Helsinkiläinen, leijailevasta rauhasta kiivaaseen paahtoon vaihteleva, indie rock -yhtye Rubik on ahkeralla keikkailullaan ja jatkuvasti kehittyneellä musiikillaan kasvattanut itselleen maineen yhtenä kotimaan indie-skenen kovimmista nimistä. Kaikki tämä on ehtinyt jo tapahtua ennen yhtyeen pitkäsoittodebyyttiä, jonka julkaisua odotetaan kärsimättömästi ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Meteli.net rupatteli yhtyeen edustajien kanssa tulevan levyn sisällöstä, siihen johtaneesta tiestä ja tulevaisuudenkuvista helmikuun lopulla.
Rubikin pitkään odotettu debyyttilevy ilmestyy helmi-maaliskuun taitteessa. Marraskuussa näkemälläni keikalla pohdin, riittäkö yhtyeellä ideoita koko albumin pituuteen? Jos laulun ja polveilevan popin riehakkaan pään energia ja rauhallisimpien hetkien herkkyys onnistutaan tallentamaan levymuodossa, voidaan alkuvuodesta odotella yhtä kovinta kotimaista levyä aikoihin. Jos homma ei pysy kasassa, saattavat ne hyvätkin hetket hukkua päämäärättömään haahuiluun. Mieluummin toki edes tällainen mahdollisuus erinomaisuuteen kuin tasapaksu mitäänsanomattomuus. Yhtyeen laulaja-kitaristi Artturi Taira ja basisti Arvi Hasu, millainen levy on kyseessä? Ovatko huoleni turhia ja lunastetaanko odotukseni?
Artturi:- Millaisethan ne odotukset ovat olleet? Välillä tuntuu, että ihmisille on muodostunut ihan hirveet odotukset meidän levyämme kohtaan. Ei siihen itse osaa oikein suhtautua.
Arvi:- Mitä sä itse luulet, mitä ne odotukset olisi? Mitä niihin liittyisi?
No. Ensinnäkin, nythän puhutaan yhtyeestä, joka keikoillaan pystyy pudottamaan kuulijan selälleen. Hienovaraisista leijailuista kaarretaan aina raivokkaaseen paahtoon asti, alusta loppuun tyylikkäästi. Tunneskaala on laaja ja parhaimmillaan uskon Rubikin pystyvän nostamaan niskakarvat pystyyn ja heti perään iskemään lekalla takaraivoon. Viimeisimmästä levytyksestä on kolmisen vuotta ja keikkailu ja näkyvyys on ollut todella aktiivista. Voisi siis sanoa, että ainakin musiikkityyliin ja bändiin tykästyneistä odotusaika on tuntunut ikuisuudelta. Ja laatua on lupa odottaa.
Rubikin esiaste on ollut olemassa jo joskus 90-luvun lopulla. Rubik bändistä on tullut Artturin mukaan vuonna 2002, kun Arvi tuli kuvaan mukaan. Ennen Rubikiksi muotoutumista soitettu musiikki oli jostain rauhallisen ja rankistelun väliltä kulkevaa kitaramusiikkia, tarkemmin sitä ei lähdetä määrittelemään. Mitään suoraa kaarta ei ole olemassa, tämä ei ole johtanut tähän ja tuo tuohon. Rumpali Sampsan autotallissa tehtiin kovasti äänityksiä ja mietittiin, miksei kitara kuulosta samalta kuin Smashing Pumpkinsin levyllä, vaikka on tää Big Muff -pedaali? Sieltä asti juontaa juurensa yhtyeen vahva itsenäinen tekeminen.
Artturin mukaan bändi ei ole koskaan varsinaisesti puhunut tavoitteista. Mutta rajalinja harrasteen ja jonkin vakavamman toiminnan välillä on molempien mielestä ylitetty. Arvin mukaan ainakin hänelle soittohommat olivat paljon enemmän kuin harrastus jo siihen aikaan kun hän liittyi kokoonpanoon. Artturi toteaa, että kun hänelle oli sanottu "kun sulla on toi bändiharrastus" niin hänelle oli tullut heti sellainen tunne, että pitäisi jotenkin puolustautua. Arvi määrittelee harrastuksen siten, että kuinka paljon aikaa siihen kuluu ja kuinka paljon se määrää muusta elämästä? Tässä mielessä bänditoiminta ei ole heille enää harrastus vaan olennainen osa elämää. Ja nyt siis viimein saadaan se debyyttilevykin ilmoille.
Artturi toteaa, että kun levyä on höylätty ja sitä on ollut pakko kuunnella, on sille tullut hiukan sokeaksi. Arvi pohtii, että se ääni, mikä pyöri päässä levyn äänittämisen alkuvaiheessa, oli tallella myös prosessin jälkeen. Eli levystä tuli sellainen kuin pitikin. Artturi tiivistää, että haettiin lähelle tulevaa soundia, pyrittiin pois etäisestä. Pieni rosoisuus oli myös toiveissa, samoin intiimiys hetkittäisestä isostakin soundista huolimatta. Musiikista pitäisi voida tarttua kiinni. Arvi kertoo:
- Se mikä siinä oli aika haastavaa oli, kun ideana kuitenkin oli tehdä aika ronski, mutta silti mietitty levy, että säilyykö se intensiteetti äänistysvaiheessa? Siinä on semmoinen aika ärtsy live-henkinen soundi.
Artturi pohtii, että tulevan levyn soundi tulee varmaan yllätyksenä niille, jotka ovat vain kuunnelleet People Go Missing -ep:tä eivätkä ole käyneet keikoilla viime aikoina. Sillä soundi oli aika etäinen, mutta keikoilla soitto tulee enemmän päälle, vyöryy... Myös debyytille on haettu enemmän läheisyyttä mm. soittamalla samassa huoneessa, toisia silmiin katsoen. Tasoja on enemmän. Metodina on ollut enemmän live-soittoon pureutuva. Soundi on toki isompi ja kiivaampi, mutta myös niitä pehmeämpiä hetkiä löytyy. Herrat ovat pohtineet joskus, että olisi hienoa tehdä PGM-ep:stä uudelleenjulkaisu, jossa alkuperäisen ambientimman äänitteen rinnalla julkaistaisiin livesoittomaiset, kiivaammat versiot samoista biiseistä.
Mielestäni Rubikin ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu soiton ääripäät: Vaikka kyseessä on poppareiden diggailema, välillä herkästi leijaileva rikas soundi, on tullut nähtyä bändin keikkoja, joissa hiki ja Artturin lasit lentää. Vertauksia on tullut mm. Nirvanaan ja se on aika paljon sanottu se. Artturi pohtii, että livenä soitto vain jotenkin aukeaa eri tavalla. Basso tärisee, ääniaallot tulee, lukko aukeaa... Puhutaan uskomattomasta vapautumisesta.
Artturin mukaan uuteen soundiin on vaikuttanut vahvasti se, että bändi on soittanut mielettömästi keikkoja yhdessä viime vuosina. Vieläkin biisit toki kuulostavat erilaisilta levyltä kuultuna kuin keikalla, silti ne heräävät ihan eri lailla eloon livenä. Arvin mielestä perusbändisointi alkaa pikkuhiljaa löytyä. Siitä, muuttuuko soundi vielä tästä kiivaammaksi, eivät herrat suoraan sanottuna tiedä sanoa. Kehittymistä tottakai tulee tapahtumaan jatkuvasti, mutta mihin suuntaan?
Kysymykseeni levyyn asetetuista tavoitteista herrat aluksi irvistävät:
Arvi: - Onpa inhottava kysymys.
Artturi: - Mä luulen että se on levy-yhtiön asia miettiä niitä.
Tarkennettuani kysymystä hieman enemmän herrojen omiin odotuksiin ja siihen, ovatko he pettyneitä jos levystä ei seuraa mitään? Artturi kieltää miettineensä jälkimmäistä. Arvi toteaa:
- Sanotaanko nyt niin, että jos olisin miettynyt sitä, niin... Tavallaan, koska siihen on tehnyt hirveästi töitä, käytetty hirveästi voimia, aikaa ja rahaa niin haluaisi, että se lähtisi. Tavoitteena ei ole mikään top kymppi, vaan että se jotenkin ymmärrettäis, laajemmasti tajuttais. Se ei ole mitenkään monimutkainen levy, niin ei haluaisi kuulla että: "Ne on niin outoja" tai jotain. Kun muutkin ymmärtäisi kuin se pieni piiri.
Artturi jatkaa vielä aiheesta:
- Säkin sanoit, että me ollaan pop-yhtye. On tosi jännä, että niille ihmisille, jotka ei oo nähnyt meitä keikoilla, ainoa verrokki meidän musiikkiin on yli kaksi vuotta sitten ilmestynyt ep. Mulla ei ole mitään kaupallisia tavoitteita, vaikka niitä tottakai miettii. Mun tavoitteet on enemmän että mitä siitä saa, missä se tuntuu? Että ihmiset saa siitä jotain irti, viihtyy sen parissa.
Totean, että mielestäni Rubikin musiikki on aivan liiaksi poppia ollakseen outoa. Artturi innostuu:
- Mä oon aina ollut ihan samaa mieltä, mutta yllättävän monessa paikkaa sitä edellistä ep:tä pidettiin outona. Mä otin sen melkein vittuiluna, että mitä sä nyt oikeen? Eihän tässä oo mitään outoa?
Nyökkäilemme kaikki kolme ja Arvi jatkaa:
- Myöskin livenä on tullut sellaista tekstiä, että kun ne on niin helvetin vaikeita. Ja se on aina ollu mulle se hirvee mysteeri. Mikä siinä nyt on niin helvetin vaikeeta? Mun mielestä musasta saa vihata tai tykätä, mutta se vaikea ja outo on sellainen väärinymmärrystä aiheuttava leima. Se on semmoinen kauhukuva, että se käsitetään sillä tavalla väärin ja ihmisille tulee sen takia siitä paska vaikutelma ja menee fiilikset eikä ne halua ikinä kuullakaan sitä.
Keskustelumme aiheesta kiihtyy. Otan keskustelun mukaan Rubikiin monissa yhteyksissä verratun Radioheadin ja pohdin kuinka jyrkästi ihmiset suhtautuivat bändin muutokseen kohti elektronisempia maailmoja. Oliko bändin uusi musiikki kuitenkaan, kaikesta taidebändileimasta huolimatta, missään suhteessa vaikeaa tai outoa?
Artturi: - No ei missään nimessä. Ihmisillä on halu pitää kiinni jostain, tulee tunne että menettää jotain. Niillä oli oikeasti niitten elämän soundtrackiä soittava bändi, joka yhtäkkiä tekikin jotain mitä itse halusi. Mä inhoon sanaa haastava, ketä vittua pitää haastaa? Tottakai pitää haastaa itsensä, muttä tämmöinen "haastan kuulijan", just joo. Yhtäkkiä siitä tehtiin sellainen juttu. Tyypit halusivat vain tehdä sellaisen levyn, ja äkkiä se olikin jotain yleisön haastamista.
- Mut se on jännä, että mitä odottaa, että ihmiset ei pitäisi meidän levyä vaikeena. Sekin jotenkin liittyy siihen... Siinä on kaksi tapaa: Joko sen takia ei pidä vaikeana, että se myis paremmin tai sen takia, että se vaikea ei ole se mitä sillä haluaa viestittää. Tässä on kyse jälkimmäisestä. Ei siitä, että jos saa vaikean leiman, niin levy ei mee top kymppiin. Ihmiset saa tulkita musiikin niin kuin tahtoo, mutta jos edes joskus kävisi niin, että maailmat kohtais... Toivois, että ihmiset vois ottaa musiikin sydämeensä.
Arvin mukaan Radiohead on nykyään termi sellaiselle vähän ei-niin-suoraviivaiselle popille. Artturin mukaan kaikilla on toki omat vertauskohdat ja referenssit. Vaikka alkuaikoina tuli aina nostettua kädet pystyyn, jos joku vertasi johonkin että "ei varmaan, me kuulostetaan vaan itseltämme", pystyy nykyään näkemään, että mielikuvien luominen on ihan normaalia. Ja onhan Radioheadissakin monta eri puolta.
Artturi nostaa esiin viimeaikojen vertauskohteena mm. Mew'n, Radiohead kun on ollut pitkään poissa otsikoista. Kysymykseeni, nouseeko karvat pystyyn jos tulevissa jutuissa nostetaan verrokkeja ihan otsikkoonkin asti, suhtaudumme kaikki kolme yhtä lailla päätä pyöritellen. Näinhän varmasti tulee tapahtumaan. Suomen Radiohead tai jotain muuta yhtä älytöntä.
Onko Rubik sitten indie rockia vai ei? On toki, myöntää Artturi, mutta se on myös ihan pop-musiikkia. Vaikka indie rockin toki kuulee soundissa, on yhtye enemmän indie toimintatapojensa takia. Mahdollisimman paljon pyritään tekemään itse. Arvi kertoo, että vaikka Arttu laittoi hänelle joskus linkin Wikipediaan, että mitä indie tarkoittaa, ei käsite ole vieläkään ole oikein avautunut.
Live-muodossa Rubikissa on jo pitkään ollut viisi henkeä lavalla. Laulaja-kitaristi Artturin ja basisti Arvin ohella lavalle nousevat rumpali Sampsa Väätäinen sekä kitaristi Samuli Pöyhönen. Sampsaa lukuunottamatta kaikki muut tuntuvat myös viihtyvän koskettimien ääressä.
Viides jäsen on Lauri Hiekkala, joka on pikkuhiljaa kiinnittynyt bändiin. Vaikka yhtyeen nykyisillä kotisivuilla MySpacessa muiden ja Laurin välillä on vielä pieni väli, on herralla erittäin tärkeä osa yhtyeessä. On hän ollut tekemässä levyäkin. Eli sen välin voisi ottaa pois. Koskaan asiasta ei ole tullut puhuttua, Lauria on alun perin pyydetty avustamaan keikoilla. Sitten treeneihin. Kun koko ajan on ollut keikkaa, niin Lauri on integroitunut mukaan vahvasti. Promokuvissa ovat mukana kaikki viisi, samoin videolla. Eli kyllä kai se on, tiivistää Arvi asian. Siis Lauri jäsen. Viisikko seikkailee.
Jos Rubik on nyt levy-soundillisesti mennyt ärtsympään suuntaan, mihin jatkossa suunnataan? Arvin mukaan seuraavaksi aletaan työstämään uutta materiaalia ja se sitten määrittelee soundia paljon. Artturi odottaa jo tulevaa innokkaana. Soundin päivittäminen ei ole Rubikille mikään tarpeellinen asia, asia tapahtuu enemmän luontevasti itsestään. Ei ole tarvinnut palata juurilleen tai tehdä ajan henkisiä päivityksiä. Biiseistä se Artturinkin mukaan riippuu. Ostetaanko pienemmät vahvistimet vai iso kasa marsuja?
Rubikin luova prosessi on pikä ja hidas. Idean tuottajana toimii Artturi, sovitusvaihe on kollektiivinen. Biisit usein myös säveltyvät sovitusvaiheessa uusiksi, kun kaikki tuovat oman panoksensa.
Artturi: - Me kokeillaan todella paljon. Se on tosi kiva, miten me ollaan koko ajan menty ennakkoluulottomampaan suuntaan. Ei niinkään siten, että "mulla on nyt tää kitara sylissä, mitä mä voisin tehdä tällä" vaan että miettii sitä biisiä, mikä tässä on tää juttu, mikä tässä on tää melodia? Mitä siinä vois käyttää? Millainen äänimaisema siinä vois olla? Välillä se on tosi hienoa, välillä helvetin tuskallista.
Arvi: - Se siinä varmaan on, että kun on soittanut ja kuullut paljon erilaista musiikkia, niin niiden omien musamieltymysten kanssa oleminen ja kokeilu on antanut aika paljon itseluottamusta siihen. Se on hedelmällinen tapa tehdä, se on todistanut voimansa. Uskaltaa luottaa itseensä eikä ajattele niin kaavamaisesti.
Artturi: - Aika paljon myös jutellaan siitä mitä tehdään. Välillä se mun idea saattaa olla melkoisen abstrakti, adjektiivit voi olla aika kirjavia. Ja se sovitus saattaa elää paljonkin. Pitää olla se rohkeus, että kappaletta voi ja saa muuttaa jos se siltä tuntuu.
Rubik on hitsautunut vahvasti yhteen, ajatuksia osataan jo lukea toisilta ilman rautalangan vääntöä. Toki ulkopuolinen tuottaja voisi olla ihan mielenkiintoinen ajatus, mutta aika vaikeaa voisi olla tulla yhtyeen tiiviiseen juttuun sisään. Artturin mielestä yhtyeellä voisi nyt alkaa olla sen verran selkeä visio, että pystyttäisiin ehkä sulattamaan muidenkin näkemyksiä. Eli saa ilmoittautua, jos innokkaita tuottajia löytyy.
Rubik on lähdössä keväällä muun muassa Amerikkaan ja Englantiin, mutta kiertää toki myös kotimaassa. Amerikan kuviot näyttävät Artturin mielestä ihan hyviltä, mutta pientä skeptisyyttä leijuu ilmassa. Mitään ei uskota, ennen kuin nimiä on paperissa ja mustaa valkoisella. On kuitenkin kyse yhtyeen ensimmäisestä levystä ja kaikki on auki. Silti yhtye on tehnyt jo ennen levyä kaksi ulkomaan vierailua.
Bändin maalauksellinen äänimaailma on pääsääntöisesti melankolinen, silti Artturi nimeää suurimmaksi tavoitteekseen antaa kuulijalle toivoa. Arvin muistelema keikkapalaute, jossa bändiä kiiteltiin toivoa antaneesta soitosta, nostaa hymyn molempien herrojen silmiin. Joku oli oikeasti tullut onnelliseksi. Eikä ollut edes kaveri.
