpeän lävistämää, Hiljaista ja Lumessakahlaajia kuin Rekkamiestä tai Surupukua. Tämä tekee Sarvivuoresta albumina erityisen onnistuneen ainakin minulle, jolle hitaampi ja surumielisempi Niskalaukaus on aina ollut sitä mieluisampaa. Sarvivuorella pääsevät myös irti monenlaiset vivahteet jopa kansanmusiikista, iskelmästä ja bluesista. Kuitenkin nämä lisäykset kulkevat täysin Rautiaisen ehdoilla, esimerkiksi Sinulle-kappaleessa on jotain hyvin perussuomalaista, vaikka iskelmällisyys onkin huomattavaa.
Vaikka kyseessä on soolo, näkyy Sarvivuorella, kuten Niskalaukaus-tuotannossakin, voimakkaasti myös muiden albuminteossa mukana olleiden henkilöiden vaikutus. Jarkko Martikainen vastaa jälleen onnistuneista koukuista sanoitusrintamalla, kuten myös maailmanlopunmenoa Niskalaukauksen alku-uralle tuonut Tomi Tuomaala. Yhdestä albumin parhaista raidoista vastaa kosketinvelho Tuomas Holopainen. Hiljaisen talven lapsi onnistuu kostuttamaan silmänurkkaa samaan malliin kuin Lumessakahlaajat aikanaan. On kenties sula mahdottomuus olla vertaamatta Sarvivuorta Rautiaisen aiempiin tuotoksiin, mutta en ole varma, onko mitään syytäkään sitä yrittää. Niille, joille Niskalaukauksen tunnelmallisempi materiaali toimii, toiminee myös Sarvivuori.
Hanna Valjakka
JANE
V.I.P.
EMI
En katsonut Popstarsia, enkä myöskään ole kuullut Janen ensimmäistä levyä. Työni puolesta olin kuitenkin läsnä Euroviisujen esikarsinnoissa, ja pidin yhtyeen molempia kappaleita erittäin myönteisinä yllätyksinä. Uusi albumi vahvistaa vaikutelmaa.
V.I.P. nousisi lattean formaattipopin yläpuolelle jo tyttökolmikon raikkailla ja heittäytyvillä laulusuorituksilla, mutta myös sävellysten taso tekee siitä epätodennäköisen poikkeuksen listoille tähtäävän mittatilausmusiikin joukossa. Trio ja taustavoimat antavatkin melkoisen opetuksen kaikille rokkipoliiseille; hutkiminen olisi tässäkin tapauksessa ollut helppo automaattireaktio, mutta niin tekemällä tutkimaton journalisti saattaisi vain itsensä naurunalaiseksi.
Vaanivan grooven kuljettamaa nimibiisiä on jo ehditty moittia tasapaksuksi, mutta jännitteellä pelaaminen ja tietyn huipentuman puutehan ovat nimenomaan kappaleen jujuja. Toinen viisuehdokas Sivuoireita on puolestaan yksi vuoden viekoittelevimmista pop-helmistä. Albumiraidoista nousevat esiin Egotrippi-Knipin säveltämä Sade sotki parvekkeen vahvoine laulumelodioineen - puhumattakaan lähes D.A.D.-henkisestä rautalankasoolosta! - ja Tyhjää, jota voisi luonnehtia oudon kiehtovaksi sekoitukseksi Roxettea ja Pori-rockin draamaa.
Jos annetaan vielä hetkeksi ennakkoluulojen putkahtaa pintaan, "tällaisten" levyjen sisältö on usein parin täsmähitin jälkeen pelkkää tusinatavaraa. Janella ei niin ole. Kappaleissa on riittävästi vaihtelua ja nokkelat sovitukset välttävät ilmiselvimpiä kliseitä. Valkoisissa valheissa kuullaan jopa laukkabassoa! Itämaisen popin sävyjä on hyödynnetty pariin otteeseen hienovaraisen tyylikkäästi, mutta menenkö jo liian pitkälle jos väitän, että Miljoona huolta -väliosan kujerrukset vievät mielleyhtymiä jo Kate Bushin suuntaan? Edes Velkaa -biisin beibe-huudot ja vähän väkinäinen rokkaus eivät aiheuta myötähäpeää.
Janen musiikki on helposti lähestyttävää, muttei kertakäyttöistä. Vastaava tuottaja Gabi Hakanen lienee yksi tärkeimmistä laaduntakeista, eikä monitoimimies Erno Laitisen panostakaan ole syytä väheksyä. On pieni synti, että tuotantoarvoissa vilahtaa välillä hivenen laskelmointiakin. Ja kuten sanottua, laulusuoritukset eivät ole välinpitämättömiä tai yritä olla jotenkin cooleja, vaan tilaa on jätetty lapsenomaiselle innolle, johon on sekoitettu seireenimäistä kutsua.
Miika Jalonen
ELIAS KAHILA
Break Point
Omakustanne
Sello on mielestäni rockpiireissä aliarvostettu soitin. Monet bändit hyödyntävät sitä ainoastaan massiivisuuden tai herkkyyden saamiseksi esiin, muun kappaleen taustalla. Keikoilta kyseinen elementti jätetään usein kokonaan pois. Apocalyptican aloitellessa taivaltaan suhtauduttiin bändiin vähintäänkin musiikkipiirien seitsemäntenä ihmeenä.
Elias Kahilan kohdalla voidaan jopa puhua pienestä ihmeestä, sikäli virtuoosimaisia ulottuvuuksia miehen sävellyskynä ja soitanta Break Pointilla saa. Ja vaikka sello selkeästi onkin levyllä pääosassa, muiden elementtien toimiessa vain lisämakuina, ei tylsyys pääse levyä kuunnellessa yllättämään. Pahitteeksi ei tosin olisi ollut pienten laulumausteiden mukaan tuominen parille kappaleelle, tarttuvuudessaan biisit suorastaan vaativat mukana laulantaan. Break Pointin kappaleet ovat selkeästi imeneet vaikutteita rapakon takaa 70- ja 80-lukujen rockista, mutta biiseissä on ajoittain mukana myös aimo annos metallisia höysteitä, herkkyyttä ja elokuvallisuutta. Progeiluunkin herra Kahila ajoittain laajentaa, josta esimerkkinä vaikkapa albumin parhaimmistoon kuuluva Calling. Biisien kärkikastiin nousevat myös Andromedean Rhapsodyn uusi versio, After Sundown ja Attitude.
Hanna Valjakka
