Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Marraskuun levypinossa arvostelun alla ovat Kotiteollisuus, Asa, Tarot, Elastinen, Giant Robotista tuttu Tuomas Toivonen, Mokoma, Rytmihäiriö, Korpi Ensemble, Au Pair, Jukka Perko, Machinae Supremacy ja The Heartburns. Tällä kertaa Metelin arviot tekevät 2 poikkeusta ottaessaan mukaan Machinae Supremacyn ja Mokoman. Vaikka Mokoman julkaisu ei olekaan kokopitkä lukee arvostelijamme sen kiinteäksi osaksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneitä Kuoleman laulukunnaita ja Machinae Supremacy pääsee mukaan Internetissä synnyttämänsä kulttisuosion vuoksi. Ja Suomessahan innokkaita nörttejä riittää.
Seuraavan kerran levyarviot palaavat tammikuussa ja joulukuussa viikolla 50 ilmestyvät toimituksemme musiikilliset valinnat loppuaan lähenevältä vuodelta.
TUOMAS TOIVONEN
New Album
Stupido Records
Giant Robotin äänenä tutuksi tullut Tuomas Toivonen julkaisee soolodebyytin. Miehen savuinen ja aika puheenomainen laulutyyli leimaa vahvasti myös soolossa, mutta hienostunut elektrotausta suuntaa enemmän kotikuulokkeihin tai chill out-alueen ambient-maailmaan kuin tanssilattian syövereihin. Elävän ja hikisen taustabändin poissaolo tekee hommasta hiukan kylmän ja kliinisen oloisen, vaikka toki nuo elementit ovat löytyneet jo Giant Robotinkin levytyksistä. Hetkittäin homma hukkuu unettavaan minimalismiin, toisissa kohtaa Toivonen taas onnistuu hypnotisoimaan kuulijansa kuten emobändinsä kanssa parhaimmillaan.
Elektroakustiseksi folkiksi Toivosen sooloilu nimetään saatteessa, mutta folkin herkkyyttä ja akustisen soiton intiimiyttä touhu ei oikein missään kohtaa tavoita. Herran minimalismi ei ole niinkään söpöä ja sympaattista kuin koleaa ja analyyttistä. Tyylikkyys on sinänsä hyvinkin odotettu teema, mutta tällaisen "pienen" ilmaisun kohdalla se kääntyy melkein kiroukseksi. Ongelma on siinä, ettei jumitus pääsääntöisesti vie mukanaan. Purtavaa kyllä kolmiosaisessa lätyssä riittäisi koko illan tarpeisiin, kahden ensimmäisen osan biisien pituuksien vaihdellessa vajaasta kolmesta yli 12 minuuttiin. Toistolle rakentuvat mantrat kuten 65 %, U = Utopia ja Project jäävät ehkä eniten mieleen. B-puolen enemmän instrumentaalinen osuus ja C-osion puolitoistatuntinen live-äänitys eivät pelitä perinteisellä cd-soittimille. Niinpä niistä ei tässä sen enempää...
Ilkka Valpasvuo
MOKOMA
Viides vuodenaika
Sakara Records
Aluksi Mokoman yltiöpäiseltä vaikuttanut suunnitelma julkaista viiden biisin ep heti pian uuden albumin perään rankan keikkakesän päätteeksi tuntui pelottavalta. Pelot osoittautuvat kuitenkin vääriksi heti kun Viides vuodenaika soittimessa ensimmäisen kerran rätisee. Pelot kohdistuivat ennen kaikkea biisimateriaalin kantavuuteen, koska liian monilla bändeillä on tapana julkaista ep:itä studion lattialle jääneistä jämistä, jotka sinne aivan syystä ovat pudonneet. Mokoma kuitenkin näyttää millaisia ep:iden oikeasti tulisi olla; oman jännitteensä ottavia kokonaisuuksia, joissa mikään biisi ei ole mukana vain säälistä. Viides vuodenaika on hyvin itsenäinen kokemus, mutta toimii silti jatkumona Kuoleman laulukunnaille.
Miksikö näin? Koska Kuoleman laulukunnaat vei Mokomaa mielestäni lähemmäs Kurimusta ja samalla myös pidemmälle äärimmäisyydessä ja tätä äärimmäisyyttä todistaa myös Viides vuodenaika. Jatkumon hengen voi kuitenkin aistia siinä, että esimerkiksi Syvyys on vaiti edustaa hieman toisenlaista rankkuutta eikä välttämättä olisi laulukunnaille sopinut. Ilolla on tervehdittävä myös viimein julkaisuluvan saanutta Avointa hautaa, joka samanaikaisesti kumartaa Deathille ja toisaalta kuulostaa aivan Mokoman omalta. Ainut, mikä kiekon erottaa täysistä pisteistä on En elä talven yli, joka ei sinällään ole huono, muttei myöskään tuo uutta Mokoman hitaampaan ilmaisuun.
Hanna Valjakka
ELASTINEN
Anna Soida
Rähinä
Rähinä Records -toimitusjohtajan toista sooloalbumia ennakoinut Anna Soida -sinkku vaikutti pelottavalta. Hittihaku noudatteli brittigaragesta amerikan r'n'b -listoille ajautuneen tuplatempoilun ja soul-taputusten keinoin pop-yleisöä, samoin kuin saman tallin suunnalta aiemmin ilmestynyt, lopulta Kapasiteettiyksikkö -trion joutsenlauluksi muodostunut Erobiisi, ja kaikkien mahdollisten taustavoimien tuellakin mahalleen laskeutunut Illin Hukkaa Päivä. Kansaa jakavalla karismallaan Elastinen kuitenkin teki biisistä jopa pienen hitin.
Tavallaan olisi helppo kuvitella bisnesmiehenä mielellään esiintyvän Elastisen tavoittelevan suurempia yleisöjä musiikillistenkin uhrausten kautta. Onneksi kokopitkä kuitenkin osoittaa artisti / tj: n omin sanoin, että musiikkibisnekses on musiikki ennen bisnestä.
Ykkössinkku ei todellakaan kuvaa koko albumia, vaan sen neljällätoista raidalla kuullaan monille jo tutuksi käynyttä keskustelua toimitusjohtajan, tähtiartistin, hiphop-fanaatikon ja toisaalta melko tavallisen suomalaisen nuoren miehen välillä. Näistä kaikista Kimmo Laiho löytää palasia levylleen, ja kuulostaa siltä kuin olisi hyvin lähellä sitä pistettä, johon on rap-urallaan alusta pyrkinyt. Se on asema, jossa kaikki kotimaiset hiphop-artistit mukaan lukien on hyvin hiljaista.
Tuotantovastuussa levyllä on sama mies kuin sen kansikuvassa. Muina tekijöinä biittipuolelta löytyvät TK, The Profets ja melko yllättäen Teddy Rok alias Teppo Mäkynen. Palkitun ja puhutun jazz-rumpalin näkemykselle lasketeltu Tunnen Sen Taas on kokonaisuutena ehkä paras Elastis-biisi koskaan. Genrelleen uskollisesti Suomen suosituin räppäri puhuu kautta albumin asioista kielellä, jonka ymmärtämiseen vaaditaan alaan perehtymistä, tai ainakin oikeaa ikäluokkaa. Tarinoiden keskipisteessä on oikea henkilö, eikä kertojaa etsittäessä persoonapronominien listaa tarvitse pitkään luetella. Nämä elementit tekevät jopa iskelmällisille tasoille ajoin liukuvat biisit uskottavan oloisiksi, ja antavat niille voiman, jolla tyrmätään kilpailijat laajalla sektorilla.
Niko Toiskallio
KOTITEOLLISUUS
Iankaikkinen
Johanna
Levyn avaava Kivireki hätkähdyttää. Hynynen pistää murinat peliin heti lähdössä ja asettaa levyn raskaudelle vähintäänkin tuon kivireen verran odotuksia. Seuraava kappale kuitenkin rauhoittaa kuuntelijaa tuttuudellaan, puhtaat laulut ja lähes tavaramerkiksi muodostuneet melankoliset riffit tervehtivät kuin vanhaa ystävää.
Vaikka jyrää piisaa vielä muutaman kappaleen verran, mihin on siihenkin jo totuttu luottamaan, tuntuu levyn paino olevan hieman enemmän "suomi-rokkaavassa" melankolisissa melodiakuluissa ja synkässä tarinoinnissa.
Soundipuolella kuullaan hyväksi havaittua Kottari-soundia, joka Karmilalta luonnistuu pikkuhiljaa jo ulkomuistista. Eikä siinä mitään, hyvinhän tuo toimii tälläkin levyllä. Soundipuolesta on oikeastaan paha kaivella sen enempää, jos muutama edellinen levy on tuttu, ei uutukaisen äänimaailma tule herättämään mitään uusia tunteita, puolesta tahi vastaan.
Niin. Kyllä tämä on Kotiteollisuutta. Mutta jotenkin jää sellainen tunnelma, että tämä on kuultu jo aikaisemmin. Seassa ovat ne selkeät hittipotentiaalia uhkuvat kipaleet, radiosoittoa kaihtavat rynkytykset ja suomalaista "viinaa ja itsemurhaa" vahvuista melankoliaa, mutta silti olo on jotenkin... ontto.
Että tässäkö tämä taas oli. Ehkä minä odotin liikaa uutta kikkaa ja koukkua, jotain jonka avulla voisi taas innostua uudelleen Kotiteollisuudesta ja suomenkielisestä metallisesta runttauksesta. Hyvän keskitason levyn silti tekivät. Taas.
Jukka Kolehmainen
THE HEARTBURNS
Fucked Up In A Bad Way
Fullhouse Records
Likaista, hikistä, miehisen räkäistä, energistä, raakaa ja tiukkaa. Tai "räkäistä ja aivokuollutta punkrockia, liimanhaistelijoiden musiikkia", kuten yhtye on jossain itse määritellyt itseään. Turusta Helsinkiin muuttanut The Heartburns julkaisee debyyttinsä, jossa vaikutteet (Ramones tottakai, The Queers ja Dead Boys) kaikaavat pirteästi, mutteivät jää miksikään riippakiveksi. Niinkin yksinkertaisessa musiikissa kuin punk (yy-kaa-koo) täysin omanlaisensa soundin luominen on ehkä nykypäivänä utopistinen ajatus, mutta Fucked Up In The Bad Wayltä nousevat ne tyylin kannalta paljon olennaisemmat asiat esiin: energia, irtonaisuus ja tarttuva rouheus. Rupistahan tämä on kuin asvaltti-ihottuman jäljiltä.
Melodisuutta ei unohdeta, eikä kiivaasta tahdista huolimatta unohdeta tehdä biiseihin jotain ideaakin. Kiivaassa sarjassaan Närästys-kaverit ovatkin piristävimpiä debytoijia muutamaan hetkeen. Yhden nähdyn keikan perusteella myös livenä osataan panna riittävästi liikettä peliin, jotta meininki on katossa. Biisimateriaalista hyvin vuorohuudettu I Hate Everything rullaavasti pyörivine kitaroineen sekä seuraavana soiva äkäisen kipakka Got Nothin´ To Prove jäävät ehkä parhaiten mieleen, päätösraidasta Take Me To The Hospital tulee jonkun kulman kautta vahvasti mieleen Ramojen Pet Sematery. Oikein nastaa punkin räimettä!
Ilkka Valpasvuo
RYTMIHÄIRIÖ
Seitsemän surman siunausliitto
Sakara Records
Sakara Recordsin kolmas kiinnitys, vuonna 1988 perustettu kulttibändi Rytmihäiriö, tarjoilee ensimmäisellä Sakara-julkaisullaan 12 kappaletta surmacorea. Nyky-Rytmis on metallin rankkojen alalajien kanssa flirttailevaa hardcore-poljentoa, jossa vesuri kädessä ja Gambina-pullo toisessa kaahataan niin hartaasti, että jarrupolkimen olemassaolo on unohdettu lähes kokonaan.
Une räyhää vesikauhuisen koiran lailla tarinoita syrjäytyneistä ihmiskohtaloista, joiden elämä on viinaa ja väkivaltaa, muun ryhmän piiskatessa metallista hardcorea black- ja thrash-metal vivahtein. Soundit ovat ärhäkät, turpaan vetoa enteilevät ja biisien keskimääräinen kesto pysyy kolmen minuutin alapuolella. Levyllä vierailee mm. Moonsorrow-miehiä ja muuan Alexi Laiho käy vetämässä leadit ja huudot Pyörillä kulkeva kuoleman enkeli -kappaleessa.
Tämä 28 minuutin mittainen adrenaliinipiikki voi monelle olla liian rankka pala sulateltavasti, mutta talviaamuisena herätyksenä tämä toimii paremmin kuin metrin halko. Monesti keikoilta mustelmilla palanneena kehotan katsastamaan Rytmihäiriön livenä, kun kohdalle sattuu. "Vesuri nousee tappoiskuun, viina virtaa, veri roiskuu, työttömyystilastot kaunistuu, kun yksi raudoissa, toinen laudoissa poistuu".
Jukka Hätinen
ASA
Terveisiä Kaaoksesta
Numbers
Suomen Virallisen Poliittisen Rapparin viitan siirryttyä painamaan enemmänkin Steen 1:n harteita, on Asa päässyt toteuttamaan itseään taiteilijana ja ajattelijana. Vaikka Terveisiä Kaaoksesta onkin raplevy, ei sillä kuulla amerikan jättiläisbiittejä, vaan mm. balalaikkaa. Vaikka Asa ottaa koko ajan kantaa, ei hän enää juurikaan keskity puhumaan pörssikeisareita pussiin, vaan kiertää teksteissä suomalaista luontoa.
Tämä albumi on looginen jatke viimevuotiselle Leijonaa metsästän -levylle. Niin musiikissa kuin sanoissa haetaan nyt vieläkin enemmän sävyjä voimalinjojen sijaan. Mennään rehdisti koivumetsään, josta tullaan takaisin kokemuksien puolesta ökyrikkaana siinä, missä tekniseen kliseviidakkoon eksyneet virkaveljet palaavat päivätöihinsä tuhlaajapoikina.
Kuulijalle raidat, joita levyltä bonuksineen löytyy 15, antavat haastetta kerrakseen. Vaikka riimit syljetään periaatteessa suoraan silmille, ei niiden sisältö aukea itsestään. Viittaukset sinkoilevat niin kirjallisuuden ja filosofian klassikoiden suuntaan, kuin nykyaikaisen katunäkymän inhorealististen lähikuvienkin muodossa. Opi Aatteit -biisissä puhutaan ismien lisäksi muistakin nykyihmisten elämää säätelevistä asioista. Ymmärtääkseen levyn kokonaisuudesta edes puolet, on kuulijan omattava sivistystä useammalta elämänalueelta, tunnettava niin teoriaa kuin käytäntöä.
Epäortodoksisuudestaan huolimatta kaaosterveis -albumi on muodoltaan hiphop -levy.
Sen musiikki on monipuolista, mutta isolta osin looppiajattelulle perustuvaa. Teksti on monisyistä, mutta suurimmalta osin perus-riimikaavoja noudattelevaa. Niistä ainesosista, joista tämä on koottu, olisi saattanut helposti koota vielä vaikeammin avautuvaa avantgardea. Onneksi kuitenkaan niin ei tehty, sillä nyt Asan päässään prosessoimat ajatukset saattavat saada edes kohtuullisen laajan yleisön.
Niko Toiskallio
KORPI ENSEMBLE
Trails
Texicalli
Korpi Ensemblen uutukaisen kannessa bändi istuskelee autuaasti
heinikon keskellä. Raikkaista ja söpöistä kansista henkää samaa
leppoisaa ja puhtoista tunnetta, joka myös pursuaa esiin yhtyeen
musiikista. Johanna Iivanaisen heleän äänen ympärille nouseva
tyylikkään hissutteleva soitinilmaisu on kaunista kuin aurinkoinen
kesäpäivä. Äänivirrasta ilmoille hohkaavat tunnelmat ovat
raikkaudessaan omaa luokkaansa, paikoin jopa liiaksikin. Ajoittain
tuntuu, että valkaisuainetta on lorahtanut mukaan yliannos.
Trails on kokonaisuutena varsin onnistunut albumi, jossa
edetään vähäeleisin liikkein, mutta silti se hypiskelee tutulta
polulta syrjään, niin että mielenkiinto säilyy terävänä alusta
loppuun. Yhtyeen pastellinväreissä lipuvassa maalailussa ainoaksi
heikkoudeksi nousee pienoinen imelyys, joka ajoittain nousee vähän
turhan näkyvästi pintaan. Eniten tätä puhtoista ätläkkyyttä on
tarttunut rakkautta pursuaviin sanoituksiin, jotka kertovat vähän
liiankin unelmoivista maailmoista.
On silti mukava törmätä tällaisiin suomalaisiin tuotoksiin, jossa
haikeus ei käänny aina synkistelyksi, vaan lipuu positiivisissa,
toivonkipinöistä säkenöivissä vesissä. Vaikka albumin tasaisen
tasokkaasta virrasta on vaikea erotella yksilöitä, keskivaiheille
sijoittuvat Witness ja Dancing osoittavat hienosti
yhtyeen ilmaisun eri laidat. Ensiksi mainitussa bändi onnistuu
hienosti maalailemaan kaihoisan seesteisillä väreillä ja jälkimäinen
on puolestaan ihanan hillityissä sävyissä liikkuva ilottelu.
Trails on yksi vuoden kauneimmista suomalaisista
pitkäsoitoista. Jos termit söpö tai hillitty eivät kuulosta korvissasi
kirosanoilta, kannattaa tähän levyyn ehdottomasti tarttua.
Henri Turunen
AU PAIR
Lajien välistä
Free Media Records
Viime vuoden alussa julkaistulla debyytillään jyväskyläläinen Au Pair soitti päällekäyvää ja pahapäistä edistyksellistä punkkia. Myös Lajien välistä-albumi tunnustanee sukulaisuuden Kumikamelin ja Radiopuhelimien kaltaiseen äkkiväärempään rähinöintiin. Raskaudellaan ja synkeydellään hommasta tulee välillä mieleen jopa Mana mana, mutta ei tässä pääsääntöisesti niin tummasti edetä. Tomi Tuomaalan pilkallisen oloinen laulu pitää sisällään sen verran ilkikurisuutta, että liialla vakavuudella hommaa ei ole pilattu. Silti Au Pairin huumorintaju tuntuu olevan enemmän mustan väkivaltainen kuin veitikkamaisesti hihittävä. Muun muassa oppimishäiriöisiä jumalia ja pääpahaa vilisevistä teksteistä tulee hiukan mieleen YUP. Siinä muutamia suuntaviivoja, vaikka syntis-rytmillistä rock-musiikkia saatteessa kuvataankin Sex Pistolsin, James Brownin, Ville Leinosen, Dead Kennedysin ja Van Der Graaf Generatorin yhteiseksi poikaseksi...
Mäen päällä poukkoilee mukavan vinosti, mutta yltyy lopulta hiukan tukahduttavaankin jumitukseen. Se, joka näyttää tietä kaahaa innostavammin, samoin vihaisesti mätkivä Hyväksikäyttöjuttu toimii. Silti jossain välissä nelikon aika yksiulotteinen raivoaminen alkaa hiukan puuduttaa. Vaikka 6-0 on ehkä näistä kiivaammista raidoista kekseliäin, ei siitäkään saa alkuinnostuksen jälkeen todellista hehkua irti. Rauhallisemmin pohdiskeleva Lautturi tuleekin ihan oikeaan aikaan tarjoamaan hiukan hitaammin kasvavan näkemyksen. Myös seuraava raita Enkeli viehättää juuri kevyemmällä kaavallaan, vaikka junnaus ja uhkaavuus ovat vähintään yhtä vahvasti mukana kuin raskaammilla sävellyksillä. Vierasta lajia vie rauhallisemman paatoksen äärimmilleen. Kaava on keksitty ja kiteytetty, mutta onko siihen myös jääty vangiksi? Ei innosta debyytin tapaan.
Ilkka Valpasvuo
JUKKA PERKO
Retrospective
EMI
Jukka Perkon nimi on varmasti tuttu kaikille vähänkin
suomalaista jazzia seuraavalle musiikin harrastajalle. Nyt 20-vuotisen
muusikon uran kunniaksi on päätetty julkaista kokooma-albumi
Retrospective, joka aika hyvin kiteyttää Perkon musiikilliset
suunnanotot ja eri levyjen tunnelmat. Kokoelma kuitenkin kärsii siitä,
mistä niin monet muutkin samankaltaiset julkaisut; kokonaisuudesta
muodostuva palapeli ei olekaan samaa yhtenäistä kuvaa. Toisaalta miten
se voisikaan olla, sillä levyllä soittaa niin kirjava joukko eri
tyylisiä soittajia, että tietynlainen hajanaisuus on ilmiselvää.
Yhtenäistä ilmettä teoksen ylle luo tietenkin itse maestron kuulas
saksofoni, jonka tyylikkyys säilyy samalla tasolla olipa käsittelyssä
sitten räväkkä jazzrevittely tai suruvirsi.
Retrospective kuitenkin tarjoaa mainioita näytteitä Perkon
hienoista albumeista. Kronologisesti etenevä kokoelma esittelee niin
Vesa-Matti Loirin kanssa tulkittuja Uuno Kailaan
teksteihin perustettuja sävellyksiä, kuumia tangoja kuin
Kaananmaa-albumin syvällisiä virsiä.
Aikajärjestyksessä etenevä kokonaisuuden rakentaminen on varmasti
tällaisessa juhlajulkaisussa perusteltua, mutta itse näkisin
mielekkäämpänä ratkaisuna täysin taiteellisiin ambitioihin perustavan
kokonaisuuden. Nyt levy polveilee hiukan liian paljon laidalta
laidalle, jotta kuuntelunautinnosta tulisi koko albumin kestävä.
Henri Turunen
TAROT
Crows Fly Black
King Foo Entertainment
Nimikappale avaa levyn varsin majesteetillisesti kasaten samalla kivitalon verran odotuksia lopun kiekon osalle. Onhan Tarot pitkän historiansa aikana onnistunut tekemään joukon mestarillisia biisejä ja hyviä levykokonaisuuksia, mutta edellisestä täysosumasta tuntuu olevan jo pitkä aika ja Crows Fly Black on hyvin lähellä tätä viisastenkiveä. Majesteettisuutta Tarot tuntuu tavoitelleen läpi albumin ja sen lisäksi nopeutta ja molemmat yhdessä tekevät kuuntelukokemuksesta varsin tyhjentävän. Nopeudesta hyvänä esimerkkinä toimivat vaikkapa albumin parhaimpiin raitoihin lukeutuva Traitor ja sen musiikillinen kaksonen Messenger Of Gods.
Tarot mäiskii tällä kertaa rankemmin kuin aikaisemmin ja se kannattaa. Myös seesteisimmissä osissa on uhmaa ja uhkaa. Myöskään perinteisen heavyn elementtejä ei kuitenkaan ole unohdettu. Näitä molempia puolia korostaa Marco Hietalan läpitunkeva ja kirkas, mutta samalla rankka ja haastava ääni. Myös Tommi Salmela istuu mukavasti kokoonpanoon ja antaa hienoa tukea Hietalan äänelle. Tuntuu, että tällä kertaa sovittamiseen on käytetty enemmän ajatusta kuin aiemmin, mikä näkyy mm. kosketinmelodioiden harkitulla esilletuonnilla.
Kädessä täytyy olla yksi Tarotin vahvimmista kokonaisuuksista, koska esimerkiksi hieman itseään toistava Howl! ja singlenä irrallisentuntuinen You kuten myös levyn ainut todellinen hituri Tides löytävät paikkansa melko saumattomasti. Kaksi ensiksi mainittua päätyvät kuitenkin hieman pudottamaan levyn pisteitä ja hieman lisää monipuolisuutta kiekolle jää myös kaipaamaan. Todellinen makupala on vielä jätetty viimeiseksi Greyn jättäessä halun kuunnella uudestaan ja uudestaan.
Hanna Valjakka
MACHINAE SUPREMACY
Redeemer
Spinefarm Records
Ruotsalainen Machinae Supremacy on jo vuosia niittänyt mainetta
erikoisella SID-metallillaan. Yhtye on uransa aikana julkaissut yli 50
kappaletta ilmaiseksi Internetissä. Näihin lukeutuu myös Jets'n'Guns
-pelin soundtrack. Lisäksi bändi perusti tämän vuoden alussa pelimusiikkien
tekemiseen keskittyneen tuotantoyhtiön. Vuonna 2004
julkaistulle debyyttialbumi Deus Ex Machinaelle bändi sai tuolloin vain
Internetjakelusopimuksen. Uusin Redeemerkin oli jo äänitetty ja
julkaistu underground versiona kun Spinefarm Records kiinnostui
bändistä ja bändi kiinnitettiin Spinelle.
Redeemer miksattiin ja masteroitiin uudelleen ja on julkaistu nyt
virallisesti.
Machinea Supremacy soittaa menevää, montaa metalli- ja rockgenreä
yhdistelevää musiikkia, jonka keskiössä ovat Commodore 64:n äänistä vastuussa
olevan SID-äänipiirin tuottamat ja inspiroimat melodiat. Pelkkä hyvä idea ei
kuitenkaan yksinään kanna pitkälle, tarvitaan myös osaavat soittajat ja
koukuttavat kappaleet. Machinae Supremacylla on molempia. Erityisesti kitaristi
Jonas "Gibli" Rörling vakuuttaa taitamalla niin sooloilut kuin
raskaammankin runttauksen. Laulaja Robert "Gaz" Stjärnstörmin ääni jakaa
takuuvarmasti mielipiteitä. Toisissa kappaleissa ärsyttäväksi äityvä ääni sopii
toisiin taas kuin joystick retroilijan kouraan.
Albumin aloittava Elite tekee heti selväksi mistä on kyse; eteenpäin
paahdetaan täysillä eivätkä ulkopuolisten mielipiteet tässä kyydissä paljoa
paina. Kappaleista löytyy syvyyttä lukemattomiin kuuntelukertoihin. Kappaleiden
aluissa pinnalla olevat syntikat ja pelimusiikkisamplet jäävät lähes
poikkeuksetta taustalle tuomaan tunnelmaa koko kappaleen ajaksi. Ehdotonta
hittipotentiaalia on kappaleissa Through The Looking Glass, I Know
The Reaper sekä levyn päättävässä Reanimator-fiilistelyssä.
Sanoitukset ovat kantaaottavuudessaan positiivinen yllätys. Mukaan on jäänyt
myös pientä itseironiaa sekä pelaajia piristäviä viittauksia bändille niin
tärkeään videopelien maailmaan.
Luvassa on siis varsinainen nostalgiatrippi kaikille kahdeksan- ja
yhdeksänkymmentälukujen vaihteessa videopelejä pelanneille. Jos taas Giana
Sisters ja Bubble Bobble eivät soita mitään kelloja, voit vähentää arvosanasta
yhden tähden.
Erno Nikkola
