Dramaattisen, mutta soljuvan debyyttinsä aiemmin tänä vuonna julkaissut Magenta Skycode on vasta kiitoratansa alkupäässä, mutta yhtyeen keulahahmo Jori Sjöroos tunnetaan mm. kulttibändi This Empty Flow'n laulaja-kitaristina, koneartisti Fu-Touristina ja PMMP:n biisivelhona. Vaikka Sjöroos puhuukin mieluiten musiikkinsa kautta, heltisi muutama kommentti Meteli.netillekin.
Lähdetään liikkeelle This Empty Flow'sta, koska olet jo itse linkittänyt uuden bändin nimellä tuohon historiasi vaiheeseen. Oliko valinnan taustalla jonkinlainen jatkumoajatus vai onko kyseessä vain hyvä nimi?
-Sekä että. This Empty Flow:n hajoamisen jälkeen ei mennyt kovin pitkään, kun mieleni teki jo jatkaa samanmoista toimintaa. Loppujen lopuksi siinä meni kuitenkin monta vuotta. Jotakin asenteellista yhtäläisyyttä niissä toki on, mutta ehkä jatkumo on vähän liian vahva sana.
Miksi ajatus bändistä hautui niin kauan?
-Se on itsellenikin vähän mysteeri. Tein kaikenlaista muuta ja oli muutenkin hankala aloittaa alusta. Kai siinä on joku kompleksikin takana, ettei heti uskaltanut aloittaa uutta yhtyettä.
Mielestäni selkein erottava tekijä vanhan ja uuden bändin välillä on toiveikkuuden aste, joka on Magenta Skycodella aika suuri ja This Empty Flow:lla puolestaan lähellä asteikon toista ääripäätä.
-Noo, eiväthän lyriikat ole Magentallakaan varsinaista ilojulistusta.
En sinällään tarkoittanutkaan pelkkiä sanoituksia vaan sitä, millaisen tunnelman kokonaisuus luo.
-Joo. Tuota on silti aika hankala kommentoida, koska en ole pitänyt This Empty Flown levyäkään synkkänä ikinä. Ymmärrän kyllä, että se saattaa kuulostaa siltä ulkopuolisen korvissa. Mutta olin itse asiassa aikanaan jopa vähän pettynyt kritiikeistä, kun albumi laitettiin heti synkistelysarjaan. Mennäänhän siinä mollissa, mutten näe levyä pelkkänä melankoliana. Magenta Skycodestakaan en pysty sanomaan, missä vaiheessa musiikki on toiveikkaampaa ja missä masentavaa tai missä niiden välinen raja kulkee.
Johtuisiko tuntemuksesi siitä, että synkkisgenressä on paljon bändejä, jotka tekevät musiikkia tiettyjen valmiiksi määriteltyjen koodien mukaan? Itse et välttämättä ota niitä huomioon, ja tuntuu kuin jättäisit määrittelyn muutenkin muiden huoleksi.
-Nimenomaan. Tunnelmahan siinä on tärkeintä. En ole itse juurikaan edes kuunnellut ns. gootti- tai synkistelybändejä.
Luin haastattelun, jossa vaikutit hyvin tyytyväiseltä siihen, että Magenta Skycoden yhteydessä on nostettu monentyyppisiä bändejä esiin. Siten kokonaisvaikutelmakin on ehkä ajattomampi, eikä musiikki ole niin paljon pastissia tai Curea, kuin eräällä tietyllä kokoonpanolla historian hämärissä...
-(naurua) Aivan.
Mitä ajattelet soundinne ajattomuudesta? Lähdittekö rakentamaan sitä ja kuinka paljon, vai syntyikö se vain?
-Luulen, että kaikilla musiikintekijöillä pohja perustuu omaan levyhyllyyn. Inspiraatio lähtee minulla ja varmaan monilla muillakin siitä, että kuulee jotakin mieletöntä ja haluaa sitten tehdä jotakin omaa. Kuuntelemani musiikin skaala on todella laaja, mutta suosikkeja on kuitenkin suhteellisen vähän. Kuuntelen ehkä vain pariakymmentä levyä jatkuvasti. Ei meillä ollut muuta tarkoitusta kuin tehdä itseämme tyydyttävää musiikkia, se oli puhdas lähtökohta. Olen viime vuosina musiikkia tehdessäni joutunut ajattelemaan niin paljon muitakin asioita, että olen kyllästynyt siihen. Pidän kyllä ajattomista levyistä. On hirvittävän paljon niin ajassa kiinni olevaa uutta musiikkia, jota tykkään itsekin joskus kuunnella, mutta sitten ne levyt vain unohtuvat.
Vallankin 80-luvulla muovisia syntikoita ja kaiutettuja rumpuja käytettiin niin sumeilematta, että ne ankkuroivat toismaailmallisenkin musiikin tiettyyn aikaan, kuten esim. Kate Bushilla.
-Niinpä.
Levynne on joka tapauksessa saanut oikein hyviä arvioita ja omasta puolestani voin sanoa, että albumi, jolla on käytetty patarumpuja yhtä tyylikkäästi ansaitsee jo sen vuoksi kaiken hyvän mitä saa.
-(naurua) Orkestraaliset perkussiot ovat tosi lähellä minunkin sydäntäni. Siitä tosin ehkä tulee monelle sellainen olo, että kyse on heti jostakin järjettömästä mahtipontisuudesta, vaikkei se minusta olekaan niin.
Samalla se myös osoittaa, että pienilläkin sovitusjipoilla saa tuotua musiikkiin paljon enemmän väriä, vaikka monet isotkin bändit jauhavat vain perusjuttua.
-Mainitsin jo toivosta, mutta kuten huomattiin, se on todella laaja käsite. Itse koetan mennä sisemmälle.
Mielenkiintoista on myös levyn ilmavuus ja jopa kepeys, joka yhdistyy laulusi intensiteettiin ja draamaan ja saa musiikin tuntumaan heti monitasoisemmalta.
-Hmm, minun on tosi hankala keksiä jotakin järkevää sanottavaa levystä etenkään vielä, kun siitä on vielä niin vähän aikaa. Muutamia kertoja olen sitä kyllä kuunnellut ja välillä siitä on tullut tosi voimakkaita tunteita, välillä ei yhtään mitään. Viulisti ...mikäs sen nimi on...Pekka Kuusisto, sanoi kuulemma jossakin, että hymyä kyynelten läpi. Pidän tavasta, jolla hän levyä kuvaili. Itse en ainakaan sen paremmin osaa sanoa.
On joka tapauksessa harvinaista, että tummasävyisessä rockissa olisi yhtä paljon avaruutta eikä se tuo mieleen pelkästään hämähäkinseittisiä kellareita. Tilan tuntua on myös sanoituksissa, joissa puhutaan mm. great wide openista.
-Yhdyn kyllä tuohon. Haluaisin vielä kommentoida vähän lyriikoita ja niiden oletettua toivottomuutta: sanoitukseni eivät ole abstrakteja, vaan mustaa valkoiselle, mistä on helppo vetää toivottomuusaspekti kehiin. Mutta monille ihmisille, jotka kuuntelevat todella mollivoittoista musiikkia, kuten Curen Pornographya tai Disintegrationia, sellaisen kuunteleminen ei tee hyvää, kun taas itselleni se on järjetön toivon tuoja ja nautinnon lähde. On hankala määrittää, mikä musiikissa mitäkin ihmisille tuo. Sen enempää en omaa musiikkiani osaa kuvaillakaan, siitä puhuminen on jopa vähän vaikeaa.
Parempi niin, että tekee hyvää musiikkia eikä osaa oikein selittää sitä kuin toisin päin. Siitäkin on esimerkkejä.
-Minua aina hävettää haastatteluja tehdessäni, kun en osaa kuvailla yhtään mitään. Siksi varmaan musiikkia teenkin, kun en oikein pysty mitenkään muuten tuomaan itseäni esiin.
Ironialle huutia
Ei tässä tarvitse kiduttaa sinua enempää, joten siirrytään konkreettisempiin aiheisiin. Mitä olet mieltä siitä, että Magenta Skycode toi mieleen useita hyvin erilaisia pohjoismaisia bändejä kuten Kentin, A-Han ja jopa The Crashin joidenkin laulufraseerausten osalta? Onko olemassa jotakin yhteispohjoismaista piirrettä?
-Kaipa siinä jotakin täytyy olla, jos Skandinaviasta tulevia yhtyeitä mielletään välittömästi skandibändeiksi. Mutta jos melankoliasta puhutaan, onko se sitten jotakin erilaista melankoliaa, kun briteistäkin on tullut vastaavia bändejä hirvittävän paljon shoegazing-osastosta lähtien. Kent laulaa ruotsiksi, mutta muuten se olisi kuin mikä tahansa brittibändi.
Toisaalta Kent ei ole lyönyt läpi missään muualla kuin Skandinaviassa, ja sen englanninkieliset yritykset olivat jopa floppeja.
-Niin, hankala sanoa.
Levyn kansi toi oudolla tavalla mieleeni Terry Gilliamin Brazil-elokuvan, saksalaisen arkkitehtuurin vuosisadan puolivälistä ja vapaamuurarit. Kerro vähän, mitä kannen taustalla oikeasti on.
-Mietin kantta aika pitkään. Pyörin netissä fotosivustoilla ja kun näin tuon kuvan jossakin, se näytti heti sopivalta. Selvitin kuvaajan, joka on brittiläinen Caroline Vaughan. Kuva on otettu Lontoon State Modern Museumista ja kysyin mahdollisuutta sen käyttämiseen, mikä myös onnistui. Minusta otos kuvaa musiikkiamme tosi hyvin. Se on mustavalkoinen ja monen mielestä varmaan kylmä, mutta siihen tulee kuitenkin mukavasti valoa ikkunoista.
Piti kysymäni, onko levyn nimen "viidessä palkissa" numerologisia merkityksiä, mutta nehän ovatkin suoraan museon ikkunat, jotka näkyvät ja luovat valon. Onko siihen jotakin lausumisohjetta: viisi ikkunaa, vai?
-Olen itse käyttänyt myös tuota palkkitermiä. Ikkunat näyttävät tietysti ikkunoilta, mutta viivat, jotka ovat albumin nimessäkin, ovat palkin näköiset.
Tämähän on selvä metafora, kun valoa siivilöityy ikkunoista ihan keskellä kantta ja ihmiset kävelevät niitä kohti... eli se siitä toivottomuudesta.
-Joo, olemme bändin tyyppien kanssa miettineet mitä kuva voisi symboloida ja huomanneet sen olevan loputon lähde eri tulkinnoille.
Ylipäätään koko kansilehdykkää voisi lukea kuin Foucaltin heiluria, tai kuten ehkä muodikkaammin pitäisi sanoa, Da Vinci -koodia. Onko esim. Voltaire-sitaatti joku avain koko levyyn?
-Ainoa asia mikä siinä mättää on se, ettei Voltaire ollut mikään musadiggari. Enemmänkin sitaatti viittaa firmaamme Solina Recordsiin kuin bändiin.
Indiemusassa on kautta aikojen ollut vahvan puristinen sävy niin sisällön kuin ulkoistenkin seikkojen suhteen. Vaikutat aidon konstailemattomalta tyypiltä, mutta soitatte kuitenkin sen tyylistä musiikkia, jossa muotoseikoilla ON oikeasti merkitystä. Miten suhtaudut tähän ristiriitaan?
-Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Kyllähän meidänkin kokoonpanossamme jokaisella soittajalla on samantyyliset intressit ja pukeudummekin suhteellisen samalla tavalla. Vai sitäkö ajoit takaa?
Enemmänkin sitä, kuinka käsitellä ristiriitoja, jotka jokainen ajatteleva ihminen tiedostaa. Esimerkki: minusta tuntui kuin sekin olisi jo koodeilla leikittelyä ja niiden yläpuolelle nousemista, että levyn kansissa lukee "please play loud", jossa on yhdistetty nössöpop-estetiikkaa ja toisaalta hard rock-uhoa.
-(naurua) Olen kyllä itse ollut aina kaiken ironian vihaaja ainakin niin, että itse olisin ironinen jotakin kohtaan, koska nykyään on muutenkin abstraktia, mikä on aitoa ja mikä ei. Teen kaikki asiat siltä pohjalta, tuntuuko joku hyvältä vai ei. Olen halunnut sellaista elämää itselleni, ettei tarvitsisi miettiä mitään muuta kuin tehdä vain mitä itse haluan. Nuo ovat sellaisia asioita, että jotkut kiinnittävät niihin huomiota, mutta kun itse niitä teen, en niitä analysoi. Ei ole tarkoitus hurskastella aitoudellani, mutta kyllä ne jutut on tehty vain siksi, että ne ovat tuntuneet hyviltä.
Mielenkiintoinen pointti tuo ironia, johon itsekin tulee usein syyllistyttyä. Ja nyt rikoit sen kuplan. Onhan tosi pitkään ollut älykkäiden tai itseään älykkäänä pitävien ihmisten keino suojautua maailman hajanaisuutta vastaan kyynisyydellä ja ironialla, laukoa niiden turvin huomioitaan.
-Joo. Vähän ikävä yleistää, mutta kyllä indiekuvioissa usein...
...tehdään asioita kitchin vuoksi ja vähän naureskellaan sivusta?
-Niin. En ole mitenkään otsa kurtussa tekevä taiteilija, mutta kyllä tärkeiden asioiden täytyy merkitä niin paljon, että ne tehdään kunnolla.
Ironia voi olla pelkoakin.
-Joku defenssimekanismi ihmisillä usein on ja sellaista epävarmuutta omista tekemisistä, että lyödään asiat läskiksi tekemällä jotenkin ironisesti.
Vaatii tosi paljon rohkeutta myöntää tehneensä asian tosissaan, vaikka tulisikin jokin pettymys eteen.
-Olen tiedostanut vasta aivan viime aikoina, että mielipteitä on ihan järjettömästi ja ihmiset pitävät niin eri asioista, ettei mitään tekemistä voi ajatella siltä pohjalta mitä joku muu siitä ajattelee. Musiikkia tekevälle tulee aivan varmasti eteen sekä sellaisia ihmisiä, jotka saavat siitä paljon että sellaisia, jotka pitävät sitä mitättömänä tai jopa halveksuvat sitä. Eikä sillä ole mitään väliä, pitää vain muistaa, että jokaisella on omat intressien kohteet.
Miten This Empty Flown perintö kultti on näkynyt omassa elämässäsi ja vaikuttanut tekemisiisi? Olit kuitenkin aika nuori, kun bändi perustettiin ja musiikkia työstettiin.
-En tiedä, onko se vaikuttanut juuri mihinkään.
Sen olet varmasti kuitenkin huomioinut, että joissakin piireissä levy on nostettu tiettyyn arvoon ja että se saa yhä uusia nuoria kuulijoita. Mutta ohjasiko ja kasvattiko bändi sinua musiikintekijänä ja ihmisenä, vai olitko jo silloin löytänyt oman tiesi?
-On se ehdottomasti yksi tärkeimmistä levyistä, jonka tekemisessä olen saanut olla mukana. Se oli ensimmäinen oikea levy ja ikimuistoinen jo siksi, että saimme oikean, vaikkakin pienen, budjetin levyn tekemiseen! Muistan olleeni valtavan ylpeä kun sain olla mukana tekemässä jotakin niin hyvän kuuloista. Tykkäsin itse levystä todella paljon ja tykkään vieläkin, vaikken omaa musiikkia paljoa kuuntelekaan. Eli oli se tärkeä askel elämässäni ja musiikissani.
Jos sitten ajatellaan uutta bändiä verrattuna entiseen, olet nyt käsittääkseni halunnut alleviivata bändi-identiteettiä, etkä korostaa omaa rooliasi siinä.
-Joo, vaikka emme me sitäkään yrittäneet, se on vain mennyt niin. On kyllä sanottava, etten ole saanut vastaavaa musiikillista nautintoa sitten This Empty Flown aikojen.
Miten luonnehtisit bändin muiden tyyppien rooleja, kun bändeissä usein jokaisella on oma erityisantinsa kokonaisuuteen.
-Livenä jokaisella on toki omat kantavat roolinsa. Mutta me olemme vielä sen verran nuori bändi, ettei kovin merkittäviä eriytymisiä ole vielä tapahtunut. Musiikillisesti hommat ovat toistaiseksi olleet minun vastuullani, mutta ehkä sekin muuttuu.
Curesta ja Turusta
Sitten pieni monivalintakysymys, mitä seuraavista tekisit mieluiten: Menisit Brandon Flowersin kanssa kasinolle Vegasiin, Paul Banksin kanssa meedioistuntoon, jossa yritettäisiin puhua Ian Curtisille, keskustelisit Bernard Sumnerin kanssa nimi-identiteeteistä vai seuraisit sohvalla futisottelua kaljatölkin ja Robert Smithin kanssa?
-(tauko) Öh, kyllä täytyy valita Robert Smith, ei siinä mikää auta.
Siihen tähtäsinkin, tunnettu Cure-fani kun olet. Smith todennäköisesti viettää suuren osan kesästä juuri kuvattuun tapaan, kun futiksen MM-kisat tulevat.
-Kyllä! En ole mikään futiksen ystävä, mutta katson sitä kyllä ja jos siinä olisi Robert Smith kaverina, en hievahtaisi mihinkään.
Entä jos saisit olla mikä tahansa melodia jossakin Curen biisissä? Et varmaan mikään, mitä Lol Tolhurst soittaa other instrumentilla?
-No en. Se olisi joko Plainsongin kitara, laulu tai koko homma tai Cold-biisi Pornographylta.
Kysyn myös kantaasi ikuisuusdebattiin siitä, kumpi loi mielestäsi kuusikielisen basson melodiasaundin, Peter Hook vai Simon Gallup?
-Hook. Olen ehdottomasti sitä mieltä. Curehan on ominut paljonkin ideoita New Orderilta ja Joy Divisionilta. Mutta ei se ole minua koskaan haitannut, vaan olen ollut pikemminkin mielissäni, että on kaksi bändiä, joilla kummallakin on niin hyviä biisejä ja bassojuttuja.
Monacon levyillähän basso menee melkein jo överiksi...
-Ne ovat Hookin soololevyjä.
Curehan on mielenkiintoinen bändi, koska juuri se murtautui goottiympyröistä stadioneille asti.
-Oikea ajoitus ja oikea imago.
Ehkä myös se, että Curen tyypit ovat pohjimmiltaan brittiladeja, joilla oli jalat maassa ainakin enemmän kuin monilla muilla.
-Voi olla. Vaikea sanoa, kun ei tunne tyyppejä, mutta haastattelujen pohjalta Cure on aina ollut jollakin tavalla mainstream. Se on järjettömän monipuolinen bändi, mutta Robert Smithin laulun vuoksi se ei voi olla muuta kuin Cure. Tämä on kyllä yksi mieliaiheistani!
No, ainakin tuntuu, että Cure ei ole koskaan sortunut halpoihin kompromisseihin tai lähtenyt mukaan kaiken maailman kotkotuksiin, vaikka tarjouksia ja houkutuksia olisi ollutkin.
-Nimenomaan. Itsensä myymistä ei ole tapahtunut. Jotenkin sekä ehdottomat puristit että valtavirran ihmiset ovat voineet pitää yhtyeestä, kun biisit eivät ole mitenkään liian outoja. Ne poppihititkin ovat ihan peruslistakamaa.
Sitten vielä asiaan, jonka vuoksi pääsit viimeksi -yhtään Magenta Skycodea vähättelemättä- mm. Suomen Kuvalehden haastatteluun. Millä mielellä olet seurannut PMMP:n uraa alusta asti lähellä olleena? Uskoitko esim. siihen, millä mittakaavalla menestys tuli, kun se iski?
-En missään nimessä. Luulen, että hekin tekevät hommaa sillä periaatteella, ettei alkujaan ollut millään mitään väliä levyjen myyntimäärillä. Muistan, että toinen levy, jota mikään radio ei aluksi halunnut myi vain muutamia tuhansia parin ekan viikon aikana, ja Paula ja Mira olivat kuitenkin todella tyytyväisiä jo siihen, että vau, pääsee vielä tekemään keikkojakin. He vain pitävät jutustaan paljon, eikä asenteena luullakseni ole se, että ollaan luomassa jotakin uraa.
Miten yhteistyönne rakentuu? Kuinka paljon sinulla on itsenäisyyttä biisien rakentajana, vai ovatko mimmit mukana kommentoimassa alusta asti?
-Ensimmäisellä levyllä oli aika paljon sitä, että biisien pitäisi olla tietyn tyylisiä. Mutta toisella levyllä ajattelin vain, että jos tällainen myy, olen tosi ihmeissäni. Homma toimii niin, että teen kappaleen ja hyräilen siihen melodian, ja tytöt tekevät sitten siihen sanat. Ei siinä oikein muuta ole.
Sinullahan on jo suhteellisen nuorena tyyppinä monenlaisia näkökulmia musabisnekseen: toisaalta pienen piirin kulttilevyn tekijänä, sitten ison levy-yhtiön sooloartistina, johon satsattiin, muttei välttämättä natsannut ja vielä taustahahmona isossa menestyksessä mukana. Minkälaisia ajatuksia sinulla on levyteollisuuden mekanismeista?
-Ehkä koko touhusta on kokemuksen kautta tullut minulle sellainen hälläväliä-meininki, kun ei siinä voi mihinkään luottaa. Jos puhutaan, että jotakin tehdään, ne ovat silti vain veteen piirrettyjä viivoja. Vain itse toimimalla pystyy saamaan aikaan, suunnittelu on aina ollut täysin turhaa ainakin minun kohdallani.
Miten Fu-touristin kanssa kävi?
-Levy-yhtiöllä oli hirveät odotukset siitä ja sitten se olikin täysi floppi. Itse ajattelin, etten tule ikinä elämässäni pääsemään radioiden listoille. Kun sain sopimuksen Sonylle, Lontoon toimistosta soitti joku tyyppi, joka oli hirveän innoissaan. Mutta kuten sanoin, se mitä joku puhuu, ei merkkaa mitään.
Ellei ole sitten joku tosi oikea tyyppi, joku isoiso pomo.
-Niin, oikeiden ihmisten löytäminen on ollut minunkin kohdallani kannustava juttu. Kyllä Suomenkin Sony Fu-Touristista tykkäsi, mutta ne lannistuivat heti, kun homma ei lähtenyt käyntiin.
Sehän ei todellakaan ole mikään huono levy, vaikka sitä saikin vuosi takaperin Anttilasta suunnilleen 50 senttiä kappale.
-Minä ostin vielä halvemmalla, täällä niitä myytiin kahdellakymmenellä sentillä!
Oho.
-Ei ainakaan pääse paljon ylpistymään, kun olen tehnyt varmaan ennätyksen siinä, kenen levyä on myyty halvimmalla ulos levykaupasta.
Mutta eihän se kerro oikeastaan mistään muusta kuin levy-yhtiön odotuksista.
Ei, ei. Sehän on vähän ironiaa jo?
Sinullahan on myös metallitaustaa. Miten suhtaudut nykyisin hevimusaan? Kuunteletko, tykkäätkö ja onko edes ajatuksen tasolla houkuttanut ikinä comeback, kun metallin asema on niin vankka täällä?
-Comeback ei missään nimessä tule kyseeseen, mutta mieleni on kyllä tehnyt jo kauan soittaa rumpuja jossakin metallibändissä. Samat suosikit ovat edelleen kuuntelussa kuin silloinkin: Entombed, Carcass ja Bolt Thrower. Juuri löysin yhden Sepulturan levyn ja olen kuunnellut sitä paljonkin viime aikoina. Ei siitä enää ihan samanlaista raivoa ja energiaa saa kuin ennen, mutta kuitenkin semmoisen mielettömän tunnelman. Ehkä se menee nostalgian piikkiin, mutta saan siitä musiikista edelleen paljon.
Mikä sinulle on kaikkien aikojen metallilevy? Carcassin Heartwork?
-Ei, kyllä se melkein on Entombedin Left Hand Path, joka räjäytti ensimmäisenä levynä koskaan tajuntani kunnolla.
Nicke Anderssonillahan on vähän samanlainen urakehitys ollut kuin sinullakin.
-Olen kyllä seurannut hänen tekemisiään. Mies kuuluu ilman muuta favourite-hahmoihini, harmi ettei tule Ruisrockiin myös tänä vuonna.
Ihan lopuksi: kerro jotakin positiivista kotikaupungistasi Turusta.
-(pitkä hiljaisuus) Hmm, joen lisäksi varmaan? Pidän kyllä kaupungista, vaikka yhtä aikaa vihaankin. Tämä on kyllä tosi iso ja kokonaisvaltainen asia, mutta sanon Turun kesä. Toisaalta kesä on mieletön ihan missä tahansa.
yle.fi/pop 
