Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Tammikuun levypinossa arvostelun alla ovat Viikate, Underwater Sleeping Society, Damn Seagulls, Synkkien laulujen maa -kokoelma, Moonsorrow ja No Shame.
UNDERWATER SLEEPING SOCIETY
All Other Lights Go Out
Siamese Sounds
Rikasta progressiivista kitarapoppia soittavan Underwater Sleeping Societyn työjälki on ollut vahvaa. Jo kolmen vuoden takainen debyytti nousi vuoden parhaiden levyjen joukkoon, viimesyksyinen Lotus-ep jatkoi korkealla tasolla ja niin tekee myös pitkäsoitto numero kakkonen. Varsinaisiksi hiteiksi nostaisin jo aiemmin kuullun Silence Teaches You How To Singin ohella tummasyisen Ending Roger's Dreamin sekä heleän Planetariumin. Lisää hittejä paljastuu oikeastaan jokaisella kuuntelukerralla. Esimerkiksi hymyilevä päätösraita How To Get Overseas nousi eturiviin vasta useamman kierroksen jälkeen. Eniten kuitenkin vakuuttaa kokonaisuus - puhaltimilla ja uneliaan humisevilla koskettimilla vahvistettu kitarapop on upean monipuolista ja tyylikkään täyteläistä ihan jo itsessään. Mutta kun se vielä kuorrutetaan Okko Niemisen ulottuvalla laulutulkinnalla, on kyseessä jotain harvinaislaatuista. Kauniit melodiat, harras haaveilevuus ja kaikessa rauhassa kasvatettava draaman kaari tekee kappaleista upeita, syvällisiä teoksia, joita kuuntelee mielellään useamman kerran putkeen. Yksi alkuvuoden parhaita.
Ilkka Valpasvuo
ERI ESITTÄJIÄ
Synkkien laulujen maa
Universal
Suomi on täynnä itkuvirren veisaajia. Niin monet popin, rockin, iskelmän, metallin ja kansanmusiikin sävelmät suorastaan tihkuvat epätoivoa ja lyriikoissa köyttä kierretään kaulan ympäri genrestä riippumatta. Kuitenkin näissä "isä kuoli ja äiti haudattiin" -tyyppisissä lopunajanlauluissa on jotain suomalaiseen kansallisluonteeseen vetoavaa ja monelle muulle kulttuurille kenties omituisenakin näyttäytyvä tragediasävelmien kirjo on osa suomalaista maisemaa.
Tähän saumaan yrittää iskeä myös Synkkien laulujen maa -kokoelma, jolla artistit ovat ottaneet tulkittavakseen joukon...no, synkkiä lauluja. Kokoelmalta löytyy biisejä Peltoniemen Hintriikan surumarssista Elämän valttikortteihin ja Joutsenlaulusta Maria Magdalenaan. Odotuksia kokoelmaa kohtaan kasvatti se, että lohduttomuudesta on mahdollista pienellä ironiantajulla hioa humoristinen ja samalla uskottava kuuntelukokemus.
Tässä kokoelma onnistuu vain puolittain valtaosan tulkinnoista jäädessä turvalliselle perustasolle, vailla tuota kaivattua ironiaa. Pisteet kotiin keräävät Tuomari Nurmio, jonka äänessä on sopivasti äkkivääryyttä sekä Yksinäinen-kappaleessa että Elämän valttikorteissa, Ville Valo rautavaaralaismaisella tulkinnallaan Kun minä kotoani läksin -kappaleessa ja Siiri Nordin tulkitessaan viskiseen ja tupakkaiseen sävyyn Tuomari Nurmiota. Myös Anna Erikssonin tulkinta Murheellisten laulujen maasta on kiekon onnistuneimpia, Erikssonin äänestä kun ei synkkää saada tekemälläkään ja PMMP:n Maria Magdalena lähenee maanisuutta.
Parempi on kuolla pois ja edes ruusu haudalla ei kaipaa. Hieman omaan sanomaansa lankeaa myös Synkkien laulujen maa ja kokonaisuus harvemmin saanee aikaa soittimessa. Aiemmin mainituilla yksittäisillä biiseillä sen sijaan on toivoa kuuntelulistalle noustakin, ja idean lisäksi levy ansaitsee pisteensä niiden perusteella.
Hanna Valjakka
DAMN SEAGULLS
Soul Politics
Fullsteam
Alkavat olla aika kaukana ne ajat, jolloin Damn Seagullsia saattoi tosissaan kuvata sanoilla garage tai punk. Jo edellinen levy One Night At The Sirdie´s oli enemmän sielukasta ja fiilistelevää rockia, jossa soul ja blues olivat vahvasti mukana. Nyt yhtye on ottanut vielä yhden tai useamman askeleen kauemmas meuhkaavasta nuoruudesta ja luonut ehkä yhden tämän vuoden sielukkaimmista albumeista, joka varmasti pysyy kriitikkoraatien mielessä myös loppuvuodesta.
Ensinnä levystä nousee mieleen The E Street Bandin kaltainen aikuinen tunnelmointi, joka niiden tuhansien ja taas tuhansien muiden bändien huonosti toteuttamana on ehkä pahinta skeidaa ikinä. Vaikka Lauri Eloranta ei missään nimessä ole mikään Suomen Bruce Springsteen (ainakaan vielä), on Seagullsin paketissa kuitenkin samaan aikaan syvälle sukeltavaa ja rikassointisesti annosteltavaa sielua sekä nuorten miesten innostusta uuteen löytämäänsä musiikkimaailmaan. Seagulls on tavallaan hylännyt kokonaan hittikeskeisen koukkusinkku-maailman, jonka ansiosta koko levy soi alusta loppuun rennosti. Niko Kankaan puhaltimet viimeistelevät letkeän soinnin ja Elorantakin laulaa tunteikkaammin kuin koskaan. Huuliharppua, akustista kitaraa... kuulee, että Eloranta on löytänyt uudeksi sävellyssoittimekseen pianon. En tiedä onko itsestä sitten tulossa aikuinen, mutta pikkuhiljaa alkaa oivaltaa, että kaikessa hyvässä musiikissa on sielua. Ilman sitä ei kukaan muista tai edes halua muistaa parin vuoden vanhoja ralleja. Jos The Strokesin This Is It oli se levy, jolla rockin rentous puristui letkeimmin menevään muottiin vuosituhannen alkupuolelle, niin tässä on levy, joka tarjoilee seuraavan askeleen.
Ilkka Valpasvuo
VIIKATE
Marraskuun lauluja I
Ranka Recordings
Viikatteen kaksiosaisen Marraskuun lauluja levyn ensimmäinen osa tarjoaa kuuntelijoille 9 biisiä tutuksi tullutta rautalankaheviä. Edelleen naamat ovat peruslukemilla, vaikka silmäkulmissa on se ironinen pilke. Edelleen kravatit ovat siististi suorassa, vaikka kitarankaulat ovat kohti kattoa.
Tällä kertaa hidasteluraitojen yli on hypätty ja Viikate-skaalalla levy kaahaa nopeinta vauhtia mitä näiltä kouvolalaisilta on kuultu. Kappaleet rakentuvat kauniista, melankolisista kitaramelodioista, joita on sävytetty rankalla runttauksella ja Kaarlen vahvimmilla vokaalisuorituksilla tähän mennessä. Yksittäisistä biiseistä mainittakoon Ei enkeleitä, joka iski tajuntaan välittömästi ja on noussut joka kuuntelulla kohti parhaan Viikate-laulun titteliä, sekä instrumentaaliralli Leikatun konjakin salaisuus, joka nyt toimii pariminuuttisena siirtymänä kohti levyn lopetusraitaa, mutta olisi kantanut pidempänäkin hienosti.
Levy levyltä Viikatteen ulosanti on määrätietoistunut ja kehittynyt. Tämä levy lunastaa mainiosti paikkansa bändin diskografian helmissä. Loppuvuodesta ilmestyvälle levyn kakkososalle tämä levy luo kovat odotukset, mutta voiko Viikatteelta muuta edes odottaa. Hattu pois päästä!
Jukka Hätinen
NO SHAME
White Of Hope - Turning Black
Fullsteam
Alkuvuoden paras kotimainen punk-albumi on tässä. Eikä yllätä yhtään, että asialla on pitkään samoilla linjoilla rouheasti virnuilevaa ja aggressiivisilla taustalauluilla varustettua punk rockia soittava salolainen No Shame. Bändi on ahkeralla keikkailullaan ja tinkimättömällä työmoraalillaan onnistunut jo lunastamaan paikkansa yhtenä kotimaan parhaista esiintyjistä ja etenkin viimeisimmillä levyillä hommaan on löytynyt myös koukukkaita melodioita ja entistäkin tarttuvampia iskulauseita.
Jos vuoden 2003 tuplalevy Rebound For Glory oli muutamista helmistä huolimatta turhan pitkä ja melko epätasainen, on White Of Hope - Turning Blackille saatu tiivistettyä yhtyeen parhaat avut kerta kaikkiaan sopivan kokoisessa ja makuisessa paketissa. Sampsa Sarparannan mukavan rouhean räkäinen laulu tuetaan erinomaisesti loppubändin vuorovedolla. Bändi soittaa tiukasti, mutta osaa antaa myös ilmaa ja tilaa milloin haikeudelle, milloin aurinkoiselle räimeelle. Aiheet tylyttävät nykypäivän materiakeskeisyyttä pohdiskellen, mutta silti sen verran yksinkertaisesti, ettei kenenkään pitäisi eksyä termiviidakkoon. Kun yhtye on saanut samalla levylle ahdettua niinkin kovia kappaleita kuin Take The Money And Run, Armageddon Now! ja Boredomlinesta lähtien koko loppulevy, ei kyllääntyminen tule tapahtumaan kovin äkkiä. Eilen kotimatkalla napit korvissa yllätin itseni hoilaamasta No Future For The Kidsiä kovaan ääneen mukana - se jos mikä kertoo biisin olevan hitti.
Ilkka Valpasvuo
MOONSORROW
Viides luku - Hävitetty
Spinefarm Records
Moonsorrown Viides luku saa taatusti leuat loksahtamaan ihmetyksestä ja toisaalta levy sopii täydellisesti järkeen. En liene ainoa, joka on jo yhtyeen parin viimeisimmän levyn ajan miettinyt, mihin yhtye voi tästä enää mennä, varsinkin eeppisiltä osiltaan. Verisäkeillä bändi otti askeleen rankempaan ja juurevampaan tavaraan ja pitkälti sillä asteikolla liikkuu myös Hävitetyn perustunnelma.
Lumettoman joulukuun keskellä Hävitettyä kuunnellessa tuntui, ettei Moonsorrow voinut levyllään sattua osuvampaan saumaan. Väkisinkin levy tuki jos nyt ei maailmanlopun niin ainakin muutoksen tunnelmia. Maailman häviäminen on moneen uskontoon ja maailmankuvaan liittyvä perussaaga. Joissakin maailman kuoleminen on kaiken loppu, toisaalla taas edellytys uuden synnylle. Moonsorrown näkemys Hävitetyllä tukee jälkimmäistä. Tenhimäisestä tunnelmasuvannosta siirrytään kasvatellen kohti jyhkeää apokalyptisuutta. Silmien edessä vilkkuvat islantilainen vehreä maa, suuret vuoret, maankuoren halkeaminen ja elämän puhdistava laavavirta.
Näin massiivisesta eepoksesta on vaikeaa ja jotenkin teosta epäkunnioittavaa nostaa esiin yksittäisiä osia. Varsinkin, kun kaikki on intensiivisen kuulijan itsensä löydettävissä. Omat kohokohtani asettuvat Jäästä syntynyt/Varjojen virta -kappaleessa siihen, kun ruumis huutaa vettä ja vapautta, tunnelman kohotessa kosketettavaksi. Ensimmäinen kahdesta kappaleesta muotoutuu muutenkin suosikikseni, koska Tuleen ajettu maa -kappaleessa bändi on lähempänä aikaisempaa tuotantoaan, erityisesti Verisäkeitä, mutta löytyypä kappaleesta varsin tunnistettava ripaus Kivenkantajaakin. Mutta mihin bändi lähtee tästä?
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
