Provinssirockissa 2007 naiset vei ja miehet vikisi. Joka päivälle oli buukattu pääesiintyjiksi naisia legendoista tuoreisiin läpimurtoihin. Loistavien säiden paahtaessa taivaalta myös lavoilta tulvi sen verran vahvaa karismaa, että edes päätöspäivän viime hetken peruuntuminen ei pilannut hienoa tunnelmaa. Vain pientä latistusta, jonka poistossa auttoivat päivän mahtavat keikat. Tavoilteltu 60 tuhatta kävijää jäi lopulta haaveeksi, mutta tapahtuma oli silti menestys.
Perjantai alkoi mukavan otollisissa olosuhteissa suomalaista rock-festivaalia ajatellen. Päivän mittaan saatiin toki muutamia ukkoskuuroja, mutta porttien avauduttua ei vettä enää ollut hetkeen tullut, vaan aurinko täytti juhlakansan kasvot isoilla peililaseilla. Toki perinteiseen alkukesän tyyliin ja jotenkin aina Provinssissa vastaantuleva kylmä yö laski elohopean jopa lähelle nollaa. Tämänvuotinen Provinssi oli ennakkokaavailuissa selkeästi kolmen vahvan naispersoonan vetovastuulla. Lopulta kaksi näistä pitikin lippunsa odotetun korkealla.
Perjantai - Tori Amos ja muut
Johtuen melkoisista ruuhkista, ensimmäinen seuraamani keikka oli vasta Riihimäki-Hyvinkää-lähtöinen, maalauksellisen kitarapopin taitaja Underwater Sleeping Society. Toki siinä oli ehtinyt hiukan tarkkailemaan japanilaista MUCCia, joka maistui noin keikan loppuvaiheessa pitkälti perusrockilta. Saarilavan edusta oli kuitenkin kohtuullisesti täyttynyt jo tuossa vaiheessa. Sen takana Zanzibarilla aloittanut Society oli myös saanut kelvollisen yleisömäärän ja suoriutui hyvin ensimmäisestä oikeasta isommasta festivaalikeikastaan.
Kuusikko aloitti omalla Born Slippyllään eli Future On A Plate -albumin avausraidalla Here Are The Mistakes, jonka jälkeen Okon upea ja hienosti pieneltä lavalta soinut laulu veikin mukanaan. Itse bändin sointi oli hetkittäin hiukan tukkoista, katetun lavan sulkiessa lavasoundia sisäänsä, mutta kyllä sieltä sen verran hyvin saatiin puidenkin alle maalauksellista kitaraa ja koskettimia, että tunnelma lähenteli parhaimmillaan hyväntuulista hurmosta. Etenkin peräkkäin kuultujen Madridin ja Silence Teaches You How To Singin aikaan yleisö oli täysin yhtyeen hallussa. Hieno aloitus päivälle ja samalla koko Provinssille.
Provinssin metallisemman annin avasi yhdysvaltalainen Chimaira, joka tulittikin rajuja riffejään kuin konekivääri. Vaikka hivenen popimpaan musiikkiin orientoituneena biisimateriaali kuulostikin tottumattomiin korviin himpun verran liian nyanssittomalta, yhtyeen mielettömän tarkkaa yhteissoittoa seurasi hyvillä mielin. Vokalisti Mark Hunterin rajun korinan johdatuksella bändi tempaisi yleisön mukaansa niin villisti, että eturivissä nähtiin alkuillan selkeästi rankimmin ilmaa viistävä nyrkkimeri.
Seuraavaksi heittäydyttiin Reginan mukana tanssijalalle Rytmiteltassa. Hienosti ilmapalloilla koristeltu estradi korosti entisestään Iisan kesäistä hehkeyttä ja Mikkojen kanssa annosteltu tanssipop tarjoili mukavasti sekä kevyempiä pohdintoja että kipakampaa tanssipotkua. Kuulaan tyylikkäästi ja ei-kovin-maanläheisesti toki, kuten Reginan henkeen kuuluu. Omat ajatukset taisivat kuitenkin jo olla hiukan seuraavassa esiintyjässä, joten Reginan seuraaminen oli hiukan puolivaloista. Ehkä se kertoo myös siitä, että kolmikon keikasta olisi saanut eniten irti tiiviissä yleisömassassa viiden ensimmäisen rivin keskellä.
Mutta sitten. Koko festivaalin ehdoton pääesiintyjä oli nyt ensimmäistä kertaa Suomeen saatu, ehkä maailman kovin nainen omalla sarallaan. Yhdysvaltain oma übermensch Tori Amos on rehellisen ja haastavasti ihon alle menevän laulaja-lauluntekijä -osaston selkeä johtotähti, vaikka tuoreimmalla levyllään ja Provinssin Isoon Teltan lavalla nainen esiintyikin rokkimeiningillä ja kolmimiehisen taustabändin keralla. Miehet olivat silti selkeitä statisteja keikan alusta asti, jolloin Amos asteli lavalle koskettimiensa ääreen ja täytti mysteerisellä, mutta silti päällekäyvän rehellisellä lavasäteilyllään käytännössä koko teltan. Toki nainen jäi omassa käsittämättömässä hehkussaan myös hiukan etäiseksi, ikäänkuin yksinäiseksi valopisteeksi kaiken muun yläpuolelle. Yleisölle ei juuri rupateltu.
Mustiin hiuksiin, paholaismaisen punaiseen paitaan ja kiiltävän mustiin housuihin aluksi sonnustautunut diiva aloitti suht rauhallisesti, jonka jälkeen lähdettiin rokkaamaan uuden levyn tahtiin. Moneen settiin jakaantuneen keikan rakenne kulkikin pääasiassa hidas-nopea-hidas-tahtiin. Pukuakin ehti käydä välillä vaihtamassa kultaiseen kuosiin. Ja tukkaa punaiseen. Välillä soiton luoma valli oli kuin 10 metrinen hyökyaalto, hetkittäin taas Torin geishmaisesta rokkieläimeen vaihteleva lava-liikehdintä (joka siis tapahtui suurimman osan ajasta istualtaan) tiivisti kaiken huomion tähän jumalaisen kauniiseen naiseen. Käsittämätön luojan luoma. Itselle jäi vahviten päähän soimaan uuden levyn loistava Bouncing Off Clouds, jossa syvä pohjavirta kohtaa upeasti laulun leikittelevyyden. Joka sentin arvoinen esitys! Vaikkakin ilman encorea eikä missään nimessä mikään esimerkiksi Bowien heittämä parituntinen maratoni.
Torin vielä jatkaessa teltan pimennossa päälavan ilta-auringossa paistatteli suomalaisille tuttu festivaalivieras Flogging Molly. Yhdysvaltalainen irkkupunkyhtye on kerännyt itselleen kattavan fanilauman, joka nytkin laittoi komeasti jalalla koreasti yhtyeen villin folk rockin tahtiin. Yhtye on todella kasvanut päälava-sarjaan, vaikka ehkä bändille olisi sopinut vielä paremmin intiimimpi ympäristö, sillä isolle kentälle pitää todella tulla paljon porukkaa, jotta saataisiin tiivis ja lämmin tunnelma. Alkukeikan aikana huomasi, että iso osa potentiaalisesta yleisöstä vielä fiilisteli Amoksen tahtiin. Silti Mollyt laittoivat liikettä taatun laadukkaalla otteellaan ja mikä parasta, musiikki näytti uppoavan niin perheen nuorimpiin kuin ihan vanhoihin partoihin.
Ensimmäisen Provinssi-illan päätöksen hoiti loistavasti päälavalla YUP, joka oli nähtävästi koonnut settilistansa hiukan toiveiden mukaan, sillä yhtä kovaa Puoskari-settiä en ole hetkeen kuullut. Heti alkuun Väärinkäsityksiä merellä ja siihen Myyrä. Rakkaus on pesti hulluuteen, Murhaaja soittaa pasuunaa, Meitä odotellaan mullan alla, Joutilas, Sikamusiikkia ja monta muuta kaivattua suosikkia kajahti suomalaiseen kesäiltaan kuin parhaina päivinä. Jotka minun mielestäni edelleen jäävät sinne viime vuosituhannen puolelle, vaikka tällaisilla keikoilla yhtye saattaakin kääntää meikäläisen päässä vallitsevan kurssin. Maria Lundin kanssa tulkittu Alla jalavapuun herkisti, ensimmäisenä encorena kuultu Kuinka ihmistä käsitellään yllätti ja Paha vaatturi irrotti viimeisetkin sokerit pohjalta. Paras näkemäni YUP-keikka 2000-luvulla!
Lauantai - Patti Smith ja muut
Edellistäkin päivää aurinkoisempi lauantai alkoi Isoosta teltasta Turun omien popparipoikien The Crashin tahdeissa. Ja hyvin oli sekä väkeä että hieno tunnelma, kun bändi keskittyi pääasiassa hitteihinsä. Brunilan mukaan maailman parhaan biisin eli Life On Marsin tulkinta ei tosin päässyt lähellekään originaalia, joka on tullut myös Törnävällä kuultua. Mutta kyllä Lauren Caught My Eye, Sugared, New York, Still Alive ja niin edelleen pistivät hymyä huulille sen verran hyvin että voi todeta kesäisen päivän alkaneen aurinkoisesti ihan varjoisassa teltassakin.
Puolustusvoimien sotilassoittokunta oli hyvässä vauhdissa mm. Tom Jonesin tahdeissa, erityishuomiota pitää jakaa luontevasti ja tyylillä esiintyneille solisteille. Meininki jatkui sotapoikien keskenään aloittamalla hyvällä poljennolla myös tämänkertaisen solistivieraan Niko Ahvosen kanssa. Toki meininki oli hieman Jean S.-henkistä, mutta ihan tasavertainen bilebändi taisi tämäkin olla.
Päivän ehkä positiivisin yllätys oli Isoon teltan seuraava akti, tanssi-innostava brittiläinen Go!Team. Etenkin eläväinen ja riemastuttavan hyväntuulinen laulusolisti viehätti sekä silmää että korvaa. Päällekäyvän jyrisevästä bassojytkeestä pieniin balladeihin vaihdellut kuusikko toi hiukan mieleen Groove Armadan tanssipotentiaalinsa takia, mutta oli enemmän särörokkaava ja monipuolisempi. Kaksien rumpujen ja jymäkän basson pohjaan toki luotettiin paljon, mutta soittimia vaihdeltiin myös kohtuullisen paljon. Sävyjä leikkimielisestä minimalismista isoon jytään. Päivän hyväntuulisin tanssijalka.
Riston edellisvuoden Provinssikeikkaa on hehkutettu vuolaasti, joten lauantai-iltapäivänä oli suunta ehdottomasti otettava Rytmitelttaa kohti. Teltassa vallitsikin varsin tiivis tunnelma jo ennen esiintymistä eikä yleisön huudoista päätellen ollut epäselvää, ketkä lavalle kohta nousisivat. Tuttuun tapaan nöyrän ujosti lavalle hipsutellut Risto Ylihärsilä muuttui hissukasta raivokkaaksi rocktähdeksi, kun sai sormensa liikkumaan koskettimistolla. Bändi kokonaisuudessaan oli jälleen todella timmissä kunnossa ja yhtyeen kulttihitit laittoivat kuulijat hoilaamaan mukana hämäriä sanoituksia.
Tämän päivän pääesiintyjäksi julistaisin punkin ikonin Patti Smithin, joka ei oikeastaan ennakkoasetteluissa luvannut itselleni juuri mitään. Odotuksissa oli että siellä sitä hoilataan jotain cover-biisejä, tottakai omalla tyylillä mutta silti. Mutta kuinkas kävikään? Jäähyväiskiertueellaan ollut Patti Smith Group toki soitti Because The Nightit, Perfect Dayt ja niin edelleen ja kieltämättä aika miedosti, mutta itse naisen ääni ja habitus oli vain niin kaiken nähneen rosoinen ja äärimmäisen rock, että Patti voitti ainakin meikäläisen puolelleen. Ja lähemmäs puolitoista tuntia oli kunnioitettava rypistys konkarilta. Se Smells Like Teen Spirit on kyllä hiukan kyseenalainen kenen tahansa coveroimaksi, mutta toki mieluummin Patin ihon alle menevä rupinen akustisuus kuin jonkun toisen rahastus. Ihan pirteä legenda.
Saarilavan rankempi anti jatkui alkuillasta amerikkalaisen Hatebreedin tahtiin. Aiemmin jo Ilosaarirockiin kiinnitetty yhtye joutui perumaan Joensuun keikkansa Ozzfestin vuoksi, mutta Provinssi onnistui nappaamaan bändin ohjelmaansa. Yhtyeen asenteesta tuli mieleen edellisiltana samaisella lavalla revitellyt Chimaira. Yhtye ei pyydellyt anteeksi vaan paahtoi antaumuksella läpi raivokasta metalcoreaan. Bändin metallinen soundi puri hyvin tiukasti yhteen pakkautuneeseen yleisöön ja hieman Fred Durst -maneereita lainaillut vokalisti Jamey Jasta ohjasti keikkaa seuranneen joukon käsien heilutusta.
Halusin nähdä kuinka Tampereen raskaamman melodisen rockin lupaus Bloodpit selviytyy Rytmiteltassa, koska viimeksi nähdystä keikasta on aikaa ja bändi on mennyt selkeillä harppauksilla eteenpäin. Matthau ja kumppanit saivatkin ihan hyvän meiningin päälle ja biisitkin alkoivat luistaa hyvin pienen alkukankeuden jälkeen. Alkukeikan perusteella pitää mennä tarkastamaan nelikon kokonainenkin setti ehkä vielä tänä kesänä. Ainakin voi sanoa että herrat suorittavat oivan lämmittelyn seuraaville legendoille.
Aika moni Provinssin kävijä tuntui haluavan nähdä Velvet Revolverin. Ymmärtäähän sen, kun lavalla on kolme vanhaa Gunnaria ja Stone Temple Pilotsin ääni Scott Weiland. Toivoisi vain että viisihenkinen isompien pubien hard rock-yhtye saisi omaan materiaalinsa yhtä lailla imua kuin maineikkaisiin edeltäjiinsä, sillä kyllä tämän keikan paras anti oli selkeästi Pilotsien loistava Vasoline sekä Guns n´Roses-vedot It's So Easy ja Mr. Brownstone. Weiland kieltämättä pisti itseään peliin ja kävi jopa yleisön seassa huutamassa. Ja kyllähän miehestä ääntä lähtee, vaikkakin ihan eri tyylistä kuin Pilotsien aikaan. Ja hei, lavalla oli SLASH!!!! Hattu, rööki, tukkapörrö ja kaikki...
Jos päälavalla oli tarjolla suurieleistä ison maailman meininkiä samaan aikaan Zanzibarilla vietettiin pienemmällä joukolla synttärijuhlia. Illan sankari oli välillä laulumikinkin varteen tarttunut basisti Tomi Flyckt, joka yhtyeensä Sydän, sydämen kanssa syöksi soittimestaan outoa rockiaan. Bändi oli tuttuun tapaan sonnustautunut sangen värikkäisiin kostyymeihin ja lavalla vallitsikin jonkinlainen "paholainen tapaa tiernapojat" -tunnelma. Yhtye ei saanut ihan samanlaista potkua kappaleisiinsa kuin levyillänsä, sillä lavan soundit eivät palvelleet ihan parhaalla mahdollisella tavalla joukkion värikästä sointimaailmaa, mutta bändin asenteessa ei ollut nokankoputtamisen sijaa. Keikalla virittäydyttiin myös tulevan päivän ohjelmistoon, sillä lavan syntymäpäiväkesteillä vieraili räikeään pelleasuun sonnustautunut Superchristin Mikko Lohenoja.
Lapko oli kasvanut yhdellä miehellä ja pisti erittäin timmisti Saarilavalla. Malja lumosi tytöt ja hittiputkinen festarisetti pisti jalat liikkeelle. Samaa hikeä irrotti vielä isommalla ryskeellä myös Disco Ensemble, joka oli päästetty päättämään Päälavan anti. Ensembleltä kuultiin myös uutta materiaalia, joka tuntui menevän jopa kiivaampaan suuntaan. Silti Black Eurosta First Aid Kitin kautta Drop Dead, Casanovaan ja tottakai encore-rysäytyksenä kuultuun We Might Fall Apartiin asti, nelikon hittiputki oli se joka eniten pisti jalkoja solmuun. Mainio lopetus upealle festivaalipäivälle.
Sunnuntai - Ei sittenkään Amy Winehouse ja muut
Perinteeksi on melkein muodostunut, että ulkomaan nimet peruvat peräpohjolan keikkojaan. Eikös siellä Suomessa asuta nahkateltoissa? Onko siellä edes sisävessoja ja niin edelleen... Koska yleisömäärät ovat niin pieniä, on monen artistin motivaatio välillä hiukan kateissa. Edellisenä vuonna kaavailtu pääesiintyjä Korn perui ja muistan vieläkin katkerasti aiemmilta vuosilta Outkastin, John Spencer Blues Explosionin ja muut. Silti koin kieltämättä järkytyksen, kun sunnuntai-aamun auringonpaisteesta tullessani pressikeskukseen heitin leikilläni tiedottajalle että mitenkäs menee? Onko Amy Winehouse perunut? Ja sain vastauksen, "no sehän tässä v####ttaa..." Aika hiljaiseksi veti.
Iltapäivä menikin hiukan spekuloidessa, että kukahan sen nyt sitten korvaa? Kaikki kunnia Vaasan nuorelle Sturm und Drangille, mutta tämä paikkaus oli lähinnä huono vitsi. Syyksi Winehousen peruuntumiselle tarjoiltiin kipeytynyt kurkku, mutta arvailut väitteen totuudenmukaisuudesta alkoivat samantein lennellä. Hyvin oli ääni kuulemma kantanut edellisissä esiintymissä...
Kaatunutta maitoa ei kannata murehtia, sanoo sananlasku ja olihan Provinssin päätöspäivään luvassa erittäin hyviä esiintyjiä ja loistavia keikkoja. Silti koko tapahtuman tähän asti mainio tunnelma kieltämättä latistui, koska Winehousen keikka olisi varmasti ollut yksi tapahtuman kovimpia vetonauloja. Peruutus tuntui myös lipunmyynnissä ja lopulta Provinssin tämänvuotinen kävijämäärä jäikin tavoitellun 60.000 maksaneen asiakkaan sijaan alle 55.000 festivaalivieraaseen.
Hyvän tuulen palautukseen tarvittiin muutama erittäin kova keikka ja aloituksen hoiti loistavasti puolipäivän auringon porotuksessa Saarilavan edustan tanssittanut The Valkyrians, Helsingin ja Suomen pirtein ska-retkue. Angster on vastoin taiteilijanimeään ehkä kotimaan positiivisin solisti (no ehkä Kari Peitsamon jälkeen...) ja bändi pisti sopivassa suhteessa sekä tiukkaa ska-nytkettä että letkeämpää reggaeta ja rocksteadyä. Kuulin vasta jälkeenpäin, että rumpali ei ollut ollut kuin toiskätisessä iskussa, mutta keikalla tuota ei kyllä huomannut lainkaan. Täydellinen aika ja paikka tälle bändille!
Rubikin keikkaa ei ollut Isoossa teltassa seuraamassa kovin hirveä määrä väkeä ja hyvin varhaisessa vaiheessa soittanut viisikko tuntuikin olevan lähinnä tsekattavien listalla. Hyvin bändi toki pisti. Artturin ääni kantoi upeasti ja bändin kiivaammat juoksutukset tasapainoittivat hyvin kevyempien puolien herkistelyä. Varsinaisen setin viimeisenä soitetun Bill Withersin älyttömän tarttuvan bassolinjan kohdalla piti jo nostaa yhtyeelle hattua. Silti aika huono aika ja ehkä sittenkin turhan iso tila Rubikille.
Liekö Winehousen peruuntuminen verottanut sunnuntaipäivän yleisön keikankatselemishaluja tai sitten Nukkumatin unihiekat olivat vielä rokkareiden silmissä, sillä Saarilavan edustalla oli harmillisen väljästi porukkaa yhdysvaltalaisen The Blood Brothersin aloittaessa hurjaa settiään. Väkikato oli siinä mielessä harmi, että joukkio kuului kesän Provinssi-ohjelmiston ehdottomaan kärkijoukkoon. Bändi ei antanut tämän häiritä, vaan antoi paikalle raahautuneelle yleisölle kaikkensa. Etenkin rajusti vuoron perään kirkuneen laulajakaksikon otteet olivat ihailtavaa seurattavaa. Yhtyeen soitto on kuin jonkinlaista suoremman linjan The Mars Voltaa, jossa energiaa ja kiemuroita ei puutu, mutta ei myöskään eksytä turhaan polulta fiilistelemään, vaan pysytään koko ajan tiukasti asiassa. En tiedä, olenko väärässä, mutta ainakin tuntui kovasti siltä, että yleisökin tuntui innostuvan eniten omista suosikkiraidoistani Set Fire To The Face On Fire ja Camouflage, Camouflage. Tai ainakin ne laittoivat omat solut kihisemään kuumana.
Patti Smithin ja sunnuntaina vielä lavalle nousevan suomalaisen legendan Grand Slamin ohella festivaalin vanhin keski-ikä taisi olla Zanzibarin puiden katveessa, kun Tyrnävän Jolly Jumpers loitsi Törnävälle juurevan ja shamanistisen rock-tripin. Nelikon eleettömän tyylikäs ja hiljaisesta sykkeestä raivokkaan kirskuvaan ilotulitukseen vaihteleva rock ei tällä kertaa tarjoillut kaksintaisteluja eikä edes tuonut todellisia yllätyksiä mukanaan, mutta Petri Hannuksen rauhallinen karisma, Arimatti Jutilan tappajan katse ja rytmiryhmän lunki tyyneys riitti hyvin. Jumpers on yhä ja edelleen Suomen paras rock-bändi eikä setistä löytynyt yhtään löysää lihaa. Todella rock ja mielettömän zen!
Rytmiteltassa esiintynyt tanskalainen Oh No Ono oli koko festivaalin hilpein tuttavuus. Kolmen käkkäräpäisen (kloonatun?) kielisoittajan vetämä yhtye tanssitti kansaa suupielet korvissa mikkihiirimäisellä, ikäänkuin nopeutetulla laululla ja ihanan iloisella ja pöhköllä soitolla. Se ei ollut oikein rokkia eikä myöskään poppia, mutta kovasti se pisti joka tapauksessa kansaa liikkeelle ja fiilis oli varjoisassa teltassa katossa. Jopa Dylanin Subterranean Homesick Blues sujui juuteilta täysin omalla ilmeellä.
Festivaalin taittuessa jo kohti loppuaan oli ohjelmistossa vielä tarjolla rajumpia riffejä As I Lay Dyingin sekä Lamb Of Godin tahtiin sekä jo pari vuotta aiemmin Seinäjoella nähty Scissor Sisters. Kovaksi liveyhtyeeksi tituleerattu Lamb Of God jäi väliin, kun piti rynnistää jo kohti juna-asemaa, mutta As I Lay Dyingin rankkaa kristillistä pieksentää ehdin vähän seuraamaankin. Bändi jatkoikin ansiokkaasti Provinssin tiukkojen ärisijöiden sarjaa. Vaikka en liiemmin yhtyeen materiaaliin aiemmin ole tutustunut, tuplabasarien tahdittamat kappaleet kulkivat varmasti eteenpäin kuin höyryveturi ja eturiveissä riehuneet fanit varmasti jakavat tämän mielipiteen.
Sunnuntai-alkuillan keveämpää osastoa edusti Scissor Sisters, joka hilpeällä tunnelmallaan pystyi hieman lievittämään päivän ehdottoman pääesiintyjän peruuntumisesta aiheutunutta tuskaa, vaikka laulajattareen viitanneista välispiikeistä haiskahti hieman kettuilun tuoksua. Mistään elämää suurimmasta keikasta ei voida puhua, vaan saksisiskojen vedosta jäi vähän varman rutiinin maku suuhun. Hittikimara pyöri eteenpäin varmasti ja antaumuksella, mutta jokin viimeinen silaus yhtyeen tunnelmoinnista puuttui.
Vaikka kilpailu Keski-Euroopan festareiden kanssa alkaa olla Provinssiviikonloppuna sen verran kovaa, että suurien tähtien hankkiminen Törnävälle on yhä hankalampaa, ohjelmisto oli kaikkiaan oikein onnistunut kokonaisuus. Kenellekään ei liene epäselvää, että musiikkijuhlia toisensa perään pursuava festarikesä 2007 on viimeistään nyt avattu.
Teksti: Ilkka Valpasvuo & Henri Turunen
