Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Maaliskuun levyarvioissa ovat Aivolävistys, Radiopuhelimet, Journeymen, Finntroll, Don P & Jam, Kaihoro, Waltari, Cause For Effect, Anssi 8000, Apulanta, Tommishock & Kimarr, Jann Wilde & Rose Avenue ja Hanging Garden.
RADIOPUHELIMET
Viisi tähteä
If Society
Vaikka Oulun räyhähenget Radiopuhelimet täyttää jo 21 vuotta, ei yhtye tunnu osoittavan minkäänlaisia väsähtämisen merkkejä. Aina 21 ei ole ventti. J.A.Mäen mieleenjäävän laulun ja kitaristi Mällisen ehtymättömän oloisen biisikynän johdolla rokkaava viisikko on jo aikoja sitten kasvattanut itselleen ihan omanlaisensa soundimaailman. Vaikka raskaan säröisesti ja dieselpuksutuksella juokseva rokki voi nopealla kuuntelulla kuulostaa päällekäyvältä ja jopa vihaiselta, on ainakin Viidellä tähdellä meininki pinnan alla jotain ihan muuta. Löytyy kekseliäitä sointukuvioita, hienosti särön keskeltä löytyvää kepeyttä, mutta ennen kaikkea hymyilyä nostettavaa ilkikurisuutta ja enemmän nousuhumalaista bailausta kuin änkyräkännistä kiivailua. Eli ehkä se räyhähenki onkin vain pintaa?
Varsinaisia mitäänsanomattomia tai tylsiä raitoja ei tälle nimellään paljon vaativalle albumille ole siunaantunut. Voi ihan vakavissaan sanoa, ettei Radiopuhelimet ole juuri koskaan levyllä kuulostanut näin tasaisen hyvältä. Livemeiningin kaltaiseen hurmaan ei toki ylletä, mutta se olisikin aika paljon vaadittu se. Omiin suosikkeihin täytyy nostaa niskasta nappaava nimibiisi, hikinen Hullumagneetti, pöhkö Joskus olen leivonnainen sekä tärinää aiheuttava Loputon kesä. Myös kaikessa rauhassa Jolly Jumpersin tapaan bluesaileva Nimetön päivä on täysosuma. Raivokas puolen minuutin Moottoriperse toimii hyvin mainion levyn ärtsynä finaalina. Säästän puoli pistettä vielä; vaikka kyseessä on todella hyvä levy, en jotenkin koe sitä aivan modernina klassikkona. Ehkäpä seuraava levytys on sitten se?
Ilkka Valpasvuo
CAUSE FOR EFFECT
0 + 1 = 01
Dies Irae Records
Cause For Effect jatkaa tutulla basso-rummut-örinä -linjallaan, mutta on
kenties vielä entistäkin hämmentävämpi ja sekopäisempi. 0 + 1 = 01
venkoilee ja sinkoilee suuntaan jos toiseen siihen malliin, ettei kuulija tiedä
tuleeko oksennus vai hymy.
Duo vetää 33 biisiä puoleen tuntiin, eli henkeä ei juurikaan vedetä. Osat
vaihtuvat juuri siinä kohdassa (tai vähän aikaisemmin) kun alkaa saada juonesta
kiinni. Paikoin herrojen meininki lähentelee free jazzia. Biisien lyriikat ovat
lyhyitä ja osuvia kommentteja yhteiskunnan epäkohtiin. Mukava, että sanat
löytyvät levyn kannesta sillä "laulusta" ei ilman niitä ota mitään selvää.
En oikein osaa sanoa kenelle tämä levy olisi tarkoitettu. Täysin käsittämätön
pakettihan tämä on, mutta toisaalta taas jollain tavalla äärimmäisen kiehtova.
Puolen tunnin nykimisen jälkeen kuulijalla on kyllä aikamoisen jakomielitautinen
olo ja ADHD puskee päälle. Suositellaan pieninä annoksina valvotuissa
olosuhteissa. Ja päälle leima K-18.
Miki Peltola
JOURNEYMEN
Time To Grow
Journeymen music
Viime vuosina reggaesta puhuttaessa on useimmiten viitattu spektaakkelihakuiseen, rikkonaiseen ja hetkessä elävään dancehalliin. Journeymenin kytkee tähän trendiin oikeastaan vain musiikin syvempi selkäranka, saarelainen pulssi, joka sekin tässä tapauksessa etenee pietar -etuliitteellä. Pohjalaisuuden ja jamaikalaisuuden kohtaamisen voisi kuvitella ongelmalliseksi, mutta mahdollinen törmäys ei kuulu tällä levyllä ainakaan negatiivisessa mielessä. Sointi poikkeaa syntysijojen soundista korkeintaan saman verran kuin vaikkapa helsinkiläisissä tai berliiniläisissä esimerkeissä. Roots-reggae on enemmän maalaista kuin kaupunkilaista musiikkia, mitä matkamiehistö alleviivaakin mainiolla Country Bwai -raidalla.
Journeymenin lavakuntoa viime aikoina todistaneet lienevät vakuutettuja intohimosta, jolla ryhmä asiaansa suhtautuu. Time To Grow on jaettu vokaaliversioiden ja dubien kesken suurin piirtein tasan. Livetilanteeseen nähden niiden osat vaihtuvat levylle siirryttäessä. Kun livenä dubit ovat todella tukevan oloisia, häviävät ne tallennemuodossa laulubiiseille. Näkemystä niissä on joka tapauksessa sen edestä, että jokainen ansaitsee paikkansa levyllä. Time To Grow ansaitsee kuulijansa ajan ja kasvaa siinä itse merkittäväksi teokseksi.
Niko Toiskallio
KAIHORO
Boulder
Sorbus Productions
Karhulan suunnalta löntystelevät Kaihoron karvanaamat jyräävät toisella pitkäsoitollaan 11 biisiä stoneria, joka nojaa perinteisen heavyn suuntaan. Levy rullaa alusta loppuun bensankatkuisten, erittäin raskaasti pörisevien kitarariffien ja rokkaavien soolojen siivittämänä, Fu Manchun, Grand Maguksen sekä Iron Maidenin viitoittamalla tiellä.
Raskaiden rock-bändien joukosta Kaihoro erottuu edukseen laulaja Markku Pihlajan monipuolisen tulkinnan ansiosta, joka ulottuu äijärockille ominaisesta viskiraspista aina brucedickinsonmaiseen revittelyyn asti. Sanoituspuoli jakautuu rokkielämästä kertoviin rallatuksiin sekä vakavammalla naamalla vedettyihin, luonnonvoimien mahdista kertoviin biisieihin.
Boulderin tähtihetkiksi nousevat koukuttavasti groovaava Years of Christ sekä nimikkobiisi erinomaisella sävellyksellä ja tonninpainoisella kertosäkeellä. Levy tarjoaa varmasti jokaiselle raskaasta rockista kiinnostuneelle jotain, ja vaikka kyseessä ei ole mitään kepeää kesärockia, Boulder rouhii soittimessa tehokkaimmin auringon paistaessa, asfaltin lämmetessä ja oluen virratessa.
Jukka Hätinen
FINNTROLL
Ur Jordens Djup
Spikefarm Records
Henkilökohtaisesti olen Finntrollin edellisen pitkäsoiton ja sitä edeltäneen Trollhammaren -ep:n aikaan kaivannut hieman alkuperäisempää meininkiä rölliryhmän toimintaan. Ur Jordens Djup marssittaakin eteen maiseman, joka mukailee hyvin paljon omaa trollisuosikkiani, yhtyeen debyyttiä Midnattens Widunder, jossa metallinen alasin löi yhtä viheliäisen peikkotanssin kanssa raaemmin kuin sen jälkeisessä tuotannossa. Nyt voin jälleen nähdä peikkovaltakunnan mahtavana maan alla paistetun ihmislihan ja siman makean aromin yhdistyessä nuotion päästämään savuun.
Finntroll on nimenomaan mielikuvien luonnissa ollut vahva onnistuja. Tällä kertaa kontrastit tunnelmien välillä ovat myös kasvaneet ja sitä myötä albumi nousee alkuvuoden ehdottomaan eliittiin. Jos et usko, kuuntele peräkkäin kuumaa peikkomeininkiä raakuudessaan hehkuva Slagbröder ja veijarimainen En Mäktig Här. Eeppisimmissä kohdissaan bändi seikkailee bathorymaisissa maisemissa ja löytyypä levyltä jopa hawaiji-mausteista soitinkikkailua. Uuden laulajan, Vrethin, voi toivottaa myös mukaan joukkoon ilolla, vaikka ajoittain äänessä onkin vielä pientä ohuutta. Mutta sen verran suuriin peikkosaappaisiin tämä perintöprinssi on hypännytkin, että kehitystä voitaneen odottaa paljon jatkossa.
Hanna Valjakka
APULANTA
Eikä vielä ole edes ilta
Levy-yhtiö
Elo ei ole kääntymässä iltaan ainakaan Apulannan kohdalla, sillä bändin
uutukainen on mainio levy - ellei jopa loistava. Useat ystäväni ovat katsoneet
minua epäuskoisesti kun olen yrittänyt selittää heille kuinka hieno tämä albumi
on. Jos nuo ennakkoluuloiset aikuiset vain saisi kuuntelemaan tämän
"teinibändin" uuden levyn niin varmasti he hieman korjaisivat negatiivista
asennettaan orkesteria kohtaan.
Tämä levy todistaa myös sen, että Apulantakin voi uusiutua. Bändi veti vuosia
(ja melkein kyllästymiseen asti) samaa hiljaa-KOVAA-hiljaa-KOVAA -kaavaa, mutta
Eikä vielä ole edes ilta tarjoaa paljon muutakin. Apulannan tunnistaa
levyltä, mutta materiaali on entistä monipuolisempaa; toisaalta melodiat ovat
rikkaampia, mutta toisaalta välillä äidytään rankkaankin jyräykseen. Ja mikä
parasta, itse biisitkin ovat lähes poikkeuksetta todella hyviä. Pari välimallin
vetoa (albumin nimibiisi ja Väistö) sekä levyn päättävä rallatteluksi
jäävä Weezer-pastissi Ylijäämävalumaa eivät juurikaan häiritse,
koska muuten lähennellään täysiä tyylipisteitä.
Ja ne lyriikatkin ovat varsin onnistuneita, muutamaa kömpelöä riimiä lukuun
ottamatta. Kenties teinien on helpompi samastua niihin, mutta kyllä
vanhempienkin elämästä niille kiintopisteitä löytyy. Sinkkuhitissä Koneeseen
kadonnut lauletaan, että "kehen sattuu ja kuinka paljon, siitä kysymys
elämässä kai on / kun on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa".
Kornia ja kulunutta kenties, mutta helvetin osuvasti sanottu - noinhan se menee.
Miki Peltola
ANSSI KASITONNI
Kyklops & Svesse
Bone Voyage
Sahalahtelainen kuvataiteilija Anssi Kasitonni tunnetaan myös musiikkimiehenä. Kansainvälisesti ajatellen herran särisevän sympaattinen mies, kitara ja polkurummut -rakenteinen yhden miehen show taitaa olla jopa tunnetumpi kuin kuvataide. Ei nyt mistään maailmanlaajuisesta alakulttuurihypestä silti puhuta. Vielä. Silti kertoo taas Pistepirkkojen levy-yhtiön Bone Voyagen ennakkoluulottomuudesta, että se julkaisee aiemmin pienjulkaisuina kuullut Kyklopsin ja Svessen yhtenä kattavana tuplana. Kysymyksessä ei ole niinkään se, etteikö Anssin rämisevässä soitossa ja biiseissä olisi ideaa ja koukkuja. Mutta varsinaista isompaa suosiota minun on vaikea nähdä Kasitonnin saavuttavan. Tosin saman voisi sanoa myös yhtiön toisesta tuoreesta julkaisusta The Micragirlsistä.
Jos unohdetaan ne soittolistapyrkimykset, niin Anssin musiikkihan on sinänsä ihan loistavaa. Vaikka kahden levyn kokonaisuudesta löytyy paljon ilmaakin, on Nirvanan mieleentuovasti särisevä, pohdiskellen ja innostuneesti samaan aikaan rokkaava "harkittu mekastus" sympaattisine pienimuotoisuuksineen vastustamatonta. Nirvanan, Beckin, garagerockin ja kiireettömät bluesäijät yhdistelevä rokkipotku on muutamassa vuodessa tiivistynyt huomattavasti ja Anssin vilpittömän vahva omaleimainen tyyli on soundien paranemisen myötä entistä kovemmassa iskussa. Liikaa ei ole viilattu, mutta sen verran toki että biisien ydin pomppaa paremmin esiin. Hyvä biisi on hyvä biisi, muodosta riippumatta. Ja niitä Kasitonnilla piisaa. Tyylilaji vaihtelee Normalityn haikeasta akustisuudesta Daddy On The Phonen melskaavaan särörokitukseen. Vaikka itsekin suhtaudun skeptisesti Kasitonnin kaupalliseen potentiaalin, toivottavasti mahdollisimman moni silti löytää tämän sympaattisesti rokkaavan tee-se-itse-miehen.
Ilkka Valpasvuo
WALTARI
Release Date
Bluelight Records
Waltari on monta kertaa uransa aikana leimattu outolinnuksi ja tällä leimaamisella on yhtyeen luota kenties jo valmiiksi peloteltu pois potentiaalista musiikinkuluttajaa. Totta on, että etnon, teknon ja metallin sotkeminen milloin mihinkin on soppana varsin haastava ja monesti bändi on myös itse tuntunut sotkeutuvan omaan omituisuuteensa unohtaen teroittaa samalla biisintekokynän. Kuitenkin yhtyeellä on liuta kelvollisia, jopa hitiksi luettavia kappaleita ja tälle uutukaiselle niitä tuntuu eksyneen erityisen monta.
Helpolla ei Waltari kuulijaansa tälläkään kertaa päästä. Haastetta lisätään mm. laittamalla liki 40-minuuttinen biisi keskelle levyä. Tosin tässäkin on niin monta erillistä osaa, ettei kuulijalla ehdi aika käydä pitkäksi kuin vasta aivan biisin lopussa. Levyn keskivaiheille sijoittuvat muutenkin kiekon heikoimmat lenkit ja levyn alku ja loppu ovat silkkaa hittiputkea. Kuitenkin Waltari haistattaa pitkät hittituotteelle, vaikkapa lisäämällä oksennusääniä keskelle biisiä, samalla kun kuulijan jalka vippaa vaihteen kymmenennessä pykälässä. Levyn parhaat biisit ovat levyn avaava Get Stamped, hulvattomasti sanoitettu Sex In The Biergarten, Wish I Could Heal ja Spokebone, josta voisi hyvinkin tulla uusi So Fine!, eikä vain etnoilunsa vuoksi.
Hanna Valjakka
AIVOLÄVISTYS
Älä katso ihmistä
Off Records
Aivolävistys on ehkä paras punk-bändin nimi ikinä. Ja ai perhana, että
tämä Älä katso ihmistä on hieno levy. Alusta loppuun sitä itseään ja
sieltä parhaasta päästä. Kantaa otetaan ja suu vaahdossa uhotaan kuten näissä
piireissä on tapana, mutta ei mitenkään ryppyotsaisesti - ja biisit itsessäänkin
ovat helvetin hyviä! Niitä on mukava hoilotella hyppien ja heiluen. Ei muuta
kuin pitti pystyyn vaan!
Vakavastikin puhuen tämä on hyvä levy. Soundit ovat kohdallaan, yhteissoitto on
tiukkaa ja sovituksia on selkeästi mietitty. Koko ajan ei vain kohkata täysillä,
vaan biiseissä on nyansseja ja varsinkin kitarajutut toimivat mainiosti. Myös
laulaja Juuson ulosannissa on tarvittavaa uhoa ja meininkiä.
Ei pahaa sanaa minulla tästä. Eikä enää mitään muutakaan paitsi, että alle puoli
tuntia on täydellinen mitta punk-pitkäsoitolle.
Miki Peltola
Don P & JaM
Tuomitut
Softone Music
Piispanen ja Piirainen ovat Don P ja JaM, Porvoo puolestaan P-Town.
Osaan kuvitella, miten mm. tämäntyyppiset anglismit ärsyttävät monia, mutta jaksan silti toivoa ja uskoa, että monet vaivautuvat niiden ohi kuuntelemaan tämän. Ovathan hevilevyjenkin ulkomusiikilliset osat täyttä larppausta, mikä ei aivan kaikissa tapauksissa heijastu itse musiikin sisältöön.
Don P: n tuotanto on jykevää, perustyyleihin luottavaa mättöä. Musikaalisuus kohtaa kylmän kolkkeen oikealla asteella, eikä kyse ole pelkistä junnaavista biiteistä, jollaisia kotimaan raplevyillä vielä jokin aika sitten turhan usein kuultiin. Dramaattista tunnelmaa haetaan niin soiton kuin vokaaleidenkin puolella, ja välillä tulee ajatelleeksi, voiko herrojen elämä todella olla näin synkkää ja kohtalokasta. Toisaalta en muista Porvoon hoodeilla hetkeen vierailleeni, enkä sen paremmin usko tietäväni Tuomitut -levyn tekijöiden sielunmaisemasta yhtään mitään.
Yksi albumin merkittävimpiä kohtia on Kuka Mä Oon -raita, jolla myös dramatisoinnin asteen arvailija saa jonkinlaisen vastauksen: ...kukaan ei ymmärrä / ei ainakaan biisis...
Ymmärsi tai ei, tämä on hyvä osoitus siitä, miten myös Mobb Deep -osaston perintö elää ja hyvinvoi Suomessa.
Niko Toiskallio
JANN WILDE & ROSE AVENUE
Tokio Okei
Hype
Ei lasketa Euroviisukarsintaa Jann Wilde & Rose Avenuelle miinukseksi, vaikka biisien kanssa sählääminen olikin selkeä mediatemppu. Samanhan Katrakin teki hiukan eri tyylillä... Julkisuusarvo oli silti tälle Tampereen glampop-nelikolle kullanarvoista, vaikka sitä edustuspaikkaa ei irronnutkaan. Ikuisena musiikkiteollisuustuotteiden vastustajana minulle JWRA olisi ollut toki huomattavasti suotavampi edustaja kuin trukkikuski Pakarinen, jonka biisi oli kaiken muun pahan lisäksi luvattoman valju. Ehkä Ylellä ei riitä rahat useamman Euromenestyksen putkeen?
Jann Wilden sympaattisen kukkoileva rokkipersoona ja kieltämättä taitava biisikynä ovat vakuuttaneet siitä lähtien, kun pari vuotta takaperin kävimme herran kanssa pientä verbaalisotaa aitouden olemuksesta ja kurkku pöksyissä- kaltaisten temppujen tarpeellisuudesta. Alusta asti bändin biiseissä on ollut tarvittavaa imua ja tekemisen iloa, vaikka menneiden aikojen kaavoja ja koukkuja hyödynnetään melko kursailematta. Ehkä parhaat sävellykset Boys Out Of New York ja A Fine Day For Revolution, tumman vaaniskeleva avaus Tokio Okei ja haikeat Every Heartbeat ja Days Of Delirium ovat kaikki mainioita biisejä. Viisuista hylätty Lover Lover Lover olisi voinut menestyä, vaikka onkin uudelleen lämmittelyä vanhasta diskohitistä. Kapakkapianon ääressä riekkuva Mr. Wilde tuo mukavasti iloista rosoa samoin kuin hitikkäämpi luenta Soft Is Selling. Myös kunnolla särörokkaava Suicide Radio iskee hyvin. JWRA:n debyytti on täynnä tarttuvuutta, mukavan rosoiseksi jätettyä glamia ja nuoren bändin innostusta. Enempää tuskin voi vaatia, vaikka ihan koko levystä en jaksakaan innostua.
Ilkka Valpasvuo
TOMMISHOCK & KIMARR
Perfect Strangers
Softone Music
Tommishock ja Kimarr ovat tehneet alkuvuoden kriitikkoystävällisimmän levyn. On vaikea löytää tästä arviota, jossa ei ylistettäisi sen nyrjähtäneisyyttä, ahdistuneisuutta tai sitä, miten täynnä se on urbaania angstia. Kaikkia näitä kannuksiaan sopivassa varjossa kasvattaneen kaksikon levystä löytyy, mutta pääasiassa se on kahden nuoren, ennakkoluulottoman taiteilijan yhteen sulautunut näkemys hyvästä hiphop -levystä näinä synkkinä aikoina.
Kimarrin tuotannot jatkavat vaikkapa El-P:n perintöä vaivatta. Oleilu hieman kauempana räppibisneksen vääristyneistä keskiöistä antaa rutkasti ulottuvuutta sointiin. Spektri on laaja, vaikka muodikkaaksikin nimitelty ahdistus ja seinien päälle kaatumisen tunnelma ovatkin koko ajan läsnä.
Tommishockin pitkä harrastuneisuus armottoman ja kyynistä maailmankuvaa voimalla markkinoivan battlerapin alalla kuuluu itsetutkiskelevissa riimeissä. Jos näissä teksteissä itketään, niissä itketään syvältä ja ääneen runopoika-nyyhkeen pysyessä hyvin etäällä. Frankly Irrationalin alias Tykopaatin vierailu, samoin kuin Otnielin, Viewmasterin ja Rrimöykkin remixit täydentävät kaksikon levylle paketoimaa tunnelmaa loistavasti.
Kriitikot saattavat kerrankin olla oikeassa.
Niko Toiskallio
HANGING GARDEN
Inherit The Eden
Spinefarm Records
Hanging Garden pääsee yllättämään saunan takaa hieman samalla tavoin kuin hengenheimolaisensa Swallow The Sun debyytillään. Mutta vaikka tässäkin liikutaan vahvasti mm. My Dying Brideltä, Anathemalta, Katatonialta ja kumppaneilta henkensä saavassa materiaalissa maustettuna ripauksella Twin Peaksia ei Hanging Gardenia voi suinkaan peesailusta syyttää. Yhtye erittää jotain samankaltaista ahdistuksesta kumpuavaa mielihyvää kuin Jyväskylän kuusikko, mutta punastella ei näiden miesten puolesta suinkaan tarvitse. Hanging Gardenin jäseniä voi löytää niin ShamRainista kuin Dauntlessistakin ja erityisesti jälkimmäisen Ari Nieminen näyttää itsestään mikinvarressa aivan uusia puolia. Tietyllä tapaa Hanging Gardenissa voi nähdä ShamRainin erittäin depressoituneen pikkuserkun aineksia.
Helpolla levy ei kuulijaansa päästä, vaan kärsivällisyyttä ja intensiivisyyttä vaaditaan. Jos pikamaistiaisia yhtyeestä kuitenkin kaipaat, voin suositella Shards Of Life -kappaletta, joka tarttuvimmin yhdistelee yhtyeen rujoa ja kaunista puolta. Heikkoa biisiä tältä albumilta on turha etsiäkään. Mestaruus-tason otteluun jätettäköön kuitenkin vielä pistevaraa. Tuleville levyille voin nimittäin kuvitella vielä raadollisemman kauneuden kukkia ja mahtipontisempaa mäiskintää.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
