Helvetin hyvä englanninkielinen rock-levy!

Yksi lupaavimpia viime vuosina pinnalle nousseita raskaamman englanninkielisen rockin kotimaisia yhtyeitä on tamperelainen Bloodpit, jonka kappaleista löytyy yhtä lailla sekä tummaa raskasta poljentoa että tarttuvia melodioita.

Vuoden 2005 debyytillään Mental Circuksella yhtye oli vielä hiukan hakemassa soundiaan, vaikka levyltä löytyikin todella hienoja yksittäisiä kappaleita. Keväällä 2007 julkaistu kakkosalbumi Off The Hook esittelee yhtyeen, jonka yhteissoitto on kiteytynyt viimeisen päälle, soundiratkaisuja on mietitty tarkemmin tuottaja Janne Joutsenniemen osaavassa huomassa ja biisimateriaali on entistä tasavahvempi. Levyltä voisi myös melkein minkä tahansa kappaleen kuvitella omana sinkkujulkaisunaan. Se on yleensä aika kovan levyn merkki se. Meteli.net jututti bändin kitaristi-laulajaa Matthau Mikojania ja rumpali Alarik Valamoa kesken parin viikon keikkataukoa ja ennen kesän festivaalirypästä.

Keskustelutuokiomme aluksi koitan ahdistaa herroja hiukan heittelemällä heille yhtyeestä käytettyjä tyylillisiä määritelmiä. Termirypäs "raskaampaa englanninkielistä rockia pienillä uus-grunge -vivahteilla" lyhentyy herrojen mielestä osuvammin muotoon englanninkielinen rock. Eikä ikivanha heitto "sielukas rockmetal" myöskään lopulta kerro mitään. Matthau kertoo ettei ole tykännyt oikein mistään termistä, mitä heistä on käytetty. Uusimman levyn tiimoilta löytyy kuitenkin yksi positiivinenkin vertaus:

- Ihmiset aina kutsuu musiikkia siksi miksi kutsuu. Pakkohan sitä jonkinlaisia määritteitä on käyttää. Soundi pisti hienosti, että vaihteeksi Bloodpit soittaa Bloodpittiä. Että ei soiteta Smashing Pumpkinsia Popeda-mausteella tai jotain WASPia vaan soitetaan omaa musiikkia. Se on ihan hyvä määritelmä.

Matthau ja bändin kitaristi Paavo Pekkonen pistivät yhtyeen alun perin pystyyn jo 90-luvun puolivälissä, mutta nykyisessä mallissaan ja muodossaan nelikko on toiminut vasta 2000-luvulla. Silloin joskus tavoitteena oli Matthaun mukaan vain päästä soittamaan keikkoja, kiertämään mahdollisimman paljon maailmaa. Ja tekemään hommaa isosti ja laajalla, mikä ei siis tarkoita sitä että jätkät lihoo, vaan että bändistä tulee "jotain". Matthau kertoo, että ei sitä silloin vielä oikein tajunnut edes naisten päälle. Muista asioista se on lähtenyt.

Alarikin ja basisti Aleksi Keräsen liittymisen jälkeen tavoitteeksi muodostui levytyssopimus. Bändi ei enää ollut niin paljon pelkkää soittelua, vaan tavoitteellisempaa ja määrätietoisempaa. Matthau painottaa, että heillä on aina ollut tapana hoitaa yksi asia kerrallaan, ennen kuin siirrytään seuraavaan askeleeseen. Nytkin yhtye on hoitanut juuri kunnialla kiertueen ja huokaisee hetken ennen seuraavaa porrasta. Aina on tähän mennessä keksitty, että mitä seuraavaksi. Bloodpitistä on muodostunut jäsenilleen jo ammatti, joten sen kanssa täytyy aina vähän miettiä miten asioita tehdään. Sapattivuosia ei voi pitää ihan noin vain.

- Mulla on ittellä sellainen ajattelutapa, että mikäli itte yrittää parhaansa siinä mitä tekee ja tekee sen mahdollisimman hyvin, niin ne asiat mitkä on tullakseen, tulee, ja ne mitkä ei niin ei ne sitten kyllä tuukaan. Kun itte tekee täysillä niin loppu on jossain herran hallussa, tiivistää Matthau ajatuksensa siitä kuinka suunnitelmallisesti rock-bändin kaltaista juttua voi tehdä. Ei voi ikinä tietää natsaako asiat, mutta silti täytyy vain yrittää.

Rock-ammattilaisen ura on jotain mihin Matthau on aina pyrkinyt. Että jonain päivänä pystyisi elättämään itsensä sillä ja tekemään sitä kokopäivätoimisesti. Vaikka touhu ei ole lähelläkään normaalia toimistotyöskentelyä vaan paljon vapaamuotoisempaa, joutuu rock-ammatissakin istumaan jatkuvasti palavereissa ja laittelemaan nimiään kaiken maailman vekseleihin. Myös Alarikille tämä on ollut jo lapsuuden haave. Hänelle sopii se, että itse työ eli se soittaminen painottuu iltaan.

Pystyykö rockilla rikastumaan? Matthaun mukaan yksi tie on se, ettei rajaa hommaa pelkästään Suomeen. Bloodpitin osalta esimerkiksi levymyynti ei tälläkään hetkellä ole kiinni pelkästään Suomesta ja syksyllä olisi tarkoitus valloittaa Keski-Eurooppa. Uuden levyn myötähän nelikko pääsi nauttimaan SonyBMG:n valtavista resursseista. Alarikin mielestä Suomessa pystyy kyllä saamaan näkyvyyttä levy-yhtiön koosta riippumatta. Ulkomailla asia on eri. Kun yksi iso organisaatio hoitaa levynjulkaisuja useampien pienten lisenssien sijaan, niin näkyvyys on taatumpaa. Enemmän Alarik kuitenkin odottaa soittamista ja kiertämistä ulkomailla.

Mental Circusin raidoista Platitude nousee yli muiden. Uuden levyn Wise Men Don't Cry-sinkulle tehty akustisempi ja haetusti rosoisempi versiokin meinaa edelleen pestä bändin koko muun materiaalin. Hyvä biisihän on hyvä biisi riippumatta siitä miten se esitetään. Kokonaisuutena kuitenkin Off The Hook on tasaisen vahva, kun taas Mental Circusin kohokohdat oli helppo osoittaa. Alarik korostaa uuden levyn tasapainoisuutta ja yhtenäistä linjaa, Matthau toteaa sen vain olevan yksinkertaisesti parempi levy - oma panostus oli paljon isompaa, kokemusta on levyjen välillä saatu melkoisesti, mikä näkyi myös biisinteossa.

Mikään helppo prosessi Off The Hookin luominen ei kuitenkaan ollut. Paineet olivat melkoiset, koska halu tehdä debyyttiä parempi levy oli kova. Biisin tekeminen oli tarina sinänsä, mutta Matthaun mukaan hän tajusi tämän levytysprosessin aikana etenkin sen mitä kaikkea studiotyö vaatii. Vaikka monta kertaa olisi itse ollut jo valmis tyytymään saavutettuun, sai tuottajana toiminut Janne Joutsenniemi vielä ruoskittua bändistä juttuja, mitä herrat eivät itse edes tienneet osaavansa. Matthaun "hienoksi työnarkomaaniksi" kutsuma Janne saakin herroilta täyden kympin paperit nimenomaan tämän levyn tuottajana. Mies ymmärsi lähtökohdan ja mihin pyrittiin. Oikea mies oikeaan hommaan. Alarikin mukaan Joutsenniemen kokemuksen kyllä huomaa ja hän oli koko ajan tilanteen herrana.

Jos taivas olisi rajana, kenen muun kanssa Bloodpit haluaisi tehdä vastaavaa musiikillista yhteistyötä? Alarikin mieleen ei tule oikeastaan yhtään varsinaista tuottajaa, mutta useampikin muusikko. Tosin yhteistyömuoto voisi olla enemmänkin jonkinlaista yhdessä tekemistä kuin muusikko-tuottaja-tyylistä juttua. Matthaulla on haave, että jossain vaiheessa olisi hienoa itse toimia tuottajana. Yhteistyöhaaveista Alarik kertoo että Metallican lämppääminen olisi unelma, Matthaulle sellainen olisi Nine Inch Nails. Ja showtanssi-ryhmä L´amourettesin kanssa tehty yhteiskeikka on ollut yksi hienoimpia, joka tehtäisiin uusiksi milloin vain.

Lauluja oikeasta elämästä

Vaikka levy on ennen kaikkea tasavahva kokonaisuus, voisi joukosta silti julkaista melkoisen monta biisiä omana sinkkunaan ilman, että ne yhtään joutuisivat häpeämään. Ainakin synkähkösti pauhaavan Play Your Rolen, komealla kerrolla varustetun Rotten To The Core-pyörteilyn ja rauhallisemmin kaartavan Blue In The Facen voisi heti alkulevyltä nostaa Wise Men Don´t Cryn seuraan. Myös bändi kokee, että levylle on siunaantunut melkoisen paljon sinkkupotentiaalista materiaalia. Alarik kertoo ensimmäisen sinkkubiisin valinnasta:

- Kun ekaa sinkkua alettiin pohtimaan, me oltiin ihan pallo hukassa. Tuntui, että jokainen levyn biiseistä voisi olla yhtä hyvin se ensimmäinen single. Siitä on tullut myös ulkopuolisilta paljon palautetta, että on paljon sinkkumahdollisuuksia.

- Niin ja sama kun mietittiin, että jos pudotetaan yksi biisi pois siitä levyltä... Meiän piti aluksi sisällyttää biisi Jealosy tolle levylle, mutta ei saatana ei sieltä pystynyt poistamaan mitään, jatkaa Matthau.

- Eikä se olisi edes sopinut sinne, koska siinä on ihan eri meininki jostain sieltä näiden kahden albumin väliltä, toteaa Alarik.

Levyn tarinallisesta teemasta kysyessäni Matthau alkaa pohtimaan, että hän aloitti kirjoittamaan biisejä vuosien 2004-05 vaihteessa, jolloin hän oli juuri eronnut seitsemän vuoden suhteesta ja samalla hylännyt viinat ja huumeet:

- Se on helvetin rehellistä tekstiä. Ei ole mitään kielikuvia vaan se mitä lukee niin tarkoittaa just sitä. Monta kertaa oon haastatteluista lukenut, että on tämmöinen parantumisen teema. Mutta se on aina vähän kaksipiippuinen juttu eli siinä vaiheessa kun rupee paranemaan niin toiset demonit nostaa päätään. Ei se Mental Circusin aikainen hörhöily ole jäänyt mihinkään, mutta omat elämäntavat ovat hiukan terveellisemmät. Pää on silti yhtä sekaisin... On siinä sellainen selkeä rehellisyyden teema. Että nyt vittu lauletaan niistä asioista mitkä on oikeesti omaa elämää. Ensimmäisellä levyllä oli sellaisia tekstejä, jotka oli kirjoitettu sellaisissa mielentiloissa, mihin mä en enää tänä päivänä pääse. Mutta siitä on monta vuotta. Näitä uusia tekstejä kun lukee, niin tiedän tasan tarkkaan mikä on se juttu.

Alarikin mukaan Bloodpitin luomisprosessi on tällä levyllä demokratisoitunut. Debyytillehän Matthaulla ja Paavolla oli jo melkein sisältö valmiina, nyt ideoita on syntynyt kaikilta. Suurimmalla osalla kappaleista on kaikkien panos. Jollain on se joku juttu josta kasataan yhdessä biisi. Matthau toteaa, että ensimmäisen levyn jälkeen hänellä ja Paavolla ei oikeastaan ollut valmiita biisejä odottamassa, joten katse kääntyi väkisinkin myös tuoreiden herrojen suuntaan. Se, tuleeko ensin teksti vai biisi, vaihtelee aika vapaasti, mutta useimmiten ensin on teksti.

Bloodpit on soittanut livenä kolmatta sataa keikka ja homma on pikkuhiljaa tiivistynyt ja ammattimaistunut. Vaikka positiivista rutiinia onkin tullut ja pahin kohellus on karsiutunut, ei bändin keikasta vieläkään aina tiedä mitä on luvassa. Välillä sattuu lavalla, välillä yleisössä. Mitään suunniteltua show'ta ei tehdä, vaan taivas on rajana. Esimerkiksi Paavo saattaa kitarajumalana välillä jättää soolonsa soittamatta, jos ei halua. Se on hänen soolo, hän päättää. Eli keikkatilanne elää edelleen.

Syksyllä yhtyeen levy julkaistaan Keski-Euroopassa ja tottakai tehdään myös laaja kiertue. Venäjällä käydään Pietarissa ja Moskovassa. Esimerkiksi Jenkeistä ja Japanista ei ole ollut vielä mitään puhetta. Ei sinne vielä kannata mennä, koska ei siellä kukaan meitä tiedä, toteaa Matthau. Toki bändi nähdään ensin kesällä Suomen suvessa kiertämässä festivaaleilla. Amy Winehousen Provinssin keikalla lupaamme Matthaun kanssa huudella eturivissä.

Bloodpit on maanantaina 4. kesäkuuta menossa lämmittelemään Amerikan pahoja poikia Mötley Crüea Helsingin Jäähalliin. Matthau kertoo olevansa pitkäaikainen fani ja käyneensä itse katsomassa bändiä 2005. Silloin hän oli jo miettinyt omassa päässään, että ensi kerralla he ovat samalla lavalla. Itse lämmittelypestin saaminen meni hiukan jännittävämmällä kaavalla:

- Mä luin Soundista että Mötleyt ja Special Guest Star ja mietin, että kukahan se mahtaa olla? Sitten bändin ollessa rundilla tulee puhelu, jossa kerrotaan, että te olette se vieras.

Alarikia hiukan jännittää kyseinen tapahtuma, koska se on bändin ensimmäinen tuon kokoluokan konsertti. Bändi on kyllä lämmitellyt Helloweeniä, mutta kyllä Mötley on herroille paljon isompi juttu. Matthau tiivistää, että lämmittelypesti on Bloodpitille todella kova juttu senkin takia, että yleisössä on varmasti todella paljon sellaisia, jotka eivät ole ennen kuulleet tai nähneet tamperelaisia. Vaikka soitollaan Bloodpit voisi helposti haastaa Mötiköittenkin kaltaisen ison nimen, ei heillä ole samoissa määrin varaa todennäköisesti nähtäviin pyrotekniikoihin tai muuhun show-rekvisiittaan. Alarik pohtii myös miten tuollainen bändi suhtautuu lämmittelijäänsä:

- Saa nähdä miten he suhtautuvat. Meille varataan se metri kertaa metri siitä lavasta ja saadaan käyttää sitä yhtä punaista valoa. Aika odottava meininki. Vielä ei ole edes ilmoitettu mikä on meidän soittoaika. Ja kun on kuullut juttuja, että tuollaisilla keikoilla pääbändin miksaaja pistää soundcheckin jälkeen kaikki liut päin helvettiä eikä niihin saa enää koskea. Lämppärin soundit pistetään kuulostamaan niin karseelta, että pääbändi kuulostaa tosi hyvältä.

- Toisaalta se on niiden show ja on hienoa olla niiden vieraana, toteaa Matthau. Mutta on siellä sellaisia jänniä pieniä asioita. Esimerkiksi meidän merchandise-pöydän mitkään tuotteet ei saa olla halvempia kuin niiden. Eli jos niillä maksaa t-paita 45 euroa, niin sitten sama hinta pitää olla meilläkin. Ei saa olla kilpailua tai etuja meidän suuntaan.