Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Myöhässä julkistuva helmikuun levypino sisältää Battleloren, Flippin' Beansin, Sur-rurin, Echosystemin, The Flaming Sideburnsin, Laurilan, Tuomon, Deathboundin ja Brüssel kaupallisen.
BRÜSSEL KAUPALLINEN
Valheiden kirja
UHO Production
Valheiden kirjan sivuilla yhdistyy Radiopuhelimien raivo, ujosti Panteralta tuoksahtava raskas groove ja välillä meshuggahmaisesti kiemurteleva ja väkivaltaisesti nytkähtelevä riffittely. Mielenkiintoiselta kuulostava metallinen hybridi. Valitettavasti Brüssel Kaupallinen sortuu ajoittain monotonisuuteen ja väkinäiseltä kuulostavaan runnontaan. Valheiden kirja on kannesta kanteen rankkoja riffejä ja mielenkiintoisia biisirakenteita, mutta jokin kokonaisuudessa mättää. Mieleenpainuvimmat hetket sijoittuvat levyn alkuun ja loppuun, parista keskivaiheen rallista ei juurikaan sanottavaa löydä.
Janne Helttusen omintakeinen puhehuutolaulu huokuu äärimmäistä vihaa ja massiivista vitutusta, mutta jos sanoja pysähtyy kuuntelemaan, ulosanti ei aina teekään niin suurta vaikutusta ja lyriikat lipsahtavat muutamassa kappaleessa pahasti korniuden puolelle. Loistavan Aika kultaa muistot -albumin jälkeen Brüssel Kaupallisen uutukainen on lievä pettymys. Valheiden kirja murjoo eteenpäin hieman hitaammin, teknisemmin ja huomattavasti raskaammin kuin edeltäjänsä, mutta kappalemateriaali on tasapaksuhkoa. BK-faneille ehdoton hankinta, mutta asiaan vihkiytymättömille suosittelen edellistä täyspitkää.
Jukka Hätinen
TUOMO
My Thing
Texicalli
Vielä muutamia vuosia sitten ajattelin, etteivät suomalaiset kerta
kaikkiaan osaa tehdä soulia ja funkia. Vaikka soitossa oli groovea ja
rullaavuutta, se tärkein eli tunne tuntui hukkuvan taidon alle. Viime
vuosina kuitenkin Helsingin suunnalta on tullut useampia albumillisia
laadukasta rytmimusiikkia. Yhdistävänä tekijänä levyillä on se, että
niillä jokaisella soittaa Tuomo Prättälä. Koskettimiensa ja
laulun kanssa taituroiva muusikko on nyt tehnyt muille projekteilleen
sopimattomasta materiaalista soololevyn. Mistään ylijäämämateriaalista
ei kuitenkaan ole kyse, ei todellakaan.
Albumin nimikkoraidan pyörähtäessä liikkeelle täytyy vain ihmetellä,
mitä puuroa Tuomo on syönyt, sillä tällaista kuhertelevaa groovea
harvoin suomalaisen artistin levyllä kuulee. Vertailukohtia on suoraan
lähdettävä hakemaan lajityypin huipulta ja korkeimmalle nousee
Curtis Mayfieldin nimi. Jotain samankaltaista harmonioiden
puhtautta, mutta myös hieman tuhmaa lirkuttelua, on aistittavassa
molempien ilmaisussa.
My Thing leikkaa läpi soulin eri sektoreita. Ensin
herkistellään kitaran säestyksellä kappaleessa My Wish ja pian
jo ollaankin hillittömissä bailuissa Don't Take It Too Hardin
tahtiin. Mikä parasta, Tuomo hoitaa kunnialla kotiin niin slovarit
kuin menoraidatkin. Alkuvuoden ehdotonta eliittiä.
Henri Turunen
ECHOSYSTEM
Madaga
Presence
On sinänsä hassua kuunnella suomalaisen seitsikon esittävän levyllisen brasialialaista bossafunkkia. Helsinkiläisen Echosystemin tyylivalinta tiivistyy Madaga-debyytillä portugueseksi lauletuksi, bossaa, jazzia, funk-groovea ja poppia yhdisteleväksi, kepeäksi jamitteluksi. Vilja Larjoston pehmeää ääntä kuullaan jazzahtavan Soonin verran myös englanniksi, suomalaisittain nimetty Leija ei silti kaiu suomeksi. Kepeä jazzahtavuus loistaa livenä vahvasti mukanaan vievän rytmipohjan lisäksi moninaisilla puhaltimilla, fonin ja huilun lisäksi vierailevalla trumpetilla. Taitavasti soitettu, vapaaseen improon luottava ja hymyillen etenevä kevyt aurinkojamittelu nostaa takuuvarmasti hyvän mielen pintaan ulkotiloissa, mutta sopii hyvin myös taustamusiikiksi urbaaniin ympäristöön. Hyvän mielen levy.
Ilkka Valpasvuo
BATTLELORE
Evernight
Napalm Records
Battlelore on edennyt jo neljänteen pitkäsoittoonsa, eikä ole rehellisesti sanoen saanut Suomessa niin paljon huomiota kuin materiaali olisi ansainnut. Edellinen Third Age Of the Sun -kiekko teki suuren vaikutuksen ja niinpä Evernight-uutukaiseen tarttuu suurella innolla. Parhaimmillaan levyä voi kuvata taidokkaaksi yhdistelmäksi sadunomaisuutta ja sotatantereita. Vehreitä lehtoja ja kirkkaita vesiä silmien eteen loihtiva utuinen puoli yhdistettynä raaempaan ilmaisuun tavoittaa loistavasti Tolkien-henkeä eikä yhtyeen lavaolemusta tule täten mieleenkään haukkua korniksi. Mykkänen ja Jouhki ovat myös silmin nähden kasvamassa tasapainoisiksi keulakuviksi ja vokalisointi ansaitseekin Evernightilla isot pisteet.
Kuitenkin timanttikastiin on Battlelorella vielä matkaa. Omiksi suosikeikseni albumilta kohoavat avausraita House Of Heroes, levyn raaempaa antia edustava We Are The Legions, majesteetillinen Into The New World ja vastaavasti herkintä päätä edustava Longing Horizon. Levy päättyy myös hyvin hittipotentiaalisesti Beneath The Waves -vetoon. Ajoittain bändi asettuu kuitenkin liikaa keskitempoiseen lämmittelyyn, kuten Ocean's Elysium "parhaiten" osoittaa, jolloin kappaleet eivät erotu edukseen. Kuuntelukokemuksena itse albumi on ehkä lähempänä kolmea ja puolta tähteä, mutta livenä biisit saivat ainakin FME:ssä sen verran tulta alleen, että arvioasteikkoa on pakko tarkistaa ylöspäin.
Hanna Valjakka
SUR-RUR
Uurnapölyjen paluu
Jukeboss
Sur-rur kuulostaa Toni Wirtasen ja Tommi Liimatan lapselta, joka läpi peruskoulun istui hiljaa takapulpetissa, kunnes eräänä päivänä räjäytti itsensä kokoomusnuorten kokouksessa. Uurnapölyjen paluu on varhaiselta Apulannalta tuoksahtavaa, energistä punk-räimettä sävytettynä tarinoilla, joita luuli löytävänsä vain Absoluuttisen Nollapisteen levyiltä.
Kaaoksen ja anarkian yläpuolella trapetsilla hapuilevin askelin taiteileva Sur-rur pitää kuulijaansa jännityksessä, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Vilun vokaaleita kuunnellessa miettii pelonsekaisin tuntein milloin hänellä napsahtaa lopullisesti tai homma riistäytyy täydellisesti käsistä, mikäli se ikinä käsissä on ollutkaan. Hirviö kohkaa mielipuolisesti eteenpäin rouhealla soundilla ja riffillä sekä loistavilla sanotuksilla. Onko nyt jo sunnuntai? vaikuttaa pieleen menneen LSD-tripin viimeiseltä hitaalta. Tämänkaltaisista eväistä rakentuu levyn loistava ensimmäinen puolisko.
Levyn jälkimmäinen puolikas ei iske loistavan, vahvan ja mielipuolisen alun jälkeen yhtä kovaa, vaan haiskahtaa hieman täytebiiseiltä ja vaisummalta punk-rallattelulta. EP-mittaisena pisteitä putoisi enemmänkin. Omaperäisyytensä, energiansa ja sekopäisyytensä ansiosta tämä levy on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Jukka Hätinen
FLIPPIN' BEANS
Everything's Fine... Act Brave And Die
Full House
Lahtelainen punk rock -nelikko pistelee toisella pitkäsoitollaan entistäkin tarttuvammalla otteella. Herrojen energisessä kaahauksessa tiukasti puksuttava haara-punk kohtaa kipakasta tahdista huolimatta kauniisti kaartavat melodiat. Kun bändin keitoksessa maistuu myös reilut hardcore-mausteet, korostuu melodiajuoksutusten koukuttava rooli entisestään. Pienillä ska-osioilla ja skeittipunkin meiningillä kyllästetty kaava alkaa pikkuhiljaa nousta kotimaisen punk rockin temmellyskentällä kohti eturivejä.
Ajankohtainen Oil Business And War on kuin hiukan valoisampi versio Bad Religionista, Destroyn koskettimet ja ska-potku nostaa bileet jo lähes seuraavalle tasolle. Rankasti muriseva kitara on mukava vastakohta ska-pyörteen kepeälle puolelle. Rauhallisesti haaveilevaa väliosaa ja kaikkea... Punk Enoughin aivoton college-kaahaus on taas jotain ihan muuta. Beansien kaava ei siis missään nimessä ole turhan yksiraiteinen ja kaikki eri tyylivalinnat vedetään kunnialla. Everything's Finen voisikin nimetä alkuvuoden toiseksi kovimmaksi kotimaiseksi punk rock -levyksi, heti No Shamen kantapäille. Oikke hjuva.
Ilkka Valpasvuo
THE FLAMING SIDEBURNS
Keys To The Highway
Spinefarm Records
Fleimarit eivät ole lunastaneet niitä odotuksia, joita bändin aiemmat tuotokset ovat asettaneet. Vaikka bändin levyt ja live-esiintymiset ovat pursuneet enemmän energiaa kuin panssarirekallinen rypälepommeja on yhtyeen menestys kuitenkin jäänyt jossain määrin puolitiehen. Suomen markkinoilla bändin etuihin kuuluu varmasti se, kuinka epäsuomalaiselta pulisonkimiehet kuulostavat, mutta ulkomaanmarkkinoilla ei tästä valtiksi ole.
Jos Keys To The Highwayta kuuntelisi albumina puhtaalta pöydältä kuulematta yhtyeen aiempia keitoksia, olisi arvosana eittämättä parempi. Nyt tuntuu, että uudistumista ei ole tapahtunut tarpeeksi ja tämä on kuultu jo liian usein. Kuitenkaan ei missään nimessä voi puhua keskitasoa huonommasta biisimateriaalista tai siitä, että yhtyeen sävellyskynä olisi tylsynyt. Lost Generation, Roky Mountain Sidegates ja Conspiracy ovat ne rusinat pullasta, joiden avulla levyn taso nousee huimasti. Valitettavasti muu onkin sitä tuttua vehnätuotetta.
Hanna Valjakka
LAURILA
Boyhood
Kinkt
Janne Laurila halusi Office Buildingin jälkeen soittaa hiukan suoraviivaisempaa ja rokimpaa settiä. Tarpeen toteuttaa mainiosti Tigerbombsin livesoittajien kanssa perustettu, yksinkertaisesti Laurilaksi nimetty yhtye. Mikään sooloyhtye ei ole kyseessä, vaan Antti Hietalan, Pete Suorsan ja Jukka Salmisen näkemykset ja tekemisen tavat kuuluvat myös vahvasti lopputuloksessa. Siitähän ei kuitenkaan päästä yli eikä ympäri, että yhtye leimautuu vahvasti enkelinääniseen Janneen - notkeasti rokkaavan ja avaran kantristi haaveilevan tulkinnan välillä vaihteleva materiaali kuulostaa juuri siltä, mitä herra Laurilalta jotenkin osaa odottaa.
Jo viimevuotinen Laurila-ep lupasi hyvää - ei siis ihme että siltä on debyytillekin nostettu useampi raita. Vaikka pitkäsoiton 11 kappaleesta moni kelpaisi nostaa hitin asemaan, voi sanoa tason yleisesti olevan todella korkealla. OB:stä tutut herkkyys ja melodisuus kohtaavat tiukasti rokkaavan menevyyden sekä sen tarpeellisen pilkkeen silmäkulmassa, joka puolestaan osasta OB:n tuotoksista tuntui puuttuvan. Vaikka Boyhoodilta löytyy myös se kaunis ja haaveellinen puoli, on levy eniten säröllä rullaavan rock. Ja siinä nelikko tuntuu soutavan sulavasti kuin kotilammellaan.
Ilkka Valpasvuo
DEATHBOUND
We Deserve Much Worse
Dynamic Arts Records
Vaasalaisittain ajatellen on merkillistä, kuinka kaupunkiin on voinut kehittyä kaksi laadukasta grind-möyhennys -yhtyettä ilman, että niiden kokoonpanot olisivat miltei samat. Deathbound jää jossain määrin Rotten Soundin varjoon, mutta tähän ei ainakaan We Deserve Much Worse -levyn perusteella ole mitään syytä.
Deathbound mäiskii tarkasti, totaalisella tuhoasenteella maaliinsa ja levyn jälkeen on hyvin vaikeaa saada tajuntaansa mahtumaan se, mikä aivoissa surisee. Pään iskiessä kaikkeen vastaantulevaan ympäri asuntoa on myös yksittäisiin kappaleisiin hankalaa keskittyä, sikäli nerokas kokonaisuus on kyseessä. Kuitenkin Revolutions Against Nothing, Connected To The Confusion, Debate Or Terminate, Final Element, A Fraction Of Truth ja Ward 77 vetävät pisimmät korret. Jos kaipaat fyysistä kipua konttorityön piristeeksi, suosittelen kuulokkeisiisi juuri tätä.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
