Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Tällä kertaa kunnioitamme erityisesti kesän festarivieraita. Kesäkuun levyarvioissa ovat Lapko, Reilukerho, Nine Inch Nails, Ari Koivunen, The Flexatones, Pain, MP4, Monsterbore, Sakara Tour -DVD, Kemialliset ystävät ja Porcupine Tree. Heinäkuun Metelin levyarviot lomailevat ja palaavat estradille näillä näkymin elo-syyskuussa.
LAPKO
Young Desire
Fullsteam
Lapkolla on ollut ensimmäisistä äänitteistään asti vahva oma soundi. Voimariffeillä vyöryvän, tummasti kaartavan soiton ja valittavan horjuvasta aggressiivisesti raivoavaan vaihtelevan laulun muodostaman energisen vaihtoehtorockin kolmiyhteyden kulmat ovat ehkä kolmannelle albumille mennessä silittyneet, mutta Lapkomainen soundi kuuluu ihan samanlaisena kaikilta levyiltä.
Pieniä eroja toki on. Young Desire tuntuisi olevan kaikista se raskain ja vyöryttävin, mutta ei se Lapko muillakaan mitään pelkkiä hissutteluja ole tarjoillut. Samalla kaavalla kaikilla levyillä eniten hittihakuiset biisit tuntuvat aluksi löytyvän sieltä kevyemmästä päästä. Kyllähän All The Best Girls, Stacy ja Kill, Fuck, Die kaikki myös potkivat perseelle, samoin tämän levyn ensimmäinen hittinosto Killer Whales. Mutta enemmän levyä kuunneltuani olisi valmis yhtä lailla hitittämään raivokasta Sawyer The Brotheria, hienoa koko musiikin nimellään tiivistävää aloitusta This Is Aggressive Melancholy, kipakkaa nimibiisiä, osuvan maanista Paranoidia ja erittäin upeasti levyn päättävää rauhallisempaa Funerals And Partiesia. Huteja ei ole. Eli kyseessä on erittän vahvassa vireessä olevan vahvan yhtyeen vahva kolmas luku.
Ilkka Valpasvuo
ARI KOIVUNEN
Fuel For The Fire
SonyBMG
Idolsista pinnalle ponnahtaneiden laulajien arvostelu tuntuu olevan suurelle yleisölle muita artisteja helpompaa. Totuus kuitenkin on, että juurikin päättyneessä kisassa oli monia lahjakkaita laulajia Koivusen ollessa yksi heistä. Se, kuinka pitkälle tämä lahjakkuus kestää on artistista itsestään kiinni. Vielä on miehellä äänellisesti paljon petrattavaa muun muassa kestävyydessä, kantavuudessa, jylhyydessä ja puhtaudessa, mutta 22-vuotiaan ääni kehittyy vielä paljon jos vain urakehitys sen myös sallii.
Se, mikä albumia kuitenkin varjostaa on siltä kuuluva kiire. Mukaan mahtuu useampia täytebiisejä, eikä tulkinnoissakaan ole juuri käytetty mielikuvitusta. Lisäksi jotkut biiseistä kuulostavat enemmän kirjoittajaltaan kuin Koivuselta kuten Angels Are Calling tai Losing My Insanity, jotka voisivat yhtä hyvin olla peräisin Stratovariuksen tai Sonata Arctican omilta levyiltä. Päinvastainen esimerkki on hyvin tarotmainen Our Beast, joka kuitenkin samanaikaisesti sopii Koivusen suuhun. Angels Are Calling kuuluu myös siirappisuudessaan albumin pettymyksiin, joista toinen todellinen pettymys on ärsyttävästi jankkaava Stay True.
Levyn positiivisiin paloihin kuuluvat jämäkästi avaava Gog Of War, nimibiisi ja Stormwind. Hymyn huulille tuovat myös bonuksina löytyvät Kirka- ja Billy Joel -tulkinnat. Toivoa sopii, että seuraavaa levyään Koivusen annetaan koota taustajoukkoineen rauhassa, jotta voidaan todella nähdä mistä mies on tehty.
Hanna Valjakka
NINE INCH NAILS
Year Zero
Interscope/Universal
Harvoin törmää levyyn, jonka ympärillä pyörivä markkinointi sekä
sivujuoni ovat kiinnostavampaa kuin itse teoksen musiikilliset
saavutukset. Näin kuitenkin käy vastikään Suomessa vierailleen ja
loppukesästä Ankkarockiin saapuvan industrialjätin Nine Inch
Nailsin uusimmalla albumilla. Kyseessä ei ole millään muotoa
heikko albumi, mutta se häviää vertailussa yhtyeen mestariteoksille
sen verran selkeästi, ettei voi mitään vienolle pettymyksen maulle.
On hienoa, että yhtyeen nokkamiehen Trent Reznorin
sävellyskynästä tuntuu löytyvän tällä hetkellä lyijyä, sillä
edellisestä albumista on bändin tavoista poiketen vain parisen vuotta.
Silti jokin hiomattomuus tai liiallinen rujous hohkaa uutukaisen
äänivirrasta. Siinä missä edelliskiekko With Teeth vuorotteli
varsin poppaavien ja räväkämpien palasten välillä, Year Zero
kulkee eteenpäin raskaammissa sävyissä. Tämä rakentaa kokonaisuudelle
teemalevylle sopivaa yhtenäisyyttä, mutta samalla tekee 16 raidan
kokonaisuudesta puuduttavan kuuntelukokemuksen. Sellaisen, joka
tarvitsee aikaa ja keskittymistä.
Year Zerossa on potentiaalia, joka voi jonain päivänä räjäyttää
pankin täysin, mutta se varmasti tarvitsisi kuuntelukertoja. Vahvan
kokonaisuuden biiseistä tietynlaiseksi avainkappaleeksi muodostuu
pitkäsoiton päättävä Zero-Sum. Jos lukot aukeavat, uutukainen
saattaa nousta yhtyeen kovimmaksi klassikoksi. Tai sitten se vain jää
keskivertaiseksi tekeleeksi bändin hienolla uralla.
Henri Turunen
REILUKERHO
Kyseenalaisia totuuksia
3rdRail Music
Olarilaistaustaisen trion albumi on järkäle, jonka pureksintaan eivät kaikkien hampaat riitä.
Se, että levyä on joissain arvioissa kritisoitu aihepiirien tai tyylien yksipuolisuudesta, kertoo samanasteisesta arvioijan eksyneisyydestä kuin taannoinen Rata-äänite -arvio, jossa kummasteltiin Jontin riimien ajoitusta.
Tuomio, Kone ja Setä Koponen ovat jo sen verran maailmaa nähneitä miehiä, etteivät vaivaudu joidenkin nuorempien virkaveljiensä tapaan puhumaan puuttuvista. Sen sijaan huuli heiluu tasavarmasti päihteiden, epäkorrektiksi luokitellun käytöksen ja muun häiriön aiheuttamisen maailmoissa. Näistä vanhoilla koirilla kokemusta piisaa. Riimit ovat rakenteiltaan omaperäisiä. Painotukset ja riimiparien löytäminen ovat olleet vuosia alueita, joilla Tuomio ja Kone pesevät muut suomiämseet mäntysuopatyyliin. Sanojen painotusten suhteen virallisille ohjeistuksille annetaan yhtä paljon arvoa kuin muillekin auktoriteeteille, mutta onnistutaan silti pitämään tarinointi ymmärrettävänä. Koposen suorasukaisuus on sekin vertaansa vailla.
Soul Investigators -yhtyeen Sami Kantelisen, Seyed Alin, Fresh-o-Lexxin ja DJ Sachariaksen, sekä Recluse Crew -mies Jake The Breakin mukanaolo musisoinnissa terävöittää mukavasti pääosin RK -trion omissa käsissä olevaa tuotantojälkeä, samoin lopputuloksen silaavat mikrofonivieraat Asa, Petos ja muuten jo rap-areenoilta vetäytynyt Edu Kehäkettunen.
Niko Toiskallio
MONSTERBORE
Morningstar
Melscene
Monsterboren debyytti imee vaikutteensa Amerikan syvän etelän rock- ja blues-musiikista sekä suomalaisesta melankoliasta ja on aikuisrokkia termin positiivisessa mielessä. Bändin äijillä on pitkät juuret suomalaisen rock-musiikin parissa, upean elämää nähneen raspin omaava laulaja ja biisien pääasiallinen kynäilijä Tipe Johnson esimerkiksi laulaa myös Leningrad Cowboysissa.
Laulujen aiheet vaihtelevat sydänsuruista maalle muuttamiseen ja ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta melankolissävytteisiä. Orkesterin soitosta ja jälleen ajankohtaisen Havana Blackin Hannu Leidenin hoitamasta soundipuolesta henkii kypsyys, elämä, polttavasti hohkaava valtatie, jenkkiauto ja vapaus. Kantavana voimana on Tipen mahtava ääni, tulkinta sekä upeat sovitukset.
Morningstaria voi suositella vilpittömästi esimerkiksi Lynyrd Skynyrdin, ZZ Topin sekä Havana Blackin ystäville. Paras southern rock -levy Suomesta pitkään aikaan. Verkkopaita päälle, olut auki, kyljykset grilliin ja Monsterbore raikaamaan.
Jukka Hätinen
MOKOMA, STAM1NA, RYTMIHÄIRIÖ
Sakara Tour -DVD
Sakara Records
Sakara Recordsin talvella 2006 organisoima Suomen oloissa massiivisimpiin taatusti lukeutuva klubikiertue on haluttu juuri massiivisuutensa vuoksi tuoda yleisön saataville myös tallennemuodossa. Ensimmäiset tallenteet toimitettiin keikoilla mukana olleille singlejen muodossa ja nyt koottu DVD pitää sisällään paitsi liverouhintaa myös mukana olleiden rocktyöläisten mietteitä, bändin ajatuksia ja totta kai kiertueen oleellista oheistoimintaa.
Kiekon pitkäikäisintä materiaalia ovat ehdottomasti livetaltioinnit. Vaikka soundeissa olisi toivomisen varaa, antavat otteet hieman päivitettyä kuvaa Mokoman livetilasta ja Stam1na jos kuka ansaitsisi ihan omankin live-DVD:n. Sitä odotellessa siis. Esimerkiksi itse todistamani Seinäjoen keikka oli yksi tapahtumarikkaimpia ja sikäli mielenkiintoisimpia näkemiäni Stam1na-vetoja, joten ajoittain melko punkiksi DVD:lläkin äityvä meno tuntuu vain kutkuttavalta. Myös Rytmihäiriön keikat ovat komeaa katseltavaa, eritoten silloin, kun yleisökin on saanut tarpeeksi Gambinaa.
Ekstroista haastattelut ovat varsin kertakäyttöisiä, sinällään erittäin mielenkiintoisia, mutta tuskin useampaan katsomiseen houkuttavia. Erityisen ansioitunut idea on ollut sekoittaa kiertueella otettuja kuvia haastatteluiden lomaan, mikä tekee niistä heti elävämpiä ja mielenkiintoisempia. Kuvituksen ansioitumisesta yhtyeiden on pitkälti kiittäminen mukana liikkunutta
Joonas Brandtia, joka sai reportaasistaan myös vuoden kotimaisen lehtikuvapalkinnon. Bonuksista kenties useammankin katselun kestävä on Motiivi-tv, joka Poliisi-tv:tä parodioiden luotaa kuvaa siitä, kuinka
Surma-Saikkonen päätyy kiertueen päätteeksi hirmutekoihin kanssamuusikoiden keskuudessa.
Hanna Valjakka
THE FLEXATONES
Originals
Fat Belt Records
Kotimaisen reggaen edelleen valoisammilta näyttävistä maisemista omalta osaltaan vastaa Flexatones-nimen takaa kolmikko Lightman, Pasi Hartikainen ja Pauli Haikarainen.
Originals-levyn upean laulajakaartin esiinmarssin käynnistää jamaikalaislegenda, viime aikoina jonkin verran Suomessa viihtynyt Earl Sixteen. Vaikkei miehen nimi parrasvaloissa paljon välky, osoittaa hän tässä olevansa edelleen hyvinkin relevantti, mitä perinteisempään reggae-laulantaan tulee. Perinteisyydestä on koko levynkin mitalta kyse, turhiin trendivetoihin ei Flexatones itseään taivuttele.
Loppulevyn dubit toimivat levyn raidoista ehkä parhaiten, vaikka esimerkiksi Nicole Willisin suoritusta Fresh-biisin vokaaliversiossakin on todella nautinto kuulla. Willis nousee tämän levyn laulajien kärkeen, yhdessä Sixteenin ja Momo Catin kanssa. Monista suomikuvioista tuttu Momo Cat onnistui yllättämään ainakin allekirjoittaneen todella positiivisesti Allah Light -raidalla.
Originals muistuttaa erinomaisesti siitä tosiseikasta, että vanhassa ja vankassa vara on parempi.
Niko Toiskallio
KEMIALLISET YSTÄVÄT
Kemialliset Ystävät
Fonal Records
Puhallinsoittimet rällästävät ympäriinsä, koskettimet yrittävät epätoivoisesti pitää pakkaa kasassa efektien suristessa ja törmäillessä villisti. Kilkatusta, töminää, pulputusta, naksumista, kolinaa, kopsetta ja kas, kielisoitinkin pörähtää siellä. Laulua ei ole, kuiskailua, ujellusta ja mölinää kuitenkin löytyy aimo annos. Herra Kemiallinen Ystävä, Jan Anderzén, on nakittanut levylle "soittajiksi" ja "laulajiksi" tai pikemminkin Valon Musiikin esittäjiksi ison joukon ystäviä ja muusikoita. Se, mitä Anderzén on tälle joukolle syöttänyt, jääköön arvoitukseksi.
Kappaleet usein meinaavat sisältää jotain tunnettavia ja yleisesti hyväksyttyjä rakenteita. Toisinaan ei. Ei tämän tahdissa tylsää tule. Voinko puhua tahdista tai tahdeista? Ei sen väliä. Värikkäistä pahvikansista saa myös askarreltua kadehdittavan hienon hatun tai muuta rekvisiittaa. Tämänkaltaiselle levylle voi antaa joko nolla tai viisi tähteä. Himmeli kutsuu minua, minua hymyilyttää. Annan viisi.
Jukka Hätinen
PAIN
Psalms Of Extinction
Roadrunner
Välillä omaan makuuni Painin materiaalin suhteen eksyksissä ollut herra Peter Tägtgren tuntui edellisellä levyllä löytäneet jytälleen jälleen oikeat polkimet. Uusimmallaan mies tuntuu olevan taas edennyt askeleen kohti synkeämpää maailmankuvaa. Kaunishan ei Painin maailma ole koskaan ollut, mutta sukupuuton ja totaalisen tuhon merkit ovat tällä albumilla jo käsin kosketeltavat Tägtgrenin sylkiessä niitä päin naamaa. Mutta levy palvelee toisaalta edelleen myös niitä faneja, jotka tahtovat yhtyeen mukaansa peilipallon alle lauantai-iltana.
Ihmiskunta ei ikinä oppine mitään virheistään ja viimeiseen mieheen saakka taistelemme oikeudesta saattaa itsemme lopulta tuhoon. Tähän populistiseen, mutta samalla iskevään rakoon iskee Psalms Of Extinction melkoisilla maailmanlopun tunnelmilla, joista parhaimmin kolisevat Save Your Prayers, nimibiisi, materialistisuutta Hollywoodin kautta kuvaava Clouds Of Ecstasy ja Just Think Again. Myös Play Dead on kuolettavan viehkeä tulkinta, riittävästi alkuperäisestä eroava, joskin samalla samanlaista levitointia aiheuttava.
Hanna Valjakka
MP4
Follower
Texicalli
Usein sanotaan, että vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Sanonta
muuttuu todeksi MP4:n uutukaisella albumilla, jonka tunnelmassa
haikeus sekä hymyilevä positiivisuus vuorottelevat ilmeikkäästi.
Parhaimmillaan nämä tunteet vaikuttavat yhtäaikaisesti, jolloin
sopasta syntyvä kokonaisuus vetää mukaansa intensiivisesti. Yhtye
loihtii kymmenen raidan koosteellaan levyn, jota vaistonvaraisesti
pyörittää yhä uudelleen soittimessaan.
Vastakohtaisuudet jatkuvat myös vanhan ja uuden vuoropuhelulla.
Sävellyksellisesti ja tyylillisesti soitto polveilee modernein sävyin,
mutta soundeissa löytyy puolestaan vahva sidos vanhan koulukunnan
klassiseen syvyyteen. Etenkin Tuomo Prättälä taiteilee
sellaisilla legendaarisilla retrokosketinsoittimilla, että jo
pelkästään niiden kuuntelu nostaa veden kielelle.
Bändin kuulassointinen soitinmaalailu on nostettu levyllä pääosaan,
mutta paikoin kuullaan myös laulu- ja raposuuksia, joiden takana on
MTV:lta tuttu Axl Smith. Räväkän tyylikkäät vokaalipätkät
piristävät lipuvaa instrumentaalimattoa tuoden sopivaa
yllätyksellisyyttä maisemaan.
Follower on ennen kaikkea kokonaisteos, josta on hankalaa
nostaa yksittäisiä kappaleita esiin, sillä sen raidoista tuskin mikään
ansaitsee klassikon arvonimeä. Yhteispelillä biiseistä muodostuu
kuitenkin sellainen keitos, ettei paremmasta väliä.
Henri Turunen
PORCUPINE TREE
Fear of a Blank Planet
Roadrunner
Tämän vuoden Ilosaarirockissa esiintyvän brittiläisen progebändi
Porcupine Treen uusin levy ei ole kevyttä kuunneltavaa. Fear
of a Blank Planet on matka masentaviin lähiöihin, joissa nuoret
tekevät mitä vain päästäkseen edes hetkeksi irti todellisuudesta.
Onhan tätä teiniangstia ennenkin käsitelty, mutta Porcupine Tree
Steve Wilson nokkamiehenään tekee sen sellaisella vakavuudella
ja tyylillä, että muodin perässä juoksevat emo-pojat joutuvat itkemään
itsensä uneen tajutessaan etteivät ikinä tule pystymään samaan.
Levyn aloittava nimikkokappale kuvailee raadolliseen tyyliin
vanhempiensa huomion hakemisen luovuttaneita "ongelmanuoria", jotka
pumpataan täyteen reseptilääkkeitä. Oma olemassaolo kyseenalaistuu,
televisio on ainoa ystävä eikä sekään jaksa kiinnostaa, itsetuhoiset
ajatukset nousevat pintaan ja niiden pohjalta ehkä toimisikin jos vain
löytäisi tarpeeksi motivaatiota. My Ashes on jousisovituksineen
mitä kaunein balladi, vaikka sen sanoitukset jatkavatkin levyn synkän
vakavaa linjaa.
Anesthetize jakautuu selkeästi kolmeen eri osaan.
Ensimmäinen osa kasvattaa koko ajan painostavaa tunnelmaansa luoden
pohjaa sitä seuraavalle kappaleen kulminoitumispisteelle: Antaakko
kaiken turhautumisen purkautua aseen suusta keskellä ostoskeskusta?
Kappale päättyy viiden minuutin tunnelmointiin meren rannalla.
Sentimental on unenomainen kappale, jonka voisi ottaa
oppikirjaesimerkiksi siitä miten kappale tuotetaan hyvin.
Anesthetizessa ja Way Out of Here:ssa huomaa, että
raskaimmillaan Porcupine Treen ei tarvitse häpeillä bändistä
puhuttaessa usein esille tulevan Opethinkaan seurassa. Levyn
päättävä Sleep Together on outo valinta päätösraidaksi, mutta
toimii itsessään hyvin. Vaikka viimeinen kappale vähän rikkoo levyn
rakennetta on Fear of a Blank Planet varma valinta jos kaipaa
musiikiltaan vähänkin enemmän kuin mitä valtavirtamedialla on
tarjota.
Erno Nikkola
yle.fi/pop 
