Eurooppa yhdentyy – myös musiikillisesti

Europavox - Euroopan musiikkikulttuuria eri laidoilta esittelevä kaupunkifestivaali - järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa, 30. toukokuuta - 4. kesäkuuta. Festivaali otti paikkansa Ranskassa, Clermont-Ferrandin 140 000 asukkaan kaupungissa. Osa konserteista järjestettiin myös muualla Auvergnen provinssissa, jonka pääkaupunki Clermont-Ferrand on. Festivaalin jalona tarkoituksena oli tuoda yhteen musiikin harrastajia eri puolilta Eurooppaa, niin ammattilaisia kuin kuuntelijoita. Tämä toteutettiin massiivisella vieraslistalla, johon kuuluivat paitsi ammattilaiset jokaisesta osallistuneesta maasta myös 100 nuorta ympäri Eurooppaa, jotka olivat lunastaneet pääsynsä festivaaleille jokaisessa maassa järjestetyn kilpailun kautta.

Meteli.netin mukana Ranskaan matkasi neljä onnettaren suosimaa, Anna-Kaisa Sohlman Espoosta, Ilkka Saastamoinen Heinolasta, Emmi Luomahaara Hämeenkyröstä ja Janne Reiman Tampereelta. Nuorten ryhmää kutsuttiin mahtipontisesti suurlähettiläiksi. Meteli.netistä matkalla mukana oli yllekirjoittaneen lisäksi Patrik Lindberg.
Myös suurlähettiläämme Janne Reiman kirjoittaa kokemuksistaan Ranskassa tämän artikkelin lopuksi.

Europavoxin musiikkitarjonta oli jaoteltu genren mukaan eri päiville. Tämä palveli varmasti paikallista yleisöä, jonka ei tällöin tarvinnut näin halutessaan ostaa lippua jokaiselle päivälle, jos jokin genreistä ei miellyttänyt. Näin viikko matkalta palaamisen jälkeen on hyvä muistella, kuinka musiikillinen kulttuurinvaihto onnistui ja mitkä bändeistä onnistuivat jättämään muistijälkiä. Yleisenä huomiona voi heti alkuun todeta, että vaikka jokaisella maalla on ne omat erikoisuutensa poppi on poppia maassa kuin maassa.

Päivä 1. - Urbaania katukulttuuria

Meteli.netin tiimin ensimmäinen päivä paikan päällä oli festivaalin toisena päivänä, 31. toukokuuta, jolloin ilta oli omistettu urbaanille kaupunkikulttuurille, eli lähinnä hiphopille ja rapille. Festivaalin varsinainen ensimmäinen päivä tarjosi suurlähettiläille mahdollisuuden tutustua toisiinsa, kaupunkiin, konserttipaikkaan sekä pop-musiikkiin orkesterilla höystettynä.

Keskiviikon hiphop-tarjonnan parhainta antia olivat N'Toko ja Puppetmastaz. N'Toko toi suomalaiselle yleisönosalle elävästi mieleen Don Johnson Big Bandin, vaikkakin slovenialaiset tarjosivat syljentänsä huomattavasti aggressiivisemmassa muodossa. Setin alkuosan rauhallisemmat palat sen sijaan muistuttivat oleellisesti suomalaista rytmiryhmää, olkoonkin, että Johnsonit luottavat tarttuvampiin ja popahtavampiin melodioihin. N'Tokon raivokkuus yhdistettynä puhaltimiin ja ilmeisen tiedostaviin sanoituksiin tekee bändistä ehdottomasti katsastamisen arvoisen kaikille hiphopin ystäville, jotka arvostavat musiikissa nimenomaan oikeilla soittimilla tuotettua äänimaailmaa.

Puppetmastaz on siitä skitsofreninen tapaus, että yhdellä näkemällä on mahdotonta sanoa, voisiko bändistä oikeasti pitää. Lähelle bändin ydintä pääsee, jos kuvittelee Muppetit rääväsuisina gangstaräppäreinä. Bändin juju ovat siis lavalla bändin sijaan notkuvat karvaturrit, jotka paitsi rappaavat, myös pitävät yleisön hereillä huumoripitoisilla esityksillä kappaleiden välissä. Yhtyeen hahmoihin kuuluvat mm. jänis, mäyrä, lisko, koira ja sarvikuono ja Europavoxissa lavalle vierailevana tähtenä ilmestyi myös Yoda. Näin kertaalleen nähtynä ryhmän huumori ja idea kolahtivat sataprosenttisella lävistyksellä, mutta mikäli ryhmän näkisi toisen kerran tai etsisi käsiinsä levyn ei voi olla niinkään varma, että idea toimii enää uudestaan.

Kolmas todellisen vaikutuksen tehnyt tapaus oli human beatbox -ryhmä Bauchklang, jonka kaltaista en aikaisemmin ollut koskaan kuullut, vaikka keholla suoritettava hiphop-poljento on toki tuttua useiltakin keikoilta. Bauchklangissa oli erikoista se, että ryhmä loihti miltei kaikki esitykseen kuuluvat äänet ainoastaan kehollaan ja suurimman vaikutuksen taidoillaan teki orkesterin "rytmiryhmä", jonka syvältä kuuluvat yskähdykset kuulostivat jopa aidommilta kuin oikeasta soittimesta. Myös ryhmän kappaleet olivat tarttuvia ja monitahoisia, joten loppuillasta esiintynyt ryhmä sekä heilutti yleisöä paikan päällä että oli puheenaihe seuraavan päivän tapaamisissa.

Oikeastaan illan ainoa pettymys oli pääesiintyjä Saïan Supa Crew, joka näytti paikalliselle yleisölle kelpaavan mainiosti, mutta bändiä tuntemattomalle ryhmä näytti lähinnä hiphop-maailmaan sukeltaneelta poikabändiltä. Yhtye oli miettinyt kaikki koreografiansa, hyppyjen paikat, määrät ja ajoitukset siinä määrin täydellisesti, että esityksestä jäi erittäin muovinen maku suuhun, eikä ryhmän musiikin yksitotisuuskaan asiaa auttanut. Matkapäivän väsyttäminä suunnistimme pois tapahtumapaikalta ennen setin loppua.

Päivä 2. - Poppia ja rockia vahvoilla naisäänillä

Europavoxin idea oli paitsi tutustuttaa kävijät iltaisin musiikkiin eri puolilta Eurooppaa myös tarjota mahdollisuus tarkempaan tutustumiseen eri puolelta tulleelle lehdistölle ja muulle musiikkibisnesväelle päivisin Pro Villagessa. Suomen edustus, johon kuuluivat Meteli-tiimin lisäksi myös Tapio Hopponen Elmusta ja Matti Salmela Jelmusta, jakoi standinsa Portugalin edustajien kanssa ja vuorottelimmekin sulassa sovussa soittaen mm. portugalailaista rumpumusiikkia ja suomalaisia vientitoivoja aina Lordista Disco Ensembleen ja Tigerbombsista Rinneradioon. Useamman päivän aikana standilla vieraili runsain mitoin kiinnostuneita, joiden toivomuksena soittolistalta soivat useaan otteeseen mm. Lordi, The Rasmus, Don Johnson Big Band, Apocalyptica ja Redrama. Myös Europavoxin omalle kokoelmalle päätynyt Bloodpitin Platitude kiinnosti kuvallisessa muodossa yleisöä. Paitsi ammattilaisille, oli Pro Villagen tarjonta tarkoitettu myös eri maiden suurlähettiläille ja kyselyjen määrä osoitti suomalaisen musiikin kiinnostavuuden varsinkin nuorten musiikkidiggareiden keskuudessa. Ensi vuonna Europavoxiin olisi siis ehdottomasti lähetettävä suomalaisia myös esiintyjäkaartiin.

Illan ohjelman täyttivät vahvaäänisen naissolistin omaavat yhtyeet. Suurimman vaikutuksen tekivät belgialainen An Perlé White Velvet -yhtyeineen ja maltalainen Beangrowers, jonka solisti oli äärimmäisen suloinen ja viaton, mutta samalla rokkaava ja omilla jaloillaan seisova, vahva keulakuva. Beangrowersin englantilaistyyppisen poprockin voisi näin yhden kuuleman perusteella luulla sopivan suomalaiseenkin makuun, joten toivottavasti suomalaiset keikka- tai festarijärjestäjät ovat tämän yhtyeen suhteen hereillä tulevaisuudessa. Parhaiten kappaleista jäi mieleen Dance Dance Baby, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan oli äärimmäisen tarttuva ja toimiva.

Päivän toisen kärkivedon teki An Perlé, jonka showssa ja äänessä oli voimakkaita vivahteita mm. Björkiin ja Kate Bushiin. Jumppapallon päällä pianoa soittanut ja haitaria kimmopohjosmaisesti äärirajoille komentanut Perlé oli kaiken itsensä ja ryhmänsä luoman kaaoksen keskellä kuin koossa pitävä voima, valtiatar, jonka vuoksi kaikki muu tapahtuu ja syy, miksi kaikella on tarkoitus. Esityksen jälkeen olo oli hengästynyt paitsi yleisöllä, myös varmasti Perléllä itsellään ja yhtyeen tekemästä vaikutuksesta kertoo myös jotain se, että paikallinen päivälehti muisti bändiä seuraavana päivänä suurella etusivun kuvalla.

Illan päätti portugalilainen Wraygunn, joka sinällään oli suhteellisen viihdyttävä shown kannalta, mutta ajoittaisten hymähdysten lisäksi ei bändillä juuri muuta ollut tarjota. Miessolisti tuntui omistavan päivän suurimman lavaegon, mutta lavakarismaa se ei vielä yhtyeelle taannut. Monesti kuuntelukokemuksen aikana tuli ajatelleeksi, että solistiherra voisi antaa lauluvuoron yhtyeen vahvaäänisille naisille ja keskittyä itse kohkaamiseen ja soittoon. Esityksen valopilkkuna mainittakoon kuitenkin keikan päättänyt seksuaaliviritteinen kappale, jonka aikana herra laulaja siirtyi yleisön puolelle haistelemaan naiskatsojien ihoa.

Päivä 3. - Elektronikaa ja torvisektioita

Europavoxin konsertit järjestettiin suurimmaksi osaksi Clermont-Ferrandin Cooperative de Mai -keskuksessa, mutta jossain määrin konsertteja oli levitelty myös muualle, myös läheisiin kaupunkeihin ja kyliin, joten iso osa keikoista jäi näkemättä. Koska iltatarjonnassa riitti pureskeltavaa päätapahtumien osalta, emme suurimmaksi osaksi osanneet harmitella joidenkin keikkojen valuessa ohi suun. Jälkikäteen kuitenkin jäi jossain määrin kaivelemaan ranskalaisen Kafkan missaaminen, koska juuri tämä kokoonpano keräsi eniten kiitosta suurlähettiläidemme keskuudessa. Onneksi perjantai-ilta tarjosi balsamia mm. The Herbaliserin muodossa.

Vaikka elektroninen musiikki on minulle genrenä suhteellisen vieras olin silti kuullut Herbaliserista pelkkää hyvää. Europavoxin esiintymisen perusteella ei näitä kehuskelijoita voi todellakaan syyttää yliampuvuudesta. Yhtye otti yleisönsä huomioon monipuolisesti ja hien määrä ihon pinnassa kohosi keikan intensiteetin myötä siinä määrin, että klubi alkoi keikan loppupuolella muistuttaa lähinnä sademetsää. Herbaliser maustaa elektroaan sikäli monipuolisesti, että tylsää hetkeä ei päässyt syntymään silloinkaan, kun taustat siirtyivät toistamaan samoja melodioita. Keikan jälkeen totesimme, että saksofonilla ja trumpetilla varustettu yhtye ei ilmeisesti voi mennä kovin helposti pieleen, oli genre mikä hyvänsä.

Herbaliserista oli kenties hyvin vaikea parantaa, mutta sitäkin tylymmältä tuntui kuunnella saksalaista Seeediä. Ryhmän soitossa ei sinällään ollut vikaa, mutta sitäkin tyhjänpäiväisemmältä tuntui kolmen MC:n yritys tuoda Jamaica keskelle kylmenevää varhaiskesän Ranskaa. Yhtyeen idea yhdistää Jamaica ja Brass-musiikki toimi muutoin varsin kelvollisesti, mutta sävellysten yksitahoisuus ja MC:iden ajoittain jopa nolouden puolelle kääntyvä yliyrittäminen saivat Seeedin menemään läpi korvien juuri jälkiä jättämättä.

Sekä Herbaliser että Seeed jakoivat mielipiteitä Suomi-tiimin sisälläkin. Patrik huomautti, että vaikka Herbaliser sellaisenaan toimikin, ei sitä välttämättä olisi jaksanut seurata pidempään. Patrik näki myös Seeedin esityksen viehättävänä, varsinkin, koska saksalaiset pystyivät soittamaan niinkin hyvää reggaeta.

Päivä 4. - Marizan hengessä maailmalle

Toiseksi viimeinen festivaalipäivä oli omistettu vanhemmalle väelle ja konsertit sijoittuvat myös ajallisesti tähän sopivampaan rakoon. Illan aloitteli Lola Lafon & Leva, jonka musiikissa yhdistyivät niin maailma, pop, kuin chanson-tyyppinen suloisuus. Yhtye sai yleisöltä kohtalaisesti suosionosoituksia ja jäi elävimmin ainakin allekirjoittaneen mieleen Paint It, Black -coveristaan. Oli kuitenkin ilmiselvää, ketä yleisö oli tullut katsomaan, sikäli intohimoiset taputukset sai lavalle astuessaan portugalilainen fado-laulaja Mariza.

Voisi kuvitella, että massiivinen suosio monissa musiikkipiireissä olisi tuonut Marizan esiintymiseen diivan elkeitä ja että show saattaisi helposti jäädä etäiseksi, mutta näin ei ollut ainakaan Europavoxin esityksen kohdalla. Mariza puhui ja vuorovaikutti yleisönsä kanssa paljon ja ennen kaikkea esiintyi leikkisästi ja jopa kujeillen. Fado-musiikki ei rehellisyyden nimissä mitenkään vastaa sitä, millaista musiikkia yleensä katselee livenä saati sitä, mitä tarttuu hihaan kaupasta. Silti on mahtavaa seurata kuinka vaativa, tumma ja voimakas ääni syntyy kehossa lihasten ja äänihuulten yhteistuotoksena. Selkäpiitä kihelmöi seuratessa, kuinka ilma kulkee artistin läpi moitteettomasti siten, että valtavaa ammattitaitoa vaativa esitys vaikuttaa silti kevyeltä kuin henkäys ja ennen kaikkea vaivattomalta.

Vaikka Mariza on popularisoinut fado-laulua huomattavasti ja tuonut sitä suuremman yleisön tietoisuuteen vaikutti tähti silti kuljettavan esitystä omilla ehdoillaan esittäen monipuolista materiaalia. Yleisö oli konsertista käsinkosketeltavan liikuttunut, vaikka mukana oli paljon niitä, joiden ei tulisi mieleenkään hakeutua konserttiin "normaalissa" elämässä. Marizan lopetettua ohjelma jatkui ammattilaisten ja suurlähettiläiden yhteisellä jäähyväisklubilla, vaikka sunnuntaina olivatkin luvassa vielä festivaalin viimeiset keikat. Jäähyväiset oli kuitenkin rakennettu lauantaille, koska iso osa vieraista suuntasi kotimaihinsa jo seuraavana aamuna tai iltapäivänä. Illan "kohokohta" suomalaisille oli kun dj oli etsinyt jostain käsiinsä suomalaisten lähetyksen Euroviisuista ja näytti Lordin esiintymisen isolta screeniltä. Paikalla olevat suomalaiset hiukan nöyristelivät asian edessä ja kuten eräs suurlähettiläistämme totesi "Nyt saa sitten tuota selitellä koko loppuillan!"

Päivä 5. - Rockia jäähyväisiksi

Viimeisenä päivänä oli Pro Village kiinni ja useiden maiden edustajat matkustivat jo kotiin. Meteli.netin tiimi nautti aurinkoisesta päivästä kaupungin keskustassa hyvän ruoan, kirpputorin ja lepäilyn merkeissä yhdessä Liettuan edustajien kanssa. Myös pakkaaminen ja päiväunet kuuluivat ohjelmistoon hotellilla, sillä seuraavasta päivästä oli tulossa pitkä. Illan esitysten suhteen tunsimme jo pientä turnausväsymystä, mutta odotimme silti innolla Teiturin ja Dionysosin esityksiä, jotka Murphyn lain mukaisesti sijoittuivat illan järjestyksessä ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Färsaarelaista Teituria on kehuttu runsaasti suomalaisessakin rocklehdistössä eikä syyttä. Miehen minimalistinen ja herkkä musiikki on useamman päivän melussa oleilun jälkeen kuin...öh...musiikkia korville. Välispiikeissään mies puhui Beatlesista ja osoitti myös terveellistä itseironiaa. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että pidempää keikkaa mieheltä ei välttämättä olisi jaksanut vastaanottaa juuri kappaleiden minimalistisuuden vuoksi, tämä piirre on siis Teiturin musiikissa sekä vahvuus että heikkous. Pienenä annoksena mies ja kitara -duo on kuitenkin viihdyttävää ja rentouttavaa kuultavaa.

Seuraavana esiintynyt Three & A Quarter sai ensimmäistä kertaa pienemmän klubin puolella ihmiset innostumaan hyppimisestä ja toistensa heittelystä. Yläparvelta katsottuna muodostunut pitti vaikutti lähinnä Slayerin aikaansaamalle ja osittain hieman liioitellulle. Vaikka bändin musiikki ajoittain olikin hyvin menevää ska:ta muuttuivat biisit hetkessä letkeäksi fiilistelyksi ja näin ollen yleisön reaktiot eivät sivusta katsoen vaikuttaneet olevan aivan yksi yhteen kuullun soitannon kanssa. Yhtyeessä oli paljon mukavia, muun muassa The Clashilta kalskahtavia elementtejä, mutta pääosin bändin ulosanti oli melko tasapaksua eikä kovin uniikkia.

Uniikkiuden puutteesta kärsi myös tsekkiläinen Sunshine, jota eräs Suomi-tiimin jäsen kutsui ystävällisesti nimellä Where The Sun Don't Shine. Bändin soittotaidoissa ei ollut kehumista verrattaessa festarin muihin esiintyjiin. Koska kyseessä oli viimeinen päivä ja yhtyeen kappaleet olivat setin puoliväliin asti täysin paljon melua tyhjästä siirryimme lepuuttamaan korviamme ja keuhkojamme ulkotilaan.

Belgialainen Malibu Stacy ei myöskään ollut festivaalin erottuvimmasta päästä, mutta toki Sunshinea olennaisesti parempi. Yhtye toi mieleen mm. Weezerin, mutta tarvitsisi vielä runsaasti omaperäisyyttä tehdäkseen kestävämmän vaikutuksen. Irlantilaisessa The Chaletsissa sen sijaan omaperäisyyttä oli ainakin lavaesiintymisen osalta sitäkin runsaammin. Bändin laulajattaret olivat kuin tipahtaneet suoraan onnelliselta 60-luvulta ja varustukseen naisilla kuuluivat mm. piikkikorot, jättikokoiset käsilaukut ja ksylofoni. Neitoset esittivät myös naiiveja koreografioita kappaleiden instrumentaalikohdissa ja hihittelivät mm. ranskan kielelle välispiikeissään. Neitoset olivatkin bändin suurin esiintymisvahvuus, koska muussa bändissä ei lavakarismaa löytynyt läheskään yhtä paljon. Pari esitetyistä kappaleista oli hyvinkin päteviä pop-paloja, joissa oli sekä 60-luvun että 80-luvun mausteita käytetty flirttailevasti, mutta yleisesti kappaleista ei jäänyt mieleen mitään erityistä.

Illan ehdottomin huippu oli kuitenkin odotetusti Dionysos. Kuvittele YUP:n alkuaikojen musiikki niin, että yhtye on sekä sävellys- että esitysvaiheissa käyttänyt sekaisin punaisia ja sinisiä pillereitä punaviinillä ja lääkärin määräämät vihreät ovat unohtuneet jo viikon verran lipastonlaatikkoon. Tästä seuraa koko orkesterin ja erityisesti laulusolistin huuruinen hurmostila, jossa jokin ulkopuolinen voima näyttää ottavan bändin voimakkaaseen otteeseensa ja paiskovan jäseniä kuin lehtiä syysmyrskyssä. Dionysoksen musiikki on viehättävän monitahoista ja ennalta arvaamatonta ja arvatenkin sellaista, jota voisi jaksaa kerätä myös kotiinsa useamman cd:n verran.

Kenties festivaalin paras valopilkku oli Dionysoksen laulusolisti. Mies hyppäsi esityksen päätteeksi lavalta ja matkasi ihmisten käsivarsien päällä paitsi salin etuosan poikki myös lopun salia täyttävät portaat ylös aina ylhäällä olevalle ikkunalle asti, jossa mies hetken lauloi ja kyyhötti kuin Klonkku konsanaan. Lopuksi vokalisti siirtyi ihmisten käsien päällä samaa reittiä takaisin alas portaita ja salin etuosan yli lavalle, jossa bändi suoritti biisin lopuksi massiivisen soitinten rääkkäyksen ja kaatuilusession. Yleisö ei aikonut päästää yhtyettä näin helpolla ja niinpä solisti kävi vielä itsekseen laulattamassa yleisöä ilmeisesti ranskalaisen lasten- tai kansanlaulun tahtiin.

Seuraavana päivänä oli vuorossa matka Helsinkiin niin Meteli.net -tiimillä kuin suurlähettiläillämmekin, junan lähtiessä puoli kahdeksan aikaan aamulla. Meteliläiset viettivät helteisen päivän tappaen aikaa Pariisissa ja Helsinki-Vantaan lentoasema näkyi silmien edessä vasta kello 23 maissa. Pitkät matkustusajat ja Europavoxin intensiivinen ohjelma vaativat taatusti veronsa kaikilla suomalaisedustajilla, mutta varsin selväksi yhteismielipiteeksi nousi, että reissu kannatti epäilyksettä ja matkaan lähtisi, ei sentään koska tahansa, mutta ehkä ensi vuonna uudestaan. Näin ensimmäistä kertaa järjestettynä oli festarilla väistämättä järjestelyihin liittyviä lastentauteja, mutta sikäli pieniä vastoinkäymiset festivaalin aikana olivat, että Europavox on ehdottoman hyvällä pohjalla myös jatkolle. Festivaalikesä on korkattu!

Kontaktien ja kokemusten viikko

Yksi Suomen kilpailuvoittajista, tamperelainen Janne Reiman kertoo kokemuksiaan festivaalista, jonka tarkoitus oli paitsi esitellä musiikkia halki Euroopan, tuoda yhteen eri maiden nuoret.

Mitä saadaan kun laitetaan 100 ihmistä, jotka eivät aiemmin tunne toisiaan, tutustumaan musiikkiin ja tietenkin toisiinsa? Melko erikoinen ja ajatuksia herättävä viikko. Viikko, joka meni kuin siivillä ja viikko, jonka tulee ikuisesti muistamaan.

Kun kerrotaan, että tulet viettämään viikon tuntemattomien ihmisten parissa tuntemattoman maan tuntemattomassa kaupungissa, aiheuttaa se aina pientä hämmennystä. Se aiheuttaa myös lievää pelkoa. Mitä jos en tulekaan toimeen muiden kanssa? Mitä jos musiikki onkin kamalaa? Mitä jos mikään ei tule onnistumaan? Nyt matkan jälkeen voin rehdisti todeta, että kaikki tuo pelko oli aivan turhaa.

Jo ensimmäinen päivä todisti kaikki nuo luulot vääriksi. Erittäin iloinen (ja äänekäs) junamatka Pariisista Clermont-Ferrandiin antoi suunnan koko viikolle. Jo junamatka avasi minulle enemmän kulttuureja kuin yksikään seuramatka jonnekin turistirysään voisi koskaan tehdä. Ensin olet keskustelemassa puolalaisen kanssa ja seuraan liittyy latvialaisia, ruotsalaisia, slovenialaisia...listaa voisi jatkaa loputtomiin. Juuri tällaista silmien avausta olin ehkä kaivannutkin.

Kun tällaisen ryhmän kanssa liikkumiseen lisätään vielä paljon monipuolista musiikkia on kokemus aivan mieletön. Viikon aikana ehdin ihastua englantilaiseen hip-hop musiikkiin, ranskalaiseen tunnelmointiin museossa, räppääviin nukkeihin, irlantilaiseen perinnerokkiin...tätäkin listaa voi jatkaa loputtomiin. Jokainen kansallisuus nostamassa omiaan esille ja niitä, jotka eivät ole paikalla esiintymässä, mainostettiin vielä kahta kovemmin. Paljon on musiikkia kuunneltavaksi seuraaviksi viikoiksi ja luulen, että postilaatikko täyttyy lähiviikkoina levyistä vielä lisää.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Ainakin into lähteä uudestaan. Into kiertää muita maita yhä enemmän ja enemmän. Into pitää yhteyttä kaikkiin tapaamiini henkilöihin. Toisaalta myös ikävä ja lievä suru, koska kaikki jäi sinne. Mutta voitolle päästiin, se on ainakin selvä asia.

Pakko vielä todeta, että sanontahan menee "In Finland we have this thing called reilu meininki". Kuitenkin nyt voi todeta, että sen kuuluisi mennä "In Europe we have this thing called reilu meininki". Sillä sitä tuo matka oli. Reilua meininkiä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja hyvää musiikkia. Ja okei, myönnetään, ehkä myös hieman juhlimista.