Metelin levyarvostelut #14

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Syyskuun levypinossa arvostelun alla ovat The Crash, Valvomo, Maj Karma, Leverage, Entwine, Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa, Poisonblack, Mozes Hazy, Anssi Tikanmäki Orchestra ja Uzva. Kesätauon jälkeen tarjolla on kattava otos monenlaista kuultavaa.

VALVOMO
Heitä ensimmäinen kivi
Universal

Hoidetaan ensinnä pinnallisin: Kesähitin asemaan nostettu Mikä kesä? on nopeasti hohteensa läpikäynyt ärsyttävä renkutus, jonka sanoituksesta ei kannata kymmenen vuoden päästä nostaa muita kuin varoittavia esimerkkejä biisinkirjoituskursseilla. Aivotonta. Sinällään Valvomo-yhtyeen ska-veljeily on hitilläkin mukavan veikeää - rentouden puolesta renkutus on kesähitiksi onnen omiaan. Mutta kun otetaan espoolaisnelikon debyytti kokonaisuutena tarkasteluun, homma maistuu pidempään ja täyttää paremmin.

Skalla lähdetään ja hymy nousee heti naamalle. 2000-luvun suomireggaen maailmoista muistuttava välitön ja rento sanailu ei V.A.L.V.O.M.O. ska:llakaan kosketa sen kummemmin, mutta keikkatilanteessa biisi toiminee mainiona kesäisenä avauksena tanssipainotteiselle puolituntiselle. Tai tuntiselle, jos biisejä riittää... Kun Sedän johtama nelikko ottaa lauluihinsa hiukan kantaaottavamman linjan, alkaa homma kiinnostamaan enemmän. Se, että esimerkiksi Ensimmäinen kaiken ottaa rakentaa taloudellista tasa-arvoa aika palikkamatikan tasoilla, on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta se saattaa mennä jamipainotteiselta kuulijalta täysin ohi, toisaalta sen ei ainakaan pitäisi olla liian hankalasti ilmaistu. Ja sitten vielä sen kantaaottavuuden korostaminen yhtyeen markkinoinnissa saisi toivomaan joko hiukan tiukempia toiminta-ohjeita tai konkreettisia toimia pelkän jammailun sijaan.

Ehkä bändin kannattaisi vain pitäytyä Setä tahtoo tanssimaan -rallin kaltaisissa ränttäilyissä... Homman populistista makua ei ainakaan paranna se, että maailman suurin levy-yhtiö Universal pistää ulos "aktivistiyhtyeen" lätyn... Jos yhtye on 100-prosenttisesti sanomansa takana, niin mikäs sen hienompaa! Jotenkin vain pistää miettimään...

Mollissa nytkivä Ovi ois yllättää alun jälkeen positiivisesti. Tummasävyisessä diskorokkaavassa haaveilussa yhtye kuulostaa yllättäen innostavalta. Ainakin kappaleen rakenne on selkeästi aiempia mielenkiintoisampi. Samoin tummasti uiva Laiva viehättää niin soiton kuin sanotusten puolesta. Shaftin hengessä vaaniskeleva Tiistai yhdistelee ehkä parhaiten tummemman säkeen aivot narikkaan -kertsiin. Kokonaisuuden puolesta levy on hiukan liikaakin sekametelisoppaa - kun vuorotellen jamitellaan ilman sen suurempaa ajatusta ja heti perään pelastetaan maailmaa, ei oikein tiedä kuinka vakavasti asia pitäisi ottaa? Onhan se toki mukavampaa pelastaa maailma hymyillen kuin kiroillen, mutta tuskin se tällä levyllä tapahtuu...

Ilkka Valpasvuo

MAJ KARMA
Ukkonen
Johanna Kustannus

Maj Karmalla on nimenmuutoksensa jälkeen ollut omaan maakuuni aivan liian rauhallinen ulosanti, jotta olisin yhtyeestä voinut innostua toden teolla. Väkevän muutoksen aloittanut Sodankylä oli kaikessa keveydessäänkin hieno uusi alku yhtyeelle, joka on tehnyt musiikkiaan jo yli vuosikymmenen. Ukkonen parantaa tilannetta hieman, vaikkei tätäkään levyä voi kovin raskaaksi, musiikkilliselta anniltaan ainakaan, kutsua. Tästä huolimatta pidän yhtyettä korkeassa arvossa suomalaisessa rock kentässä, eikä uutukainenkaan pettänyt odotuksia, vaan vahvistaa mielipiteitä, jotka Sodankylä herätti.

Vaihtoehtoisen rockin saralla Karmat ovat tallustaneet jo hyvän matkan, joten ymmärrän hyvin, että jonkinlaiseen muutokseen on iän myötä halua. Uutukaisen soundimaailma on hyvinkin rosoinen, ollen paikoitelleen kuulaan selkeä ja seuraavassa hetkessä särötty ja likainen. Enimmäkseen kuitenkin äänipuolesta jää vaikutelma pehmeästä raskaudesta, johon ei oikeastaan kiinnitä huomiota hyvässä tai pahassa. Mikä taitaa olla studiotyöskentelyn kannalta erittäin hyvä tulos.

Levyn kappaleista löytyy keveitä paloja ja raskaampia mutkikkaita rykäisyjä, joiden perässä ei kuulijaparka meinaa pysyä. Attentaatti edustaa levyn ärhäkämpää päätä, kun taas Rukous tuo helposti palan kurkkuun ilman, että on lähelläkään kevyttä rauhallisuutta. Tärkeänä osana uutta levyä onkin Herra Ylpön sanoitukset, jotka ovat jälleen kerran täynnä mainiota tarinoita ja äkkivääriä oivalluksia. Levyllä on myös "Rocktähti-trilogian" viimeisin osa, erittäin hauskan Rocktähti sekoaa -kappaleen muodossa.

Kaikenkaikkiaan Ukkonen on erinomainen suomalainen rock-albumi ja vaikkei se ehkä virallisesti Sodankylälle olekaan "jatkoa", on se erinomainen osoitus miten yhtye voi jalostaa musiikkiaan. Maj Karma vahvistaa uskoani siihen kuinka laadukasta suomalainen rockmusiikki voi olla, kaiken kertakäyttöpurukumin keskelläkin.

Jukka Kolehmainen

MOSES HAZY
The Incredible Flow of Life Show
Gashopper

Moses Hazyn debyyttialbumi on ollut yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista perinnetietoisen rockin ystävien keskuudessa. Torniosta ponnistava bändi on määrätietoisesti vallannut kotimaan keikkapaikkoja aktiivisella keikkaillullaan. Pohjois-Suomi on bändin käsissä jo sulaa vahaa ja hiljalleen yhtyeen huuruinen paahto on alkanut lämmittää myös eteläisempien rokkiluolien ilmanalaa. Bändin hurmiolliset keikkaesiintymiset loivatkin pitkäsoitolle erittäin kovia odotuksia. Valitettavasti Mosekset eivät ole pystyneet vangitsemaan ääninauhalle aivan yhtä tiukkaa villiä tunnetta, joka heidän sieraimista elävänä sikiää. Studiosessioissa on silti saatu kasaan oikein kelpo debyytti.

The Incredible Flow Of Life Show koostuu kymmenestä aiemmin julkaisemattomasta rock-raidasta. Bändi hakkaa kiveen esille ne teesit, joista rakentuu ilmiö nimeltään Moses Hazy. Yhtyeen ilmaisu nojaa pitkälti 60- ja 70-luvun rock-legendojen perinteille, jota muhennettu nykyaikaisin maustein. Vaikka yhtyeen draivi rakentuu pitkälti suoraviivaisesti eteneville menoraidoille, soppaa on sekoitettu vanhan linjan progressiivisesta rockista tutuilla psykedeelisillä hullutteluilla.

Yhtyeen eläväinen yliaistikkuus nousee jopa pieneksi ongelmaksi albumilla. Vaikka yhtyeen ilmeikäs soitto on kaikessa rouheisuudessaan kuin elävä olento, valitettavasti kaiuttimen sisälle kurkistaessaan näkee vain sähköjohdon pätkiä. Moses Hazyn musiikki elää vuorovaikutuksesta ja näin eläväiseen muotoon pakattuna levy on kuin valokuva, muisto jostain elämää suuremmasta hetkestä. Välillä tuntuukin, että albumin livemäisen soitannan vastapainoksi olisi voitu tarjota vähän harkitumpia ja hinkatumpia raitoja.

Toisaalta rosostahan se Moses elää. The Incredible Flow Of Life Show on pienestä jäykkyydestä huolimatta kompakti paketti, jonka avulla voi saada kotinsa hehkumaan Hazyn luomasta kuumasta liekistä. Debyyttialbumiksi kokonaisuus on oiva, sillä se herättää janoamaan bändiltä lisää levytettyjä viisuja, vaikkei vielä täysin vedäkään jalkoja veltoiksi.

Henri Turunen

ENTWINE
Fatal Design
Spinefarm

Vasta edellisellä albumillaan DiEversityllä Entwine onnistui vakuuttamaan minut biisintekotaidoistaan. Lähes loppuun kalutut HIM-vertailut bändin kohdalla tuntuivat tuolloin astetta tarpeettomammille uusien kappaleiden rokkaavan asenteen vuoksi. Kokonaisuutena kuitenkin jotain tuntui puuttuvan. Fatal Designilla lähtökohdat ovat osittain samat. Goottirockin ylikansoitetulla maapalalla taiteilu aiheuttaa väistämättä kuulijassa efektin siitä, missä kappaleen on jo kuullut aikaisemmin, ja uuden elämyksen tarjoaminen asuu erittäin harvassa. Jossain määrin viisasten kiven ympärillä Entwine tuntuu nyt viimeinkin tanssivan, olkoonkin, että hyvin suuri samankaltaisuus kappaleiden välillä pudottaa jälleen levyn pisteitä.

Fatal Designilla rock-asenne tulee hyvin esiin ja esimerkiksi Out Of You - kappaleessa solisti Tauriainenkin tuntuu löytävän kurkustaan aivan ennen kuulemattoman karheita sävyjä. Sinkkubiisi Surrender tarjoaa melko hyvän kuvan siitä, mistä tällä levyllä on kyse, rockimpien sävyjen kanssa flirttailusta ja tarttuvasta pehmometallista. Biisinkirjoituksessa bändi on kehittynyt huomattavasti tarttuvampaan suuntaan, mutta jossain määrin bändi ajautuu toistamaan samoja kaavoja turhan usein, mikä tuo levylle hieman maneerista vaikutelmaa. Albumin biisiparhaimmistoa ovat jo mainittujen lisäksi kyntensä vasta lopussa paljastava Oblivion, kaksikko Twisted ja Insomniac sekä Break Me. Myös Entwinen historiassa suorastaan eeppinen pop-pala My Serenity vakuuttaa.

Entwine on rokkaavammalla ilmaisullaan ehdottoman oikeassa suunnassa tulevaa ajatellen, mutta Fatal Design tuntuu silti vain välietapilta jonnekin suurempaan, ehkä biisimateriaaliltaan jopa hitusen heppoisemmalta edeltäneeseen albumiin verrattuna. Lahdessa ei kuitenkaan vaadita kuin enää hienoista kompassintarkastamista täydellisyyteen pyrittäessä.

Hanna Valjakka

LEVERAGE
Tides
Elements Music / Playground

Uusi tuttavuus Leverage osoittaa jälleen todeksi sen, että kyllä Suomessa osataan heviä tehdä. Tides on debyyttialbumiksi pelottavan kypsä ja hyvän kuuloinen. Genren kikat ja koukut ovat hallussa ja meno on vaivattoman ja vapautuneen kuuloista.

Tides polkaistaan käyntiin komeasti. Avausraita Fifteen Years on todella komea biisi, joka kruunataan tarttuvalla kertosäkeellä. Levyn toinen kohokohta on Follow Down That River, joka pienestä kikkailusta huolimatta kulkee mainiosti eteenpäin. Albumilla on monta muutakin hyvää biisiä. Oikeastaan vain pari balladia lähentelevät pateettisuutta ja alkavat hieman puuduttaa.

Leveragella on hommat hyvin hanskassa jo heti kättelyssä. Hyvin toimivan soittopuolen lisäksi laulaja Pekka Heino on mies paikallaan. Hänen komea ja voimakas äänensä sopii mainiosti tällaiseen melodiseen heavyyn. Orkesteria ei kerta kaikkiaan voi moittia mistään. Tides on tyylipuhdas ja hatunnoston arvoinen suoritus. Annan neljä tähteä viidestä, jotta yhtyeelle itselleen jäisi nälkää yrittää tehdä seuraavasta levystä vielä hieman parempi.

Miki Peltola

THE CRASH
Pony Ride
Flop Music Ltd / KHY Suomen musiikki Oy

The Crash on siitä harvinainen yhtye, että bändin jokainen levy kuulostaa melko lailla erilaiselta, kaikkien ollessa silti selkeästi vain ja ainoastaan The Crashin kuuloisia levyjä. Siinä missä Comfort Deluxen melankolinen brittiläinen haaveilukitarapop oli sitä molleinta laitaa, meni Melodrama iloisessa muovisuudessaan hiukan liiankin kimalteiseksi. Vaikka uutukainenkin kimaltelee ja diskoilee kiitettävästi, tuntuu Pony Ride kutovan kaikesta kokeillusta parhaat puolet esiin. Kokonaisuutena levy on melkoisen rauhallinen ja onnistuneen kiireetön.

Kaikissa The Crashin levyissä kovimmat hetket tuntuvat jäävän levyn alkupuoliskoon. Mikä helposti tarkoittaa sitä, että klassikko-status laskee levyn edetessä jonnekin sinne hyvän ja mainion välimaastoon. Vaikka likaisemmin brittipoppaava Filthy Flower onkin ihan menevä kipale ja Reasons To Sing sukeltaa 80-luvulle uhmakkaasti keinuen, tuntuu sama alkulevyn korostuminen jatkuvan myös Pony Ridella. Mollipuolen täysosumista täytyy nostaa ainakin Grace, Stay ja karvoja nostattavan kaunis, jousilla marinoitu pianohaaveilu Thorn In My Side esiin. Teemu Brunilan haaveilevalla äänellä kuorrutettu melodinen melankolia taipuu yhä Samuli Jokisen koskettimien täydentämältä nelikolta loistavasti, jos siihen jaksetaan tosissaan uppoutua. Puuteroidummassa puolessa vakuuttaa Melodramaa paremmin sekä rentous sekä se, ettei homma karkaa koko ajan kokaiini-pöllyiseen mahtipontisuuteen, vaan pysyy pienenä ja hilpeänä. Esimerkkinä kepeydestä toimii vaikkapa aurinkolaseissa rantatuolissa väijyvä Stalker. Käsittämättömän pöhköä diskomunaa!

Menevämmästä puolesta nimibiisiksi nostettu Pony Ride vetää sulavasti yhteen Travolta-diskon ja sunnuntaihaaveilun ja onnistuu kuulostamaan kaiken lisäksi vielä innokkaan menevältä ja jopa hersyvältä. Varsinaista sekopäisyyttä tai tyylipopparin kaavasta karkaamista bändi ei vieläkään tee – kiero unelma olisi nähdä The Crash joskus irrottelemassa ilman sitä pakollista cooleutta. Hyvää yritystä sellaista kohti toki löytyy ja etenkin levyn rentous vakuuttaa. Tshika-bumeilla, taputuksilla, lapsikuorolla ja niskannytkeellä vakuuttava Big Ass Love vetää siellä diskossa ehkä rennoiten, silti tuhnuimmista disko-klassikoista ammentava kappale ei käänny korniksi. Loistavaa!

Ilkka Valpasvuo

UZVA
Uoma
Silence [Wolfgang Records]

Kotimaisen progressiivisen musiikin kentällä on tilaa temmeltää, sillä varteenotettavien yrittäjien määrän voi varsin hyvin laskea sormin tai ainakin, jos ottaa myös varpaat mukaan. Vuonna 1994 alkunsa saanut Uzva on yksi lajityypin uusista merkkinimistä. Nyt kolmannen pitkäsoittonsa Uoman julkaissut bändi on ottanut viime vuosina selkeitä ryhtiliikkeitä täsmällisempään suuntaan. Neljä vuotta sitten ilmestynyt Niittoaika näytti, mihin yhtye kykenee, mutta nyt uutukaisellaan lopputulos alkaa olla huipussaan.

Yhtyeen kamarirockiksi tituleerattu ilmaisu on maallikolle avattuna seesteistä instrumentaalimusiikkia, jossa puhaltimet ja jousisoittimet nousevat tärkeään rooliin perinteisten bändisoitinten lisäksi. Yleisilme polveilee jazzista, folkin ja rockin kautta aina klassiseen musiikkiin. Tiukka bändisoitanta uppoaa ajoittain unenomaisiin sooloihin, jotka palvelevat ennen muuta kokonaisuutta ilman turhaa egoilua.

Uoma on teoksena hyvin eheä, joskin yhdentoista raidan keskivaiheille sijoittuva Chinese Daydream -kappalekaksikko himpun verran eksyy radalta. Yleisvaltainen ote on hyvin ilmava ja musiikki soljuu eteenpäin mutkattomasti. Albumi ei silti ole mitään hissuttelua alusta loppuun, vaan esimerkiksi loppupuolelle sijoittuva Vesikko-trilogia esittelee yhtyeen räväkämpää puolta. Ja täytyy sanoa, että se rokkaa.

Uzva on erittäin helposti lähestyttävä bändi, sillä sen lempeässä musiikissa on niin paljon ulottuvuuksia eri genreistä. Jazzarit, progerokkarit kuin klassisen musiikin ystävät löytävät varmasti Uoman ääniaalloista omaa korvaa miellyttävää väreilyä.

Henri Turunen

POISONBLACK
Lust Stained Despair
Century Media

Ensimmäisellä kiekollaan Poisonblack kuulosti monin osin melko väljähtyneeltä, vaikka livenä bändi aivan kelvollista soitantaa tarjosikin. Nyt toisella levyllään yhtye on kuitenkin onnistunut kääntämään uuden vaihteen silmään. Vaikka monet kappalerakenteet ja erityisesti mikin varteen siirtyneen Ville Laihialan ääni tuovatkin yhtäläisyyksiä Sentencediin, voisi näistä vertailuista pikku hiljaa luopua ja kenties seuraavalla kiekollaan yhtye pääsee lopullisesti eroon noista maneereista. Sliipattu äänimaisema on muuttunut rosoisempaan suuntaan ja näin ollen rockimpi ote ensimmäiseen levyyn verrattuna on selkeä. Myös painostavuutta on materiaaliin tullut lisää ja mm. Nothing Else Remains, singlebiisi Rush ja Soul In Flames kuuluvat kiekon laadukkaimpaan antiin.

Kuitenkin, jotain edelleen puuttuu tai pikemminkin on liian paljon. Ensinnäkin levy on aivan liian pitkä siihen nähden, miten samanlaista otetta biisit sisältävät ja loppupuolella levyä väkisinkin tulee mieleen, että tämähän on kuultu jo. Lisäksi jotkin kappaleet kuten Pain Becomes Me ja Raivotar tuntuvat olevan kokonaisuudessa hieman eksyksissä. Kokonaisuus siis pudottaa levyn pistemääriä, mutta jos levyn parhaimmiston kaltaiset biisit saavat vallan seuraavalla kiekolla voi Poisonblackista kehittyä ykköskaartin täsmäase.

Hanna Valjakka

ERI ESITTÄJIÄ
Kaikki paitsi Mårtenson on turhaa
EMI

Kuunnellessa kiistaa Lasse Mårtensonin ja albumin tekijöiden välille aiheuttanutta kokoelmaa on vaikea mieltää, mistä kiistassa loppupeleissä oli kyse. Lähtökohtaisesti levylle päätyneet sävellykset on muokattu alkuperäistä sovitusta kunnioittaen ja levyllä nuorempi ja hieman vanhempikin polvi tulkitsee kappaleita selkeästi aiheeseen paneutuen. Noista tulkinnoista selkeän kärjen ottavat Marjo Leinonen rouhealla Kaikessa soi blues - tulkinnallaan ja Paleface Piippu ja minä - kappaleella. Jukka Pojan raukea Mulla svengaa taas sekä Essi Wuorelan Yeh, yeh ja Otto Grundströmin Kaikki paitsi purjehdus on turhaa tuovat syysiltaan hilpeää kesäistä tunnelmaa. Loistokasta mahtipontisuutta löytyy Veetin Myrskyluodon Maijasta ja kujeilevaa otetta Palefacen ja Tommy Lindgrenin Miltä meno maistuu - duetosta. Hämmästyttävän paljon äitinsä kanssa samanlaiselta kuulostavan Janna Hurmerinnan sekä jazz-lintu Johanna Iivanaisen kappaletulkinnoissa on voimakasta, sykkivää herkkyyttä. Tulkintojen osalta levy onkin pääosin miellyttävää ja tyydyttävää kuultavaa.

Kuitenkin sävellyspuoli alentaa hieman levyn pisteitä jonkinlaisella pidättyvyydellään. Miltä meno maistuu tavoittaa loistavasti big band - henkeä ja Myrskyluodon Maija saa selkäpiin natisemaan liitoksissaan koska tahansa. Kuitenkin tuntuu, että viimeisiä paukkuja ei projektille ole haluttu antaa ja tietty mielikuvituksettomuus vaivaa mm. Tule Ruotsista kotiin, Laiskotellen ja Muistatko syyskuun - versioita. Kun tribuuttilevyjä tehdään, toivoisi uusien sovitusten tekevän kunniaa alkuperäiselle nimenomaan riittävillä varioinneilla. Tätä Mårtenson-kiekko ei tällä erää täysin pysty täyttämään.

Hanna Valjakka

ANSSI TIKANMÄKI ORCHESTRA
Tuntematon maa - Uusia maisemakuvia Suomesta
Rockadillo

Anssi Tikanmäki tunnetaan nykyään monien Kaurismäen veljesten elokuvien musiikin säveltäjänä. Hän on myös vaikuttanut monen tunnetun muusikon mm. Juice Leskisen kanssa kosketinsoittajana ja tuottajana. Elokuussa julkaistulla seitsemännellä Tuntematon maa -albumillaan Tikanmäki viihtyy vahvasti elokuvamaisen musiikin maisemissa. Hän kertoo itse levyn olevan jatko-osa vuonna 1981 ilmestyneen legendaariseen Maisemakuvia Suomesta -albumiin, mihin myös uuden levyn alaotsikko Uusia maisemakuvia Suomesta viittaa. Uusi levy on kuten alkuperäinenkin osa, ison orkesterin säestämä instrumentaalilevy.

Liikkeelle lähdetään kauniin balladin, Havukka-ahon avulla. Fuusiojazzilla Järvenpään asema nostaa levyn tempon. Hangon regatassa Tikanmäki onnistuu vangitsemaan merellisen tunnelman, leppoisan kesäillan, paistavan auringon ja ehkä liian innokkasti juhlivan yleisön fiiliksiä samaan kappaleeseen. Nokia-kappaleessa juhlitaan sekä paikkakuntaa että globaalista tekijää itämaisin riffein. Levyn kauneimmasta kappaleesta, mollisävyisestä Jyllin mamman maailmasta, löytyy kaikki edellytykset kasvaa uudeksi ikisuosikiksi esimerkiksi myös Nightwishin coveroiman Walking in the Airin tai miksei jopa Mårtensonin Myrksyluodon Maijan tavoin. Muutamaan otteeseen dramaattisuus saa vahvan yliotteen ja silloin tuntuu kuin kuuntelisi Tarantino-elokuvan soundtrackin. Olisiko Anssista Quentininkin kaveriksi?

Tikanmäki onnistuu välittämään musiikin tunteet ja tunnelmat kappaleen nimissä miltei täydellisesti. Kuuntelijan avuksi Tikanmäki on myös kirjoittanut lyhyen stoorin jokaiselle kappaleelle. Äänimaailmassa jää pienenä miinuksena välillä häiritsemään äänen muovisuus, eli dynamiikan puute, mikä ihmetyttää, koska käytössä on laaja orkesteri. Ehkä tämä epäkohta on vain miksauksesta tai masteroinnista kiinni. Siitä huolimatta Tuntematon maa on erinomainen levy, ja verrattuna klassikkolevyyn Maisemakuvia Suomesta, se ansaitsee neljä tähteä.

Patrik Lindberg