Metelin levyarvostelut #12

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Toukokuun levypinossa arvostelun alla ovat Magyar Posse, Don Johnson Big Band, Stam1na, Enter My Silence, Suruaika, Echo Is Your Love ja Gris.

MAGYAR POSSE
Random Avenger
Verdura

Porilainen Magyar Posse pistää kolmannen pitkäsoitollisen elokuvallista instrumentaalivaellustaan ulos. Junnailevat kitarat, poukkoillen kasvavat ja kuin seinään pysähtyvät rytmikulut, melankoliaa tihkuvat kosketinkuviot ja viulu kuuluvat edelleen olennaisina yhtyeen kaavaan, ihmisäänen käyttö pelkistetään edelleen äänteisiin, huokailuun ja huutoon. Tällaisenaan yhtyeen kaunis ja unelias, mutta samalla myös raivoisa ja sulavuudestaan huolimatta rikkonainen soitto alkaa hiukan toistaa itseään. Käytettyjen elementtien varioimismahdollisuudet alkavat pikkuhiljaa olla lopussa. Mitään hirveän uutta tai ihmeellistä Random Avenger ei tarjoile verrattuna edellisiin levyihin, mutta homma on ehkä tiivistynyt hivenen. Seuraavaan levyyn sopisi sitten jo toivoa jotain uutta.

Jo avausraita Whirlpool Of Terror And Tension nousee suoraan yhtyeen klassikoihin. Tymäkästi junnaten kasvavan sävellyksen huipentaa Lowlife Rock´n´Roll Philosophers-vokalisti Noora Tommilan hillitty äänenkäyttö. Samoin kakkosraita Sudden Death junnaa ykköskentällisessä, vaikka tuokin vahvasti mieleen useampia aikaisempien levyjen sävellyksiä. Uhkaavuus, melodioiden asteittainen kasvattaminen ja hälyäänet lyövät kättä kympin arvoisesti. Pikkuhiljaa pianolla käynnistyvä ja viululla haikeileva Black Procession antaa enemmän tilaa klassiselle soinnille, European Lover/Random Avenger lähtee jälleen kiivaampaan tahtiin edellisen pohjatyöstä. Tommilan vokaalien kera yli 12-minuuttinen pyörteily kasvaa melkein sinne loppuräjähdykseen asti, muttei aivan.

Huminoiden ja jälleen kasvavan patsaan jälkeen Intercontinental Hustle tiivistää junnaavaa kaavaa heti lähdöstä kiivaammalla aaltoilulla, onnistuen edellistä paremmin kiteyttämään yhtyeen soiton ydinmehun. Silti tuota loppuvenytystä voisi näin levymuodossa hiukan tiivistää tämänkin kappaleen kohdalla... Akustisesti näppäilevä One By One keventää kokonaisuutta hyvin, Popzag päättää levyn jälleen "isommalla" soundilla, kasvaen huomaamattomasti ja äärimmäisen tyylikkäästi. Toki hieno levy, mutta aikalailla itseään toistavaa materiaalia.

Ilkka Valpasvuo

SURUAIKA
Pelkäämme vain toisiamme
Cyberware

Tamperelainen Suruaika on kuin Monty Python-elokuvan Musta ritari, joka jatkaa uhittelua vielä sittenkin kun sen kaikki raajat on katkaistu miekalla. Painetta bändiin on kohdistunut sekä sisältä että ulkoa: miehistönvaihdoksia on ollut niin paljon, että kärryillä pysymiseen olisi tarvittu kirjanpitäjän tutkintoa ja pilkkakirveiden vähättelyäkin yhtye on saanut kestää kömpelöiden alkuaikojensa johdosta riittämiin. Suruajan kolmannen levyn myötä ainakaan jälkimmäiseen ei ole enää juuri syytä. Pelkäämme vain toisiamme on nimittäin varsin verevä goottipunk-albumi, jossa ei ole jälkeäkään debyytin lapsentaudeista.

Yleistunnelma on suorastaan ilahduttavan maaninen, ja etenkin huimasti kehittynyt laulaja Matthew antaa kaikkensa. Paikoin suorituksessa kuuluu jopa Jaz Colemanin, transsinomaisen julistuksen kantaisän, vaikutus. Sanoituksista jää kyllä edelleen vähän kaksijakoinen olo. Toisaalta en usko, että Matthew on ihan aina niin tosissaan kuin pinnalta tuntuu. Selkein vinkki itseironiasta tulee Aika ei parantanut haavojani -kappaleen "suruaika ei parantanut..." -täsmennyksessä. Mutta oli ajoittainen komiikka sitten tahallista, tahatonta tai vähän molempia, ryppyotsena synkistelynä ei Suruaikaa tarvitse viettää. Ja se on virkistävää jos mikä.

Jo Nekropolilla (2004) tapahtunut siirto punkimpaan ilmaisuun oli Suruajalta mainio veto, sillä herkistelevää goottibändiä siitä ei olisi saanut millään. Uudenkin levyn tehokkaimmat biisit ovat kihisevät, rujon realistiset Ei savua ilman tulta ja Tahdon kadota. Etenkin jälkimmäisen hiertävä kertosäeriffi ja "nyt olen ekstaasissa" -hokema nostaa hymyn suupieleen. Sen sijaan Jäähyväiset-balladi osoittaa bändin ja etenkin Matthewn rajoitukset turhankin karusti, vaikka onkin sinällään hieno aluelaajennus kilkkaavine pianoineen. Pari loppupuolen menopalaa ei myöskään saavuta alun kierroksia, kun tunnelmaakin luodaan pitkälti samoin keinoin.

Jälkimaku on silti positiivinen. Siloittelematon tuotantojälki johtunee osin budjetin vähyydestä, mutta Suruaikaa se vain pukee. Erityismaininnan ansaitsevat lisäksi Toni Lahden syntikat, jotka eivät rynni genrestandardista poiketen eturiviin vaan luovat sävyjä hillitysti ja silti olennaisena osana yhtyeen soundia. Ep-biisi Nimesi jää elämään tuo muuten todella vahvasti mieleeni Moonspellin Abysmon.

Miika Jalonen

DON JOHNSON BIG BAND
Don Johnson Big Band
Beatback/Universal

Singlevalinta Road ei luvannut kovin suuria DJBB:n kolmannelta albumilta. Vaikka kappale tunnelmoikin suht mallikkaasti jäi takaraivoon tuntu siitä, että biisi jatkoi siitä, mihin Breaking Daylight jäi eikä kolme vuotta ole saanut aikaan minkäänlaista kehitystä. Kuitenkin kun Don Johnson Big Band -levy on viimein kokonaisuudessaan hyppysissä saa huomata ennakko-odotuksensa vääriksi ja Road sopii myös kokonaisuuteen hyvin. Levy tuo olohuoneeseen aimo annoksen leppeää tuulta, merellisiä tuoksuja ja hiekkaa sandaalin väliin. Albumille on onnistuttu taltioimaan heinäkuu, jolloin kuumuus tekee ihmisistä raukeita ja moni voi viettää aikaa kiireettömästi riippumatossa kirjaa lueskellen. Tämä kiireettömyys tekee albumista äärimmäisen viehättävän kuten vaikkapa Jack ja Island Girl todistavat. Ajoittain kesäinen urbaani ympäristö herää myös sykkimään Busy Relaxin'in tavoin, ajoittain ymmärtäen myös pysähtyä pohdiskelemaan yhteiskunnan menoa Dangerousin tahtiin.

DJBB:n kolmas tuotos sisältää muun muassa täyteläistä bassoa, etnisiä rytmejä, rytmillä ja sävyillä leikittelyä sekä vokalistista taiturointia niin Tommy Lindgrenin sanakoneen, Emma Salokosken hunajaisen äänen kuin gospelkuorojenkin muodossa. Tietty toisto aikaisemmilta albumilta uusin maustein tuo yhtyeeseen vain lisää voimaa albumikokonaisuudessa. Suosikeiksi levyltä nousevat Cocoa Cacao, Private Intentions, No. 2 At The Hamburg Concept ja aiemmin mainittu Dangerous. DJBB tuo mielenkiintoisella tavalla myös valtavirran yleisölle matkoja virtuositeetin maailmaan ja tarjoilee viipyileviä suvitunnelmia taatusti moneen makuun, kuitenkaan tekemättä liikaa kompromisseja.

Hanna Valjakka

STAM1NA
Uudet kymmenen käskyä
Sakara Records

Hieman yli vuosi sitten suomenkielisen metallin kentältä alkoi kuulua tuoretta jyystöä, jonka energia laittoi pään pyörälle. Stam1nan debyyttialbumin haastavat, mutta äärimmäisen tarttuvat voimariffit saivat kriitikot ja metalliyleisöä valahtamaan polvilleen yhtyeen eteen. Esikoisen ympärillä leijuneet ylistyssanat loivat bändin kakkosalbumille erittäin kovat odotukset ja toisaalta epäilevää pelkoa täydellisestä flopista. Lemin nelikko kuitenkin pystyy lyömään uutukaisellaan pöytään sellaisella energialla muotoillun kivitaulun, että epäilijät vaietkoot.

Uudet kymmenen käskyä on edeltäjäänsä haastavampi kokonaisuus. Kappaleissa on monia osia ja niissä on paljon rytmikikkailua. Edistyksellistä kokeellisuutta on kuitenkin kevennetty erittäin tarttuvilla kertosäkeillä, jotka varmasti tulevat huudattamaan tulevana kesänä myös festarikansaa.

Stam1na paahtaa nopealla tempolla aina ihan levyn loppupuolille saakka. Toiseksi viimeiseksi sijoitettu Ovi poikkeaakin levyn yleisestä kaaresta melkoisesti, mutta luo levylle rauhallisilla melodioillaan hienoa vaihtelua. Räväkämmän puolen biiseistä nousee voimakkaimmin esiin Merestä maalle ja Suhdeluku. Ensiksi mainittu vetää poukkoillullaan vertoja System Of a Downin uusimpien albumien menoraidoille. Jälkimmäisen "ainoa luku, johon osaan laskea; nolla; usko, toivo, rakkaus, minä, sinä, hän; on viivan alla" -huutosäe jää takomaan päähän ja nousee sieltä esiin unissaankin.

Vaikka kokonaisuus on onnistunut erittäin hyvin, muutama kappale tuntuu vähän löysältä täytteeltä. Esimerkiksi Likainen parketti tuo mieleen Kotiteollisuuden laiskuuden. Stam1na pystyy energiallaan vetämään pesäeroa muihin suomenkielisiin möykkääjiin ja edustaa tällä hetkellä selkeästi genren kirkkainta kärkeä.

Henri Turunen

ECHO IS YOUR LOVE
Humansize
If Society

Helsinkiläinen Echo Is Your Love jatkaa neljännellä albumillaan Humansize tuttujen elementtien parissa. Utuiset melodiat kasvavat meluisilla kitaroilla särjettyihin kaartaviin maalauksiin, vinosärö junnaa ja Nean persoonallinen ääni kantautuu jostain rajan takaa milloin huoaten, milloin parkuen. Yhdentoista raidan joukkoon mahtuu niin kiireetöntä leijailua kuin räävitöntä raivoakin. Tällä kertaa molemmat ääripäät ovat kuitenkin entistä enemmän sivuroolissa ja pääosaan nousee entistä vahvemmin kulmikas menevyys. Myös pop-elementtiä löytyy kiitettävästi ja levy onkin yhtyeen helpoiten lähestyttävä tähän mennessä. Esimerkiksi päätösraidalta Stories You Feared ei juuri vinoutta löydy, vaikka Nean yllättävän puhdasta laulua tuetaankin särökirskunalla.

Toki sitä kiivaampaa puolta on (edelleen) valtaosa sävellyksistä. Kitaristi Mikon raivokkaan laulun tukemat Sharp Things ja 30 -vuoropuhelut eivät hajoa kiivaudestaan huolimatta kaaokseen, Buyn vauhdikas, mutta melko kepeä juoksu ei aiheuta pistoa kylkeen ja Three Ropes sekä etenkin Minor Flirt kaahaavat kuin viimeistä päivää. Yhtyeen taidolla hallinnoima kaaoksen ja haikeuden ristiriita tiivistyy ehkä parhaiten heti avausraidalla Consider Yourself No Longer Part Of The Furniture, joka kasvaa hetkeksi massiivisiin särövalleihin. Hitikästä menoa on myös kiivas Peace Song, jonka kitarakuvio on levyn selkeää parhaimmistoa. Myös Step In Step Aside ja The City And The Dark Age vakuuttavat kulmikkaalla askelluksellaan. Verrattuna edelliseen Humansize on selkeästi rokkaavampi levy ja onnistuu pitämään paremmin otteessaan. Hauraus jää ehkä hiukan jalkoihin, mutta kyllä sitä herkkyyttäkin riittävästi löytyy.

Ilkka Valpasvuo

ENTER MY SILENCE
Coordinate: D1SA5T3R
JMT-Music

Äkkinäisempi saattoi luulla jyväskyläläisen Enter My Silencen jääneen debyytin loukkuun bändin kadottua viideksi vuodeksi lähes tietymättömiin. Paljon yhtyeessä on tapahtunutkin sitten ensimmäisen levyn. Swallow The Suniin keskittyneen laulaja Mikko Kotamäen tilalle on pestattu ratkaisevasti erilainen Mika Lisitzin ja basson varteen liittyi Insomniumissakin kitaroiva Ville Friman. Tiedä siitä, kuinka paljon miehistönvaihdoksilla on ollut merkitystä Enter My Silencen ottaessa uutta musiikillista suuntaa, mutta käännös todellakin kuuluu levyllä käsin kosketeltavasti.

Debyytillä vallitsevassa asemassa olleet Göteborg-melodiat ovat vaihtuneet tusina astetta asenteellisempaan menoon ja ruotsalaisen kaupungin sijaan vertailukohtia voidaan hakea rapakon takaa vaikkapa Panterasta. Tästä malliesimerkkinä toimii mainitulle yhtyeelle hyvin uskollinen 9mms To Deliverance. Bändi ei kuitenkaan ole vaihtanut saappaista toiseen vaan tekee kakkoslevyllään debyyttiä selkeästi omaperäisempää tavaraa. Bändille on kasvanut uskallusta toteuttaa omia visioitaan ja samalla aimo annos röyhkeyttä suoltaa riffejä, jotka jäävät kaikumaan aivolohkoon tuntikausiksi. Korkeampiin pisteisiin kiekko kuitenkin vaatisi lisää erottuvuutta biisien välille, mutta jos bändi tämän seikan saa kuntoon alkaa materiaali olla pelottavan hyvää. Ellet usko, tarkasta biiseistä jo mainitun ysimillisen lisäksi vaikkapa The Paradox Of Two, Silent Treatment tai Spin.

Hanna Valjakka

GRIS
Isn't It Better This Way
Next Big Thing

Suomalainen musiikkimaailma on jo pitemmän aikaa kaivannut Grisin kaltaista tunnelmoivaa maalailijaa. Bändin musiikkia siivittää kevyt jazzhenki, joka ujuttautuu syvälle vaihtelevissa sävyissä etenevän pop-ilmaisun syövereihin. Musisoinnista ponnahtaa ensimmäisenä mieleen Portishead, mutta toisaalta aivokoppaan syntyy kuva kokeellisemmasta ja värikkäämmästä Kemopetrolista. Pitkäsoitto puhuu hyvin tummalla kielellä, mutta missään vaiheessa tunnelma ei äidy liian synkäksi.

Taitavien muusikkojen johdattelema musiikki täydentyy hienosti televisiosta tutun Sara Mellerin ulosannilla. Laulajattaren äänessä on tarpeeksi syvyyttä ja persoona välittyy henkäyksien välistä. Myös levyllä vierailevat artistit ovat valittu tarkoin, sillä mukana ovat muun muassa laulajattaret Emma Salokoski, Siiri Nordin ja sellisti Max Lilja.

Albumin yleinen ilme on erittäin hyvin kasassa, mutta ongelmiltakaan ei täysin vältytä. Kolmestatoista raidasta olisi voinut huoletta karsia muutaman, sillä kokonaisuus ei täysin kanna loppuun saakka. Myös muutamat biisit voisivat kasvaa pois radiosoitolle ihanteellisesta kolmen ja puolen minuutin mitastaan hieman pitemmiksi maalailuiksi. Nyt esimerkiksi Get To Me ja In a Dream (part 1) jäävät hieman torsoiksi, kun ne voisivat pitempinä tuoda kokonaisuuteen aivan erilailla ilmaa.

Isn't It Better This Way antaa kuitenkin todella kovia lupauksia bändin suhteen. Yhtyeen ilmeessä on jotain sellaista varmuutta, että tällä ryhdillä voisi varmasti yrittää ujuttaa varpaitaan kansainvälisten musiikkimarkkinoiden ovien väliin.

Henri Turunen