Jann Wilde haluaa lavalla räväyttää. Valokeilaan mennään starailemaan, elvistelemään, olemaan rokkijumala. Jo bändin ensimmäisillä keikoilla miehen lahkeesta saattoi löytää jopa sen legendaarisen kurkun. Eli on lupa odottaa melkoisia show-elkeitä, kun yhtye suuntaa kohti suurempia lavoja ja entistäkin näyttävämpiä esityksiä. Suomen ruotsalaisimmaksi bändiksi julistautuvan yhtyeen keulakuva nousi kertaheitolla kuhisevista kellareista suurempien yleisöjen tietoon osallistumalla bändinsä kanssa Euroviisukarsintaan. Vaikka menestystä ei sijoitusten puolesta tullut, on Wilden naama tullut tutuksi mm. linja-auton peräseinän peittävistä mainoksista. Mitä Wildelle kuuluu nyt, ensilevy Tokio Okein jälkeen ja Euroviisurumban mentyä omalta kohdalta ohi? Meteli.net päätti ottaa asiasta selvää.
Tapaamme arki-iltana Tampereen Artturissa, jonne Wilde astelee vaaleanpunaisissa housuissaan ja The Curen Robert Smithiltä pöllimässään hiuspehkossa. Vaikka Jann Wilde on kantajalleen vain roolihahmo, on mies Artturissakin selvästi rokkistara eikä mikään perusjamppa. Enkä usko, että tulen törmäämään mieheen myöskään muualla tuulipuku päällä. Jann on sitä mieltä, että vertauskuvallisesti näin voi tapahtua, vaikkei ulkoinen habitus todennäköisesti muutukaan siihen suuntaan:
- Lavalla haluaa tarjota semmoista showta, vähän niin kuin fiktiivistä hommaa. Että siinä on joku semmoinen erikoisuus. Ettei se oo pelkästään sitä, että joku Bruce Springsteen nousee suoraan kaupasta siihen lavalle ja on niin rehellinen. Meidän juttu on enemmän semmoinen, että me huijataan. Tehdään niinku teatteria, näytelmää. Jossa Jann Wilde on roolihahmo.
Vaikka kyseessä on vain lavapersoona, myöntää Wilde oman katujulkisuutensa nousseen. Esimerkiksi Helsingissä ihmiset kyllä huomaa. Tampereella nyt saisi Michael Jacksonkin kulkea rauhassa. Ihmiset ovat Helsingissä enemmän liikkeellä ja julkisuudesta tuttuja kasvoja näkee enemmän. Tampereella näkee ehkä Kari Peitsamon. Wilden mielestä Tampereella julkkikset ovat arkipäiväisempiä. Mikko Alatalo, edesmennyt Juice, Martti Syrjä ja Pate Mustajärvi ovat kaikki aika peruskauraa. Jopa Jonne Aaron saa ihan rauhassa kävellä Hämeenkadun päästä päähän. Joku ehkä kääntyy katsomaan, muttei synny sellaista hysteriaa.
Jann Wilde tykkää tehdä koko ajan taidetta. Vaikka Rose Avenue on selkeästi se ykkösjuttu, on herralla myös mm. 60-lukuiseen musiikkiin sukeltava yhtye nimeltä Volter. Lisäksi Jann alleviivaa haluavansa jossain vaiheessa tehdä vielä ihan soololevyn, joka olisi sellainen soulahtava, tunteikas aikuisrokkilevy. Viiteryhmäksi mainittakoon 70-luvun soul, Sly & The Family Stone ja David Bowien Plastic Soul - sellainen musiikki, missä pääsisi ulvomaan, sillä lailla laulamaan eri tyylillä ja vähän matalampaa. Toinen unelma olisi kokeellinen synapop-levy, ambient- ja soundtrack-hengessä. Musiikin lisäksi myös Aamulehden Euroviisublogin kirjoittaminen ja musiikkilehtiin kritikoiminen ovat viime aikoina antaneet Jannille mahdollisuuden käyttää luovuuttaan. Musiikista kirjoittaminen juontaa juurensa jo kotiseudulle Riihimäelle, jossa tuleva rokkitähti toimi harjoittelijana paikallislehdessä.
Rose Avenue on nykyään teatraalista hauskaa kitararockia soittava nelikko, jonka musiikki jakaa mielipiteet. Ennen Jann Wildeä yhtye oli enemmän nimellinen projekti, nykyisen bändin ovat muodostaneet edelleen ruodussa olevat jäsenet yhdessä muutama vuosi takaperin. Muutaman pienemmän julkaisun ja Euroviisukarsinnan jälkeen yhtye on tänä keväänä julkaissut Tokio Okei -nimisen debyyttinsä. Miltä tuo levy tuntuu nyt, kun kritiikit on luettu ja jonkinlainen kuva myynnistä on muodostunut?
- Se on ollut aika positiivinen yllätys. Eka levy on aina eka levy, sitä ei koskaan tiedä miten sen tekee. Se syntyi vähän puolivahingossa, siinä mielessä, ettei oikein tiennyt... Siitä jäi hirveän paljon biisejä pois ja sen nauhoittaminen oli äärimmäisen vaikeeta. Ei menny jutut niinku piti, joku biisi katos ja tämmöstä. Tavallaan siitä jäi toisen levyn verran biisejä pois. Sitä ei ole ylituotettu, oikeastaan sitä ei ole tuotettu ollenkaan. Mutta ehkä sellainen olisi kääntynyt meitä vastaan, jos se olisi tuotettu liian massiiviseksi. Me oltais oltu taas yksi uusi radioystävällinen bändi. Nyt me ollaan taisteltu tiemme sinne radioon.
Oma palautteeni levystä on että vaikka se pitää sisällään rutosti erittäin tarttuvia ralleja, on se kokonaisuutena hiukan epätasainen ja joissain kohdin jopa hiukan raakile. Jann ei ota kommentista sen kummemmin paineita, vaan tyytyy vain nyökkäilemään. Jannin alkuperäinen ajatus levystä oli että se olisi ollut vielä enemmän sillisalaatti, jopa The Clashin massiivisen Sandinistan hengessä. Jann kertoo puhuneensa levy-yhtiölle, että josko seuraavasta levystä tehtäisiin se tupla? Kun mies alkaa pallotella peräkkäin sekamelskan ja äärimmäisen ytimekkään kuuden biisin teemalevyn välillä, täytynee vain tyytyä odottamaan mitä sieltä lopulta tuleman pitää.
Levyn biiseistä pisti korvaan se, että Arden nimelle pistetty Days Of Delirium on se levyn kaihoisin ja kuulain balladi. Onko Arde se todellinen romantikko Rose Avenuen joukoissa? Onhan se näin, toteaa Wilde ja kuvaa itseään enemmänkin taiteelliseksi kokeilijaksi ja minimalistiseksi hulluksi, joka haluaa tehdä sen yhden soinnun biisin ja mahdollisimman monipuolisia ratkaisuja. Levyn keskellä oleva Delirium on oikea kappale, joka kuvastaa Arden maailmaa ja tuo levyn maailmaan yhden suunnan lisää. Jatkossakin JWRA:lta voi odottaa monipuolisia levyjä. Koskettimia on luvassa enemmän ja synapop-henkisiä kappaleita. Ja tottakai myös punkkia ja rokkia. 12 biisin tiukkaa rokkipakettia yhtyeeltä on silti turha odottaa.
Euroviisut on tottakai mielenkiintoinen aihe puitavaksi herra Wilden kanssa. Onhan kuitenkin kyse pitkälti tee-se-itse-pohjalta koko hässäkkään lähteneestä yhtyeestä, jota Viisujen maine pöhöttyneenä friikkisirkuksena ja huonon maun kabareena (siis jo ennen Lordia) ei tunnu häiritsevän. Taitaa olla pikemminkin niin, että vaikka JWRA olisi Suomen viisuedustaja, ei moinen muuttaisi bändin sympaattista, jatkuva veitikka silmäkulmassa tyylillisiä övereitä vetävää kaveriporukkaa. Vai miten lienee? Jann ei kuitenkaan hirveästi jaksa jauhaa koko viisu-asiasta, vaan kehottaa lukemaan jo mainittua blogiaan, jossa kaikki minunkin mielessäni pyörivät asiat on jo pohdittu. Jannia hämmästyttää se huoli, mikä ihmisille on noussut siitä voittaako Suomi kisan vai ei? Hänen mielestään pitäisi keskittyä enemmän siihen tosiasiaan, että Suomi ensimmäistä kertaa järjestää tapahtuman. Kerrankin on tällainen häppening Suomessa. Enemmän mä jännitän Jaana Pelkosen kuin Hanna Pakarisen puolesta, tiivistää Wilde asian.
Olemme molemmat samaa mieltä siitä, että kovin paljon hyviä biisejä ei ole viisuissa tullut viime aikoina vastaan. Suurin osa viisubiiseistä on ollut täyttä kuraa. Lordin voittobiisikään ei ollut edes parhaita miehen omista kappaleista. Myös JWRA:n kisakappale oli Jannin mielestä ei-niin-hitikäs, kun taas ennakkoesittämisen takia kisasta diskatulla Lover, Lover, Loverilla oltaisiin menty loppuun asti. Mutta vaikka asiat nyt menivät miten menivät, hitti siitä on Jannin mukaan tulossa joka tapauksessa. Vastaaviin kisoihin Wilde lähtisi ilman muuta mukaan, koska ne ovat hänen mielestään hirveän hauskoja. Aina löytyy jotain hienoja juttuja ja ihmeellisiä käsittämättömyyksiä.
Toinen viime vuosina suomalaisessa musiikkikentässä pinnalle noussut sirkus eli Idols-formaatti on Wilden mielestä sitä viimeisen päälle tuotettua radio-musiikkia, mistä kaikki turha persoona ja taide on karsittu pois. Kun totean että pitäisi puhua ennemmin solisteista kuin artisteista, nyökkäilee Wilde hyväksyvästi olevansa samaa mieltä. Toki on olemassa laulajia, jotka tuovat biiseihin vahvasti oman persoonansa, joista selkein esimerkki on tottakai Elvis. Wilde myöntää itsekin ettei ole mikään virtuoosi laulutekniikan saralla, mutta enemmän kyse onkin siitä persoonasta ja heittäytymisestä.
Juuri keskustelutuokiomme aikaan Rose Avenue viettää pientä keikkataukoa, jonka jälkeen kesän keikkaputki alkaa. Päällimäisenä Jannilla pyörii nyt mielessä juuri radiosoittoon otettu Queen-biisi Too Much Love Will Kill You, jossa on hänen lisäkseen ovat mukana Jonne Aaron ja Dead By Gunin Christian. Biisi tulee myös soimaan tulevalla Rock'n'Roll Highschool -kokoelmalla. Kesällä bändillä on edessään ensimmäiset festarikeikat, joista Jann on itse kohtuullisen innoissaan. Hänen mielestään festareille pitää ehdottomasti rakentaa ihan erilainen show kuin johonkin klubille tai pienempään mestaan:
- Haluan, että meidän bändi on siellä härskisti jukebox, joka vetää biisit ja lähtee pois. Eihän sinne mennä katsomaan bändejä vaan heilumaan. Siellä on kuitenkin potentiaalisia ihmisiä, jotka on kuullut bändistä. Ja jos ne ei saa kuulla sitä hittibiisiä, ne ei osta ikinä yhtään meidän levyä. Mä oon samaa mieltä festarikeikoista kuin Manic Street Preachersin Nicky Wire aikoinaan, joka sanoi, että suurimman osan päälle saisi heittää asfalttia ja monta metriä.
Manics on yksi Wilden omista suurista suosikeista ja bändin tuleva levy onkin tiukasti kiikarissa. Wildelle Manicsien sanoma on hieno asia, mutta samanlaista tekstillistä juttua hänellä ei mielestään ole. Tekstittäjänä hän nostaa esikuvaksi Syd Barrettin ja Jarvis Cockerin. Ja kaikista puheista nousee tottakai esiin David Bowie. Kirjallisista esikuvistaan Wilde nostaa muiden yläpuolelle Aldous Huxleyn ja George Orwellin, joita ilman esimerkiksi Metropolis-kappaletta ei ikinä olisi syntynyt. Uusi uljas maailma ja Vuonna 1984 ovat sellaiset klassiset perusteokset, jotka ovat eniten vaikuttaneet Wilden omaan sanoittamiseen ja musiikin tekemiseen. Hän kertoo pitävänsä sellaisesta futuurisesta jännästä jutusta, jota myös Ziggy Stardust ja Diamond Dogs edustavat.
Vaikka yhtyeen tähän mennessä ainoa video Boys Out Of New York onkin ilman leikkauksia etenevä soittovideo, ei Jann sulje ulos visiota, että jatkossa tehtäisiin jokin futuristinen video vaikkapa Sueden We Are The Pigsin tai Animal Nitraten hengessä. Sellaisesta synkästä, dystooppisesta poliisiautot tulessa-maailmasta Jann kertoo saavansa hirveästi inspiraatioita. Arkipäivän asiat eivät ruoki Wilden tarinakynää vaan mielikuvitus. Tässä suhteessa hän kokee, että JWRA onkin vähiten suomalainen bändi Suomessa. Uteluuni, mihin bändi sitten pitäisi sijoittaa, Jann toteaa, että he ovat se Suomen ruotsalaisin bändi, sanoivat muut mitä tahansa. Totuus toki on, että JWRA on tamperelainen bändi. Vaikka kukaan heistä ei olekaan oikeasti kotoisin Tampereelta.
Lopuksi Jann Wilde pistää haun päälle. Rose Avenue pyrkii kasvamaan kosketinsoittajalla ja ehdokkaita kokeillaan mielellään. Sen kummempia vaatimuksia ei ole, kunhan osaa soittaa ja hiukan laulaa ja jos vielä hiukan kitaraakin? Visio asiasta menee suunnilleen sillä tavalla, että se oikea tyyppi jossain vaiheessa koputtaa treenikämpän oveen ja astuu mukaan. Eli sana leviämään.
