Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Kesäkuun levypinossa arvostelun alla ovat Brightboy, Gnarls Barkley, Apulanta, Von Hertzen Brothers, Callisto, Sydän, Sydän ja Shade Empire. Heinäkuussa arviot ovat kesälomalla, mutta palaavat jälleen julkaisutahdin vilkastuessa loppukesästä.
BRIGHTBOY
Love For The Streets
Helsinki Music Company
Modernia diskorokkia soittava helsinkiläinen Brightboy yhdistelee energistä, hivenen takapotkuisilla kitarariffeillä juoksevaa tanssilattiarokkia jopa eurohumppaan yltäviin kosketinkuvioihin ja haaveelliseen melankoliaan. Myös Killprettyssä laulajana toimineen Antti Westmanin kaihoisa ääni koristaa keitosta hyvin, laulutaito riittää yhtä lailla juoksutukseen kuin haaveiluun. Tärkein elementti eli tarttuvat biisit on yhtyeen debyytillä Love For The Streets hyvin hallussa - nimeä on jo ehditty luoda mainioilla singlejulkaisuilla 1989 ja Vanity Fair. Tosin jälkimmäisen sinkun paras biisi löytyy b-puolelta...
Wear Out The Soles rullaa menevästi, annostellen Sami Suovan tummaa, mutta neonvaloistaan huolimatta pehmeää kosketinkuviota potkun päälle. Välillä rauhoitellaan letkeällä ja kaikuisalla ska-nytkeellä. Ja tanssilattiallahan ollaan jo tekstienkin puolesta... Tumma Dead City Jam maalailee mukavan iloisella kaarella, Vanity Fairin tahdissa korotettuperäiset corollatkin pistäisivät ymts ymtsiään hiukan tyylikkäämmin. Haikeaa, mutta tanssipotkuista. Levyn parhaat biisit ovat kuitenkin puoleen väliin säästetty mainio Yeah Yeah No No sekä koko bändin hurmoksen synnyttänyt nostalgiaralli 1989. Haikeampi materiaali (vaikkapa Heart So Cold tai Leave) eivät ole huonoja sävellyksiä, mutta kyllä se tanssipotku vakuuttaa paremmin. Mikään umpitäysi hittipaketti debyytti ei siis ole, muttei myöskään mikään kahden-kolmen kappaleen varassa toimiva ylipitkä ep.
Ilkka Valpasvuo
APULANTA
Kesäaine
Levy-yhtiö
Apulannan Kesäaine on malliesimerkki siitä, kuinka faniyleisöä voidaan palvella. Varmasti kokonaisuus ei ole kaikkein taloudellisimpia tapauksia, mutta ainakin se on monipuolinen, vaihteleva ja pitkä (kesto liki 11 tuntia). Fanille pakkauksessa riittää taatusti katsomista kesän joka sadepäivälle, mutta muulle uteliaalla menee kyllä luu kurkkuun viimeistään neljän tunnin jälkeen. Ehkäpä joskus toiste loppuun?
Päällimmäiseksi kokonaisuudesta jää mieleen hiottu sisältö ja tyylikkyys. Jo kansista voi nähdä Apulannan olevan vahvasti visuaalisuuden asialla. Myös taltioinneissa käytetään vaihtelevasti kamerakulmia, ääni on hyvä ja kuvien taso ammattimainen. Kesäaine kattaa Apulannan keikkakesän kilometrit vuonna 2005. Dokumenttiosuudet tuovat mukavaa vaihtelua keikkataltiointeihin ja varsinkin se, että mukana on myös muistelua ajalta, jolloin keikkakesä on jo mennyttä ja kiertueen ennakointia Tonin kesähuvilalla. Jos jotain negatiivista halutaan hakea, on kokonaisuuden alussa hiukan liikaa puhetta ja muuta säätöä ennen ensimmäistä livevetoa. Ajoittain taas tuntuu, että livevedot tulevat aivan toistensa perään. Kronologisuus saattaisi tietysti kärsiä toisenlaisesta ratkaisusta, mutta ajoittain ei kiekon kulku tunnu täysin tasapainoiselle.
Mielenkiintoinen ratkaisu on myös se, että livevetoja on kuvattu niin monessa paikassa kesän aikana ja tämä antaa myös hyvän katsauksen Suomi-festivaalien varusteluun. Paketti jakaa paljon kuvallista infoa siitä, mitä kaikkea kiertuebussissa voi tehdä (kuten pelata mäkihyppypeliä ja säveltää uusia "kappaleita"), mutta myös siitä, millaisia käänteitä kiertueen järjestäminen ja sujuminen vaatii, mikä ainakin henkilökohtaisella tasolla nosti kokoelman pojoja entisestään. Myöskään huumori ei ole nauhalla pelkästään päälle liimattua hekottelua vaan tilannekomiikkakin pääsee oikeuksiinsa. Tällä paketilla ei luulisi siis kesäloman käyvän pitkäksi ja tarjontaa saattaa riittää jopa syksylle saakka.
Hanna Valjakka
VON HERTZEN BROTHERS
Approach
Dynasty Recordings
Progressiivisen rockin ympärillä on aina ollut kädenvääntöä siitä,
onko lajityypin musisoinnissa liiankin tavoiteltua erilaisuuden
havittelua ja jäävätkö hienot melodiat turhan jamittelun alle piiloon.
Von Hertzen Brothersin kakkoslevy Approach osoittaa,
että kokeellisen tunnelmoinnin ja harmonisten melodioiden välille voi
rakentaa sillan, joka pysyy tasapainossa kovemmassakin tuulessa.
Veljesten kauniit lauluosuudet ovat kauneudessaan niin silotellun
koukeroisia, että levyn yhteydessä voidaan puhua oikeastaan
progressiivisesta popista. Albumin rakennuspalikoina ovat toimineet
intialainen estetiikka, Led Zeppelin -voimariffit ja
brittiläiset folkpohjaiset lauluosuudet. Lopullisen silauksen
sekoitukselle tekee Kingston Wallissa rumpuja paukutellut
Sami Kuoppamäki, joka vetääkin suorituksillaan mielleyhtymiä
90-luvun suomalaisen progejätin suuntaan. Kaikkiaan yhdistelmä toimii
kuin InterCityn vessa.
Approach koostuu yhdeksästä progemittaisesta biisistä. Joukkoon
ei ole mahtunut yhtään riman alittavaa raitaa, mutta ilmiömäisiä
Javier Sotomayereita mukana on useampia. Korkeimmalle
taivaisiin nousevat Let Thy Will Be Done ja Kiss A Wish,
jotka edustavat myös levyn äärilaitoja. Ensiksi mainittu on
pitkäsoiton rokkaavinta antia, jossa räväkät voimariffit pääsevät
valloilleen. Jälkimmäinen puolestaan paljastaa bändin kyvyn rakentaa
euforisen leijailevia tunnelmia.
Von Hertzen Brothers on löytänyt soitantaansa harvinaisen omaperäisen
soundin. Persoonallinen ote on niin mielenkiintoinen ja piristävä,
että se pystyy nostamaan uutukaisen kiekon tänä vuonna julkaistujen
albumien ehdottomaan kärkeen. Tätä pitkäsoittoa tulee luukutettua
vielä pitkään.
Henri Turunen
GNARLS BARKLEY
St. Elsewhere
Warner
Alkaa olla ne hetket huulilla, kun nettiladattava musiikki haastaa toden teolla perinteisen levy-yhtiö-toiminnan. Atlantalaisen, melko omituisella äänellään kähisevän r´n´b-laulaja räppäri Cee-Lon ja muun muassa The Beatlesin White Albumin ja Jay-Z:n Black Albumin miksauksella nimeä tehneen tuottaja Danger Mousen yhtye Gnarls Barkley nousi brittilistan ykköspallille pelkän netin varassa. Crazy on ollut se kuluvan vuoden Hey Ya!, vaikkei ihan yhtä kova tykitys olekaan. Yhtyeen St. Elsewhere-levyn kuunneltuaan voi todeta, että mikään yhden hitin ihme ei ole kyseessä.
Animaatioetsivä Gadgetin tiimoilla laukkaava intro räväyttää levyn vauhdikkaasti liikkeelle. Vinosti kompastellen syöksyvä rytmikeitos jamittelee torvilla ja Cee-Lon munakkaalla tulkinnalla. Hittibiisi Crazy on kuin tehty suomalaiseen kesäiltaan ja festarin isojen äänestoistojen kuulaaseen kaikuun. Letkeästi askeltava, haikean kaunis soul-sävellys kulminoituu viuluorkestraatiolla koristeltuun kertoon. Vaikka tyylilaji ei ole niinkään rypistys kuin lounge, on biisin tunnelma sen verran rento ja irtonainen, ettei moista voi olla diggailematta. Nimibiisi on tummempi, leijailevampi ja sympaattisesti uhkaileva pohdiskelu, Gone Daddy Gone pistää tanssijalat liikkeelle uhmakkaalla rock-kitaralla. Letkeä raggamuffin kohtaa haikeasti klassisen jazzin Smiley Facesillä, huuruinen sisäinen hirviö jamittelee ei-niin-pelottavalla hautuumaalla The Boogie Monsterilla. Sitten seuraa tykki keskilevyn kolmikko: Feng Shui pistelee hilpeän pienesti, Just A Thought kumisee unisesti ja omaksi suosikiksi noussut Transformer riekkuu iloisen päättömästi. Kun vielä nautiskelee mm.Who Cares?:in poukkoilevan haikeilun, Storm Comingin tikityksen ja The Last Timen liukkaasti laukkaavan hempeilyn, alkaa kupu olla täysi. Eikä juuri närästä. Hiphop kohtaa melankolian, paistattelurock ottaa sauhut ja syventyy klassiseen jazziin ja ilmava soul kellistää kevyesti alitajunnan painajaiset.
Ilkka Valpasvuo
SHADE EMPIRE
Intoxicate O.S.
Dynamic Arts Records
Shade Empire herätti demoillaan aikanaan kuolan valumaan pitkin monen metallistin suupieliä. Tumma ja väkivaltainen deathia, blackia, dark metalia ja koneita yhdistelevä kaaos kuulosti miellyttävän erilaiselle ja sai luulot suuriksi siitä, että bändi saattaisi nopeasti saavuttaa maan ykkösliigaa. Mutta toisin kävi. Kuten monen muun metallibändin kohdalla, ei ulkomainen levy-yhtiö aina osoittaudu parhaimmaksi promootion osalta mitattaessa ja niinpä varjoimperiumin debyytti Sinthetic jäi asiallisuudestaan huolimatta kovin vähälle huomiolle. Hienoista pettymystä levyllä aiheutti myös tietty pidättyväisyys ja kenties liiallinen hiominen, joka teki osasta kappaleita turhan muovisia.
Yhtyeen vaihdettua kotitalliaan kotimaiseen ja singlebiisi Slitwrist Ecstasyn annettua etukäteismakua olivat odotukset toisen kiekon suhteen korkealla. Ja kyllä, toiselle levylleen on kuopiolaisliiga onnistunut taltioimaan takaisin demoaikojensa raikkautta ja raakuutta samanaikaisesti kun ryhmä on sävellyksellisesti ja soitannollisesti mennyt vielä valovuoden eteenpäin. Kun Nightwishin elokuvamaiset melodiakulut tavoittavat väkivaltaisen aggressiopaahdon ollaan aika lähellä sitä, mitä Intoxicate O.S. tarjoaa. Kiekko sisältää toinen toistaan tarttuvampia vetoja ja ennen kaikkea melodioita, jotka saavat haukkomaan henkeä. Paketti on myös tiivistynyt debyytistä oleellisesti, mihin varmasti vaikuttaa myös biisien välisen ikäeron pieneneminen. Biisilistan parhaimmistoon kuuluvat muun muassa Bloodstar tai Chemical God, joka hivelevän kehittelyn jälkeen ryöppyää silmille ja muuttuu mielipuoliseksi Rat In A Mazeksi. Tai Embrace the Gods of Sufferingin painiotteen muuttuminen aivan päinvastaiseksi Ravinen tunnelmissa. Jos yhtye jatkaa tätä rataa ja markkinointiosastokin on tällä kertaa hereillä, on Shade Empiren siirtyminen suurempaan liigaan enää vain ajan kysymys.
Hanna Valjakka
SYDÄN, SYDÄN
Au
Johanna Kustannus
"Mitäs? Mitäs tämä on?", kysyy Sydän, sydän kakkoslevynsä
Au alkajaisiksi. Tokaisu on varmasti myös kuulijan mielessä
ensimmäisenä. Toisaalta debyyttialbumi Auto kertoi jo sen, että
tältä bändiltä voi odottaa melkein mitä tahansa.
Jos Auto oli (kärjistetysti sanottuna) grungea akustisesti ja
nyrjähtäneesti, niin Au on System of a Downia melkein akustisesti
- tai ainakin ilman supersärökitaraa. SOADin mukaisesti levy on täynnä
hämmentäviä käänteitä sekä outoja kitarariffejä ja laulumelodioita. Meno
on lähes koko ajan jotenkin lapsenomaista, olematta kuitenkaan
lapsellista. Maailmassa riittää ihmeteltävää ja kaikki on mahdollista.
Au on sekopäinen ja poukkoileva, mutta samalla jotenkin helvetin järkevä
ja osuva. Läheskään kaikesta ei saa kiinni, mutta mielestäni ei
tarvitsekaan; kokonaisuus toimii silti ja levyä jaksaa kuunnella.
Tuplasydämelle voi antaa täydet pisteet rohkeudesta, vaikka
paikoittain tuntuu ilmassa olevan hieman hakemalla haettua erikoisuutta
ja erilaisuutta. Alussa esitettyyn kysymykseen ei anneta vastausta,
mutta eipä sillä ole väliäkään: "Nyt kaikki on vain tullut loppuun."
Miki Peltola
CALLISTO
Noir
Records
Callisto ei kakkosalbumillaan päästä yhtyeeseen ihastunutta helpolla. Jo bändin keikoilla on voinut huomata bändissä olevan kaksi puolta, joista toisessa meno on oleellisesti rankempaa, siinä, missä toisaalla ahdistus syntyy hiipien ja hiljaisesti. Kakkoslevyllä tämä jälkimmäinen ominaisuus on päässyt kantavaksi teemaksi. Tämä tekee Noirista debyyttiä vaikeammin lähestyttävän. Noirilla Callisto on huomattavan lähellä mm. Magyar Possea, vaikkei maalailuissaan vielä täysin pääsekään porilaisten rinnankorkeudelle. Yksi näitä kahta bändiä olennaisesti erottava seikka on laulu, joskin se on myös saanut väistyä hyvin taka-alalla Noirilla. Tätä voisi hieman jopa ihmetellä, kun Callistossa vokalisointi on livenäkin varsin pätevää kuultavaa. Patetia ja ahdistuneisuus välittyvät silti edelleen käsin kosketeltavina.
Vaikka Calliston musiikki luottaa tietyllä tavoin minimalistiseen tunnelman luontiin mm. kaihoisien melodioiden avulla, tapahtuu biiseissä silti uskomattoman paljon. Monet biiseistä nousevat siivilleen vasta kun on ehtinyt kulua minuutteja, esimerkkinä avausraita Wormwood, joka ehtii kellottaa yli viiden minuutin ennen kuin biisi saa lopulliseen koukkuunsa. Callistolla on kuitenkin selkeästi myös ns. hittipotentiaalia omassa genressään kuten The Fugitive ja Folkslave todistavat. Toisaalta biisit hieman liimaantuvat toisiinsa, mikä toisaalta tekee albumista ehjän kokonaisuuden, toisaalta puurouttaa korvakäytävät. Oikealla tiellä Callisto kuitenkin on edelleen, ehkä pimeämmän ja valoisamman puolen hienovaraisempi balanssi auttaisi nostamaan seuraavan levyn palkintosijoille.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
