Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Huhtikuun levyarvioissa ovat Provinssiin keikalle saapuva Amy Winehouse, Euroviisukarsinnoissa menestynyt Thunderstone, Ruotsin Euroviisuedustaja The Ark, The Conquistadors, Sister Flo, Stone DVD, Regina, Hidria Spacefolk, Los Bastardos Finlandeses, Guardians Of Mankind & Merging Flare ja Risto Juhani.
SISTER FLO
The Healer
Fullsteam
Sister Flon levy on aina odotettu tapaus. Kuiskaavalla laulullaan yhtyeen pehmeää ja rikasta soundia kuorruttava Samae Koskinen nousi viimevuotisella soolollaan lähes kotimaan eturivin artistien joukkoon, mutta Samille Sister Flo on kuitenkin yhä ja edelleen se ykkösjuttu. Toiveita uuden levyn päätymisestä hieman useampaan kotiin kuin hävyttömän vähän laatuunsa nähden myyneen Tragician's Hatin kohdalla voi herättää yhtyeen siirtyminen Fullsteamin talliin. Monena vuonna peräkkäin parhaana indie-yhtiönä palkitun lafkan aikaansaama hype on nimittäin ainakin kotimaassa omaa luokkaansa. Ja mikä parasta, suurin osa tallin nimistä lunastaa myös nostamansa kohun. Sister Flon kohdalla en ollut missään vaiheessa edes huolissani, ettei niin kävisi.
The Healer ei ole ehkä ihan samassa mielessä pop-koukukas levy kuin edeltäjänsä. Nykyään tamperelaistuneen bändin kolmoslevy on kaikista yhtyeen levyistä eniten syventymistä vaativa, se jatkaa oikeastaan ihan odotetusti yhtyeen kaivautumista syvemmälle indiepopista alkaneeseen musiikilliseen matkaansa. Vaikka esimerkiksi folkahtavan Hyvinkään ja jopa rokiksi lyövän Rule The Worldin kohdalla koukut ovat aika nopeasti kiinni lihassa, on entistä rikassävyisempi, jossain mielessä jopa seesteisempi mutta ennen kaikkea täyteläisempi The Healer ehkä enemmän hitaasti sisäänsä päästävä ja kerroksittain sävelmiään syventävä pop-eepos. Teemoina tuntuvat olevan tyylikäs jamittelu, tarkoituksenmukainen hiljentyminen musiikin äärelle, se tuttu pehmeys ja jostain sieltä kaiken keskeltä paistava tietäväinen hymy.
Vaikka levy on ymmärtääkseni toiminut Samille jonkinlaisena eron käsittelemisenä, eivät suru tai ahdistuneisuus ole missään vaiheessa päällimmäisenä tapetilla. Ennemminkin The Healerillä on jo päästy pahimmista myräköistä, ja paranemisprosessia leimaavat aurinkoinen kaiho, yhdessä tekemisen ilo ja kaikesta tehdystä ja koetusta muodostunut kokemus. Tämä on kypsän bändin kypsä levy, joka ei tässä tapauksessa tarkoita senttiäkään väsynyttä tai urautunutta.
Ilkka Valpasvuo
THUNDERSTONE
Evolution 4.0
Nuclear Blast Records
Euroviisukarsinnoissa Suomessa pitkälle päässyt Thunderstone kuuluu suomalaisen powermetalliketjun kovempaan kastiin. Bändi kaihtaa kaikkein ilmiselvimmät power-kliseet ja sitä todistaa myös Evolution 4.0 olemalla samalla iskevä ja tarttuva sekä monitahoisuutta etsivä. Vai mitä sanotte Swirled-kappaleen jytinästä, peruspoweria? Ei sinne päinkään, mutta löytyy bändiltä silti taipumusta kompastua genremaneerien lillukanvarsiin, kuten hieman pakollisen balladin asemassa tylsäilevä Down With Me tai melko mielikuvitukseton Roots Of Anger. Tarttuvuutta piisaa kuitenkin biisimateriaalin heikoimmissakin pelaajissa ja albumin vahvimmat vedot kuten 10 000 Ways, Forevermore, hiukan kliseiset sanat, mutta hittipotentiaalillaan vetoava Face In The Mirror tai hienosti levyn päättävä Great Man Down nostavat riman reilusti päälle keskiarvon. Viimeksi mainittu kymmenen tuhannen järven hengessä olisi kai sekin voinut osallistua viisuihin hyvällä omallatunnolla.
Tiedä sitten Euroviisuista, mutta Thunderstonen myrskynsilmässä on hyvä bilettää. Rauhoittuminen ei sen sijaan ole yhtyeen vahvimpia puolia ja valitettavan moni kappaleista jää keskinkertaiseksi ja se, jos mikä masentaa jo mainittuihin huippukohtiin verrattaessa. Tästäkin huolimatta, näillä eväillä voi hyvin maatamme edustaa muuallakin ja varmasti hohdokkaammin tuloksin, kuin eurohumppakilpailussa.
Hanna Valjakka
LOS BASTARDOS FINLANDESES
My Name Is El Muerte
100% Record Company
Levy-yhtiö lupailee Bastardosin olevan kovempaa kuin Motörhead, räkäisempää kuin AC/DC ja raskaampaa kuin Black Sabbath. Vaikka Bastardosin jätkät ovatkin tuttuja kovanaamoja Suomen rockskenestä, vedonlyönnin kerroin sille, että saatekirjeen sanoista jäädään kauas, on aika pieni.
Biisimateriaali koostuu Motörheadin ja ZZ Topin välimaastoon putoavasta karvanaamojen rockista. Mukaan mahtuu muutama erittäin rokkaava biisi ja muutama puistatuksia aiheuttava slovari, muun levyn ollessa keskinkertaista rallattelua. Soitosta aistii tietynlaisen rutiininomaisen suorittamisen ja vaikka levyllä lauletaan lainsuojattomien rokujen elämästä, bändin asenne läpi levyn on leppoisa kuin seurakoiralla. Likaisuus, räväkkyys ja kapinallisuus loistavat poissaolollaan.
Tämän levyn perusteella Bastardosin kohderyhmää ovat keski-ikäiset, jotka ovat Motörhead-vinyylinsä vieneet divariin perheen perustamisen jälkeen, mutta haluavat kerran kuussa irrotella turvallisen ja muistoja virkistävän rockin säestämänä.
Jukka Hätinen
REGINA
Oi miten suuria voimia
Next Big Thing
Kehuja keränneellä debyytillään Regina kilisteli lastentarhan
pinnasängyissä, mutta nyt se on jo loikannut selkeästi
varhaisaikuisuuteen. Albumien välillä tapahtunut kasvu on suurta,
vaikka muutokset ovat lopulta hyvin hienovaraisia. Edelleenkään ei
tarvitse olla kirjallisuustieteen tutkija päästäkseen sisään Iisa
Pajulan vähäeleisesti tulkitsemien sanoitusten sisälle.
Lyriikoitten yhtyessä hillittyihin konetaustoihin yksinkertaisista
tarinoista alkaa muodostua pienoiskokoisia klassikoita.
Albumin avaava kaksikko Paras aika vuodesta ja En tiennyt
että osaan tanssia on varmasti alkuvuoden vakuuttavin
paaluparivaljakko. Niiden lirkuttelevaan grooveen ei voi olla
ihastumatta. Pitkäsoiton ehdottomiin onnistujiin kuuluu myös Boys
of Scandinavian Tuomo Kuusen kanssa yhdessä tulkittu
Kuka on tuo mies?, jonka mukana pääsee seuraamaan sivusta
jännittävää kohtaamista ryöstäjän ja kassaneidin kanssa.
Oi miten suuria voimia kantaa mittansa varsin hyvin ilman
suurempia romahduksia, vaikka Pajulan laulumelodiat kulkevat, jo
kyllästymisen rajamaille asti, samanlaisia reittejä. Jos potee
kevätahdistusta tämä levy kannattaa hankkia, sillä tätä parempaa
piristysruisketta ei löydy edes apteekin hyllyltä.
Henri Turunen
AMY WINEHOUSE
Back To Black
Island
Yksi viime vuosien komeetoista on ilman muuta vasta 23-vuotias brittiläinen Amy Winehouse, jonka karhea ja ajattoman sielukas lauluääni kohtaa neitosen kakkoslevyllä Back To Black riisutun, 50-60-lukujen tyttö-yhtyeistä muistuttavan soitinmaailman, jossa puhaltimet jammailevat letkeän haikeasti, lyömät iskevät autereisesti ja modernit mausteet tukevat ajattomuutta osuvasti. Amyn musiikkityyli yhdistelee niin jazzia, soulia, poppia kuin r'n'b:täkin. Lopputuloksena on ehkä eniten soulin alle laskettavaa musiikkia, joka kelpaa sekä ahkeraan radiorotaatioon että ihan kesäiselle kotipihalle.
Rehab on tietysti selkeä ykköshitti rullaavine napsutteluineen ja kantavine torvineen. Amyn laulu hivelee korvaa ja katkaisua vastaan urputtava tarina naurattaa. Onneksi hyvä liito ei jää tähän, kuten niin monelle hittialbumille tuntuu käyvän. Haikea You Know I´m No Good kaartaa öisen upeasti, Me & Mr. Jones iskeytyy tyttöbändiajan hermoon silmät kiinni ja onnistuu osumaan melkoisen lähelle napakymppiä. Just Friends jumputtaa aamuyön krapulassa, Back To Black vie melankolian jousilla huippuunsa ja Love Is A Losing Game esittelee saman haikeuden valoisamman puolen. Vaikka albumista tulee välillä tunne ikään kuin Winehouse lauleskelisi suljetussa yökerhossa keskellä päivää jazz-jukeboksin päälle lattiamoppia työnnellessään, vetää neitonen varmasti kesän Provinssirockissa lavan edustan täyteen. Mikä on vain oikein ja kohtuullista.
Ilkka Valpasvuo
THE CONQUISTADORS
Mil Mascaras
Elements Music
Conquistadorsin sedät soittavat maskit naamallaan depechemodemaisen lämpimästi puhaltelevaa, synkähkön mielialan mailla seikkailevaa, Airin tyylisesti surisevaa, pörisevää ja ujeltavaa poppia. Kokonaisuutena Mil Mascaras on lämmin, melankolinen ja tyylikäs. Toki mukaan mahtuu pakollinen hittisinkku, yltiöpositiivinen rallatus Daydreamer, joka jää kieroutuneesti soimaan päähän.
Saatekirje mainostaa, että Conquistadorsit käyttävät yhden biisin tekemiseen korkeintaan päivän. Enpä juuri leveilisi tällaisella asialla, varsinkin rumpuraidat huutavat parempaa viimeistelyä. Mitä enemmän levyä kuuntelee, sitä rasittavammilta kahden markan rumpukonekompit alkavat kuulostamaan. Takilla on myös kääntöpuolensa, soundimaailma on tämän genren tuotoksiin verrattaessa mukavan rosoinen, mutta samalla hypnoottisesti syleilevä. Miellyttävä uusi tuttavuus genressä, joka normaalisti allekirjoittaneelle ei kolise.
Jukka Hätinen
RISTO JUHANI
Luuranko
Kiima-levyt
Utuisen kaihoisaa taustaa vasten kitaraansa näppäilevä ja ajattoman henkevästi laulava Risto Juhani liittyy debyytillään humisevan suomi-folkin eturintamaan. Vaikka saatteessa tarjotaan termiksi suomi-indietä, ei hommalla ole oikeastaan mitään tekemistä indie-rockin kanssa. Indie-popin ja folkin kyllä ja toimintatavoiltaan Risto Juhanikin taitaa olla melkoisen independent. Verrokeiksi tarjottavat Elliot Smithit, Jose Gonzalesit ja Ryan Adamsit toki löytää halutessaan, mutta yhtä lailla suomalaiset tekijät kuten Joose Keskitalo ja Paavoharju paistavat soiton henkevyydessä, pienessä hauraudessa ja rehellisessä viattomuudessa. Nimikaimoihin Ristoon ja Juhaniin en lähtisi herraa vertaamaan.
Risto Juhanin debyyttilevyllä maestro hoitaa suurimman osan soitosta itse, mutta saa myös apuja. Pauli Saarikiven kitara ja koskettimet sekä yhdessä Liisa Kämäräisen kanssa laulamat taustat rikastavat hommaa mainiosti. Heti avausraidalta Aika, jota aina odotan löytää olennaiset asiat Risto Juhanin musiikista: kiireetön haaveellisuus, akustinen näppäily, junnaavat huminataustat, kaikuisa ja melko pelkistetty, jopa harras laulu... Hengellisyys ja sielu onkin Luurangolla koko ajan ihan pinnassa pyörteilemässä. Henkinen painotus kuuluu vahvasti myös lyriikoissa ja Risto Juhanin voikin nimetä samalla tavalla saarnamieheksi kuin Joose Keskitalon. Yksinäisen rukous ja kolmiosaisen Luurangon ensimmäinen ja viimeinen osa tiivistävät asian ehkä parhaiten.
Ilkka Valpasvuo
STONE
Get Stoned, Stay Stoned DVD
Megamania
Tämän DVD:n julkaisua voisi kuvailla kulttuuriteoksi, eikä pelkästään siksi, että se on yleensä julkaistu, mutta koska sen eteen on nähty ihan oikeasti vaivaa.
Kolmen televisiotasoisen keikan lisäksi, (tyypillisiä 80-lukulaisia TV-livejä minipituisine settilistoineen), mukana on (käsittääkseni) kaikki yhtyeen tekemät musiikkivideot sekä pätkiä vuosien varrelta. Historian siivet lepattavat, kun seinillä paistaa logoja kuten Yölinja tai Menomono, joiden takia aikoinaan on valvottu, että nähtiin Stone telkkarissa ja etsittiin viime hetkellä tyhjiä VHS-kasetteja, joille nauhoittaa.
Onpa mukana uudempaakin haastattelumateriaalia sekä tietenkin mitä hämärämpiä kotivideotasoisia pätkiä. Varsinkin vanha haastattelumateriaali pistää hymyilyttämään.
Soundit ovat levyllä hieman vaihtelevan tasoisia, mutta ei kai kukaan mitään surroundia odotakaan, kyseessä on sentään lähemmäs 20 vuotta vanha materiaali. Tullikamarin keikalla soundin ovat hyvinkin tukevat, kun taas Estonian keikalla soundit ovat heikkolaatuiset. Luulen kyseessä olevan miksausongelman eikä niinkään lähdemateriaalin laatu.
Menomono-keikalla soundit ovat taas juuri sitä mitä niiden tuleekin olla, joskin nykypäivän hifistien tulee ottaa edelleen huomioon jo mainittu lähdemateriaali.
DVD on jokaisen vakavasti otettavan metallistin pakko-ostos. Kyseessä on kuitenkin erittäin tärkeä osa Suomen metallihistoriaa ja Stone oli se bändi, jonka vanavedessä metalli nousi suuremman yleisön tietoisuuteen. Liveosuuksisa voi saada pienen kuvan siitä, millaista meno oli aikana, jolloin metallia pidettiin huumorina ja pikkupoikien leikkimisenä.
Loppujen lopuksi huomasin, että haastattelut ja heikkolaatuisempi vanha materiaali oli se joka kolahti eniten. Tiedä sitten onko tämä vanhan ukon muisteloita, mutta bändi kolisee tällä levyllä hyvin.
Jukka Kolehmainen
THE ARK
Prayer For The Weekend
HMC
The Ark oli mielestäni huomattavasti enemmän rock vielä Father Of The Sonin aikaan, verrattuna siihen mitä kuusikoksi kasvanut ruotsalaisyhtye on tuoreella Prayer For The Weekend -levyllään. Avauksena kuultava nimibiisi lähtee sfinksimäisesti marssimaan sivuittain diskossa, torvilla koristeltu hilpeä Euroviisu-sävellys The Worrying Kind vetää Queenistä kolme neljä vaihdetta kevyemmällä jamittelulla, vaikka samanlaista kohtalokkuutta onkin ilmassa. Ei tämä nyt yhtään huonompi biisi ole kuin viime vuoden voittajalla, muttei kyllä minun mielestäni mitenkään sitä parasta Arkia. Jylhän melankolisesti kaartava Absolutely No Decorum on huomattavasti parempi sävellys - innostavampi, koukukkaampi ja hymnimäisempi. Mutta eihän Euroviisuissa ole pitkään aikaan tuntunut olevan kyse parhaasta biisistä vaan ihan jostain muusta.
Löytyy levyltä muitakin viisuvalintaa parempia biisejä. Little Dysfunk You tavoittaa kerrossaan sen valloittavan kimalteen, mistä bändi parhaimmillaan tunnetaan. Valoisan haikeasti rokkaava New Pollution nappaa mukaansa, hölmösti hymyävä, rauhallinen diskonytkytys Thorazine Corazon saa virnistämään ja juhlavasti kasvava, oopperaan asti yltävä Death To The Martyrs iskee jo lähelle Arkin parhautta. Kyllähän ne edelleen osaavat sen glam-poppinsa. Silti se rokkaavampi Ark on tällä levyllä hiukan hukassa kaiken kimalteen keskellä. Kyllä se hikinen menokone varmasti nostaa livenä päätään, mutta minun korvaani Prayer For The Weekend on hiukan liiankin kiltti ja hiukan lepsu. Lisää särmää.
Ilkka Valpasvuo
HIDRIA SPACEFOLK
Symetria
Next Big Thing
Kotimaisen avaruusrockin kärkiryhmä Hidria Spacefolk ottaa
uutukaisellaan eroa edellisalbumin konemaiseen bittivirtaan. Nyt
helsinkiläisjoukkion soundi kuultaa rouheammin ja orgaanisemmin kuin
koskaan aiemmin. Askel on harppaus oikeaan suuntaan, sillä juuri
luonnollisella raikkaudellaan bändi pystyy pitäytymään omaperäisempänä
kuin monet muut lajityypin edustajat. Vaikka soundi onkin kehittynyt,
itse biisit tuntuvat liian samanlaisilta kuin aiemmin. Sävellyskynä on
jäänyt liikaa junnaamaan samojen nuottien välillä, vaikka jatkumoissa
piilee myös yhtyeen voima.
Uusiutumista on toki haettu myös sävellysten saralla. Kahdessa
kappaleessa on perinteiseen linjaan tehty selkeämpää pesäeroa. Siinä
missä 322 onnistuu ravistelemaan menneisyyden pölyjä
progressiivisella rynttäyksellään, radikaalimmin tuoreutta hakeva
Flora/Fauna ei oikein missään vaiheessa osu uomaansa. Biisissä
bändi astuu hieman liikaa uzvamaisen hempeilyn pariin ja se ei ole
selvästikään näiden junnaajien ominta aluetta.
Kuuden kappaleen kokonaisuus jättää nälän tulevia albumeja kohtaan.
Miellyttävä tuore soundimaailma antaa uskoa bändin kykyyn luoda
nahkaansa, mutta samalla toivoisi pääsevänsä jo uudenlaisiin
maisemiin.
Henri Turunen
GUARDIANS OF MANKIND & MERGING FLARE (Split)
Imperiumi Records
Tällä kertaa Metelin toimitus tekee poikkeuksen arvostellessaan ep:n ja vieläpä split-julkaisun. Tämä johtuu siitä, että Gamma Ray -coveroinnillaan erityisen ansioitunut Guardians Of Mankind ei toistaiseksi tarjoilekaan muuta kuin pikkujulkaisuja ja keikkaa. Lauteilla tämä ilottelu on nautinnollisesti parhaimmillaan, mutta olisihan aika saada pian kokopitkääkin ilmoille. Joskin kokonaiseen levyyn haluaisin jo mahdutettavan muutakin kuin pelkkää coverointia, vaikka kunnianosoitus näin pieteetillä tehtyä onkin. Ehken tätä toivetta koskaan saa toteen, mikäli bändiä kiinnostaa yksinomaan tributointi. Levyn kahdesta ensimmäisestä vedosta vastaava GOM on terässä sekä soitannollisesti että asenteeltaan, joten tästä paremmaksi tuskin tribuuttihengellä voi päästä.
Samaa miehistöä GOMin kanssa jossain määrin sisältävä Merging Flare on varsin täydellinen liitettynä Gamma Ray -coverointiin. Omaa otetta ja tarttuvuutta kappaleissa piisaa ja omaksi suosikikseni nousee Under The Fire ksylofonimelodioineen kaikkineen eikä Steel Redeemer vauhdissa juuri häviä GOMin coveroimalle Beyond The Black Holelle. Näin kahden bändin yhteisen ep:n kyseessä ollessa, emme tällä kertaa jaa pisteitä lainkaan. Teksti puhukoon puolestaan.
Hanna Valjakka
yle.fi/pop 
