Metelin levyarvostelut #15

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Lokakuun levypinossa arvostelun alla ovat Valkyrians, Noumena, Sara, Ben Granfelt Band, Piirpauke sekä soololevynsä julkaisseet trubaduurit Tommi Liimatta ja Jarkko Martikainen.

TOMMI LIIMATTA
Tropical Coctail
Megamania

Ei hämmästytä yhtään, että Absoluuttisen Nollapisteen äänenä ja sanoittajana tunnetuksi tullut Tommi Liimatta esittää toisella soololevyllään hiukan hämmentävää ja astetta kompuroivampaa musiikkia. Yllätyksenä taas tulee se, kuinka rento Liimatta onnistuu välillä olemaan. Vaikka hetkittäin mennään aika lähelle kevyimmän ja akustisimman Nollapisteen linjoja (vaikkapa Hiljaisen ajan liikenne), on esimerkiksi nimibiisin kazoo-vahvisteista hölmöä billyä vaikea kuvitella emobändin levyille. Toisaalta, sopisi se varmaan sinnekin.

Liimatalla on harvinainen ja kaksiteräinen vahvuus. Miehen hiukan lausuntomainen laulutulkinta on sen verran persoonallista, ettei erehtymisen vaaraa ole. Tavaramerkkimäinen laulu tekee hiukan ongelmalliseksi tehdä irtiottoa Nollapisteeseen. Suurin erotus onkin ehkä osalla biiseistä kaikaava irtonaisuus ja turhia kiristelemätön helppous. Se yhdistettynä hyvin Liimattamaisen omalaatuiseen sanalliseen ympäristön tarkkailuun tekee miehen soolosta jotain enemmän kuin vain "Nollapisteen solisti soolona". Silti levy ei täysin vakuuta. Heti kun aletaan pohtia vakavammin, homma muuttuu hiukan töksähtäväksi kaartelemiseksi. Ja kun tukena ei ole yhtä lailla vahvana Nollapisteen progen jo rutiininomaisesti vangitsevaa tatsia, tuntuu kuin kokonaisuudesta uupuisi palasia. Kauneus on toki katsojan silmässä ja korvassa. Kyllähän esimerkiksi Haavetason seikkailu on sen verran tarttuva ja letkeä ralli, että sen pariin palaa mielellään toistekin.

Ilkka Valpasvuo

PIIRPAUKE
Kalabalik
Rockadillo

Puhuttaessa populaarimmasta suomalaisesta kansanmusiikista usein ensimmäisenä nimenä mieleen juolahtaa Värttinä. Rääkkylän laulajattarien lisäksi maastamme kuitenkin löytyy muutamia merkittäviä tekijöitä kyseisellä sektorilla. Yksi pisimpään puurtaneista on Sakari Kukon johdattama Piirpauke, joka on ilostuttanut kansanmusiikkia, etnoa ja jazzia yhdistelevällä soittotaiteellaan jo yli 30 vuoden ajan. Bändin uusin tuotos Kalabalik on nähnyt vastikään päivänvalon eikä soitossa ole vieläkään kuultavissa mitään harmaantumisen merkkejä.

Piirpauke luokitellaan useimmiten maailmanmusiikiksi ja levyä kuunnellessa genrerajauksen voi allekirjoittaa harvinaisen varmoin mielin. Yhtyeen soitannassa kukkii juuri positiivinen globalisaatio, jossa kulttuurit lähentyvät toisiaan ja perinteitä kunnioittaen sulautuvat hienovaraisesti yhteen. Albumilla soittaa kaikkien aikojen suurin Piirpauke-kokoonpano, jonka monikansallinen väri hohtaa esiin myös äänivirrasta.

Kalabalik on kauttaaltaan lämmin ja inhimillinen levy, joka hengittää hienojen muusikkojen soitosta. Yhtye on sovittanut vanhoja kansanlauluja sekä muun muassa Sibeliuksen ja Schubertin tuotoksia. Ne rakentavat Kukon omien sävellysten kanssa yllättävän tasapainoisen kokonaisuuden, vaikka yksittäiset kappaleet seikkailevat kukin selkeästi omia polkujaan. Albumin eräänlaiseksi kulminaatiopisteeksi nousee Sotkamo Blues, johon tiivistyy Piirpauken vahvuudet yhdistää vanhakantaista kansanmusiikkia kokeellisesti uudempaan ilmaisuun.

Piirpauke on yhtye, jonka soiton takaa ihmisen jälki kuuluu. Kalabalikin sielukasta tunnelmointia kuunnellessa tahtoo poimia synkästä syksystä positiivisen värivyöryn harmauden sijaan.

Henri Turunen

JARKKO MARTIKAINEN
Rakkaus
Levy-yhtiö

Jarkko Martikaisen toinen soololevy on debyyttisoolo Mierolaiseen verrattuna kevyemmin tietyn teeman ympärillä pyörivä tai ainakaan teemaa ei kappaleista ole niin helppo osoittaa kuin Mierolaisella. Myös tietty pelimanni-ilottelu, jota Mierolaiselta löytyi, on Rakkaus-albumilla lähes paitsiossa.

Rakkaus hellii korvaa akustisella leirinuotiohengellä, jossa singer-songwriter - tyyppiset kappaleet pääsevät myös parhaiten oikeuksiinsa. Heti avauskappale, Jos mulla menisi todella huonosti, vie kuulijan seesteisiin, rauhallisiin tunnelmiin, jotka tietyllä tapaa heijastelevat onnellisuutta. Sama meno jatkuu toisena seuraavalla nimikappaleella, vaikka sen teema ei siitä onnellisimmasta päästä olekaan. Nimikappale heijastelee kuitenkin Martikaiselle tuttuja veijaritarinoita ja veijarit jos mitkä alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Kappale tuo mieleen jopa Sir Elwoodin hiljaiset värit tunnelmallisuudessaan ja samanaikaisella painostavuudella. Täysin ei leikkisyyttä ole musiikillisestikaan toki unohdettu ja esimerkiksi Valssi tanssitaidottomille leikittelee melodialla suorastaan hykerryttävästi.

Rakkaus herättää ristiriitaisia tunteita ja vaatii useampia kuuntelukertoja alkaakseen miellyttää kuuloelimiä yhä enemmän ja enemmän. Mukana on elementtejä aina isän tappamispyynnöistä terroristin häihin ja nämä pienet tarinat kutkuttavatkin ajatusta tarinoiden jatkamiseen. Koska syke ei juuri pääse nousemaan on Martikaisen tuotos täydellisen sunnuntailevyn oppikirjasta kun voi vain maata viltin alla lämpimässä katsellen pimenevää, tuulista syysiltaa. Kaiken hektisyyden keskellä seesteisyys on vain hyve.

Hanna Valjakka

BEN GRANFELT BAND
The Sum of Memories
Allstar Music

Suomen omalta kitarawelholta Ben Granfeltilta on tullut uusi levy, The Sum of Memories. Muistan edellisen levyn hämärästi noin viisi vuotta sitten ja silloin ihmettelin miksiköhän tällaisia levyjä tehdään enää. Tuntui siltä, ettei levystä ole tavalliselle musiikinkuuntelijalle paljoakaan iloa, paitsi ehkä kitaristeille. Ja etenkin into puuttui. Ja tässähän ei voi puhua kokemuksen puutteesta, koska Granfelt tunnetaan myös Leningrad Cowboysista, Guitar Slingersista ja Gringos Locosista.

Ehkä muisti pettää, koska nyt jotain on tapahtunut. Vuodet Wishbone Ashin kitaristina ovat ilmeisesti tehneet pelkkää hyvää. Ja ehkä myös Band-sanan lisäys nimen perään on innostanut rumpali Miri Miettisen ja basisti Harri Rantasen uuteen uskoon. Masiina potkitaan käyntiin tavalla, joka tuo mieleen Deep Purplen In Rock -levyn avauksen, jota seuraa jamittelua.

Check Up From The Neck Up ja Riding Free rokkavat mainiosti, biisit toimivat hyvin. Too Many Gods on myös maininnan arvoinen. Levyn parasta antia ovat kuitenkin balladit. Kauniisti soivan So Much Easierin, jossa vieraileva Pekka Gröhn antaa urkumattojen soida, voisin hyvinkin kuvitella uusimman Purple-kokoonpanon tuotokseksi hienoine harmonioineen. Pink Floyd -viittaukset ovat vahvat sekä Play the Game -balladissa että Beautiful-biisissä, joissa Granfeltin ääni on myös parhaimmillaan. Usein jään kuitenkin kaipaamaan enemmän potkua miehen ääneen, koska se palvelisi myös musiikkia paremmin. Bändi groovaa parhaimmillaan käsittämättömän hienosti, mutta vaiheittain se myös syyllistyy rutiininomaiseen suoritukseen. Äijät, perkele, tämä on hyvä levy - muutaman biisin vähennyksellä tämä olisi erinomainen.

Patrik Lindberg

NOUMENA
Anatomy Of Life
Spikefarm Records

Noumena kuuluu kenttään, jossa Suomessa tarjontaa riittää. Melodinen death metal kansanmusiikkivaikutteilla on edelleen paljon velkaa mm. Amorphikselle tai Göteborg-suunnan suurille nimille, mutta tässä ylitsepursuavassa sammiossa Noumena onnistuu nostamaan päänsä pinnalle. Yhtyeen musiikissa oli varsinkin debyytillä runsaasti yhtäläisyyksiä myös hiljattain uuden levyn julkaisseen Insomniumin kanssa. Nyt toisella albumillaan Noumena on lähtenyt huomattavasti enemmän itseään kuulostaville urille ja erityisesti riffinkirjoitustaito on ryhmässä tiivistynyt huomattavasti ja tätä todistavat mm. Retrospection ja The Burning. Lisäksi eroja mm. karjalalaisryhmään lisää se, että Insomnium on varsinkin uusimmalla levyllään lähtenyt jo hiljalleen muille vesille Karjalan joilta.

Usein Anatomy Of Lifen materiaali herää henkiin vasta kertosäkeessä ja monet biiseistä etenevät tunnelmallisesti ja tutkiskellen kiihtyäkseen taas väliaikaisesti. Vaikka Noumena siis pystyy luomaan sekä hauraita ja haikeita tunnelmia että metallista paahtoa tuntuvat monet kappaleista jäävän puoliväliin siksi, että ne sisältävät näitä elementtejä sangen ennalta-arvattavasti. Kuitenkin Noumena on vasta tiensä alussa, ja kehityskelpoisuudesta puhuvat niin riffinkirjoitustaito kuin albumin loppupuolelta löytyvät mestarilliset Through The Element ja varsinkin päätösraita. Fire And Waterissa päästään hyvin väinämöishenkiseen epiikkaan ja samaa jyhkeyttä toivoisi kuulevansa Noumenan materiaalissa viljemmältikin.

Hanna Valjakka

THE VALKYRIANS
High & Mighty
Fat Belt Records

Perinnetietoista ska:ta pienillä reggae- ja rocksteady-mausteilla soittava helsinkiläinen The Valkyrians on löytänyt onnen kaavan. Ainakin live-puolella ei tarvitse kuin astua saliin, jossa yhtye soittaa, kun hymy leviää kasvoille ja jalat lähtevät viemään. Letkeän riehakkaasti puksuttava ska-juna tuntuu juoksevan yllättävän hyvin myös levymuodossa.

Valkyrian Ska aloittaa homman kuin sirkuksen tirehtööri, esitellen mistä hommassa on kyse. Angster jopa kuulostaa yltiöpositiiviselta kertoessaan, että nyt mennään kyydillä kuuhun ja takaisin. Siinä ei miehen lievästi töksäyttelevä englanti ole kuin hilpeää plussaa. Iisimmin keinuttava Do You Really Wanna Know? on levyn selkeitä hittejä, jossa tarttuvat lauluosuudet kuorrutetaan stemmoilla. Mr. Moonheadin urut tuovat touhuun huomaamatonta ujellusta, kaikua käytetään osuvasti ja Gladiatorin kitaranytke löytää todella sykähdyttäviä uria. Lainabiiseinä versioitavat Congueror, Hooligans ja Rankin´ Fullstop ovat erittäin mainioita makupaloja skan historiasta, mutta yhtye pärjäisi mainiosti pelkästään omillaan. Tästä parhaina esimerkkeinä toimivat mm. sitkeästi päähän jäävä haikea päätösraita I Don´t Wanna Go Home, jalat suuhun nostava hilpeä Coming On Time sekä rocksteadyn pariin rauhoittuva Warmth And Shelter.

Levy on jaettu vinyylimäisesti A- ja B-puoliin, joista A vetää ehkä hiukan pidemmän korren, mutta kyse on milleistä, ei senteistä. Levyltä kaikaa lähes live-keikkojen veroinen tekemisen ilo ja lämminhenkinen pilke silmäkulmassa. High & Mightyä voisi jopa kutsua parhaaksi suomalaiseksi ska-levyksi koskaan. Ainakin se menee helposti listojen kärjen tuntumaan. Täysi kymppi nousee silti vasta hikisistä keikoista.

Ilkka Valpasvuo

SARA
He kutsuivat luokseen
Universal

Miehistön ja taustajoukkojen vaihdoksen läpi käynyt Sara palaa kolmen vuoden tauon jälkeen He kutsuivat luokseen levyllä. Kråklund Records on siis saanut jäädä ja maiseman vaihdos näyttää tehneen bändille hyvää.

Aikansa hienosti palvellut teatraalisuus ja salamyhkäisyys on saanut väistyä kypsemmän ja rokimman ilmeen ja ulosannin tieltä. Tämä käy selväksi jo ensimmäisen kappaleen myötä. Nu-metal-juuria ei ole toki täysin unohdettu, mutta Saran ilmaisu on monipuolistunut entisestään, ja uusi levy tarjoileekin monenlaisia tunnelmia hienosti rytmitettynä kokonaisuutena. Juuri kun Valkoinen on saanut katharttisen työnsä loppuun ja jäljellä on vain tyhjä olo, alkaa Insula, joka yrittää riuhtoa itseään irti Jorma Korhosen rauhallisten vokaalien otteesta koko säkeistön ajan. Ilman uskoanne näen taas keinuu rauhallisesti eteenpäin Saralle tuttuun tyyliin.

Koneisiinsa vahvasti Trent Reznorilta vaikutteita saanut Suljen kannen/Peitän jäljet näyttää, että kaikkia koneiden ja pianon yhdistelmiä ei ole varattu Pedestrian's Motorille. Levyn mielenkiintoisin assosiaatio löytyy kuitenkin kappaleesta Ei, jonka ensimmäisen kertosäkeen jälkeisiä "Ei!"-huutoja sekä kappaleen marssirytmiä kuunnellessa ei voi olla vetämättä assosiaatioita Marilyn Mansoniin. Mielikuva vain paranee, kun muistelee miten paljon näillä bändeillä oli Saran alkuaikoina yhteistä, ainakin ulkoisesti.

Merkittävimmät muutokset Saran musiikissa ovat runsaampi pianon käyttö sekä lyriikoiden ja vokaalien selkiytyminen. Vaikka videobiisi Vielä muodostan varjoni suorastaan pakottaa laulamaan kertosäkeessä mukana ja levyn pisimmällä kappaleen nimellä siunattu Niin pystyisit auttamaan heidät pois tämän vihan keskeltä tarjoilee toisessa säkeistössään levyn ehkä kauneimman kielikuvan, ovat lyriikat levyn heikoin puoli. Saran tavaramerkiksi muodostuneet äidinkielen opettajille sydänkohtauksia aiheuttavat sanamuodot ja täysiksi arvoituksiksi jäävät merkitykset loistavat poissaolollaan.

Kuten kaikki Saran levyt tähän mennessä, vaatii tämäkin useamman kuuntelukerran avautuakseen. Ensimmäiset kuuntelukerrat menevätkin uutta tyyliä ihmetellessä, mutta jokaisella toistolla levy alkaa kuulostaa yhä enemmän siltä vanhalta kunnon Saralta, ja vähitellen takaraivoon hiipii ajatus että: "Juuri tällainenhan Saran uuden levyn kuuluikin olla." He kutsuivat luokseen on syksyisen kävelylenkin soundtrack.

Erno Nikkola