On rock-festivaaleja ja sitten on rock-festivaaleja. Erilaisia tapahtumia, jotka sopivat kyseisen nimekkeen alle, löytyy nykypäivänä Suomestakin yhä runsaimmin määrin. Niitä saattaa alkaa olla jopa liikaa, josta voisi viestiä useamman pienemmän suunnitellun festivaalin peruuntuminen tänä kesänä. Silti myös pienempien kesätapahtumien joukkoon mahtuu pitkän linjan menestyjiä, joista Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa jo 33. kertaa vietetty Ämyrock on varmasti yksi legendaarisimmista.
Kyseinen talkoo-henkinen tapahtumahan on ollut aina ilmainen, ja vuodesta 1974 asti luotua tunnelmaa ei edes pienet sadekuurot pysty latistamaan. Ämy on välitön, aika kaikenikäisten suosiossa ja sen verran rento, etten muista muutamaan vuoteen, että itse tapahtumassa olisi ollut muunlaista kuin kesästä ja musiikista nauttivaa hymykasvoista kansaa. Lähipuistojen ja -alueiden temmellyksestä en sitten sen enempää osaakaan sanoa, paitsi että kyllä siellä sitä humalatokkuraista populaakin piisaa.
Viime vuosien Ämyissä on aika taajaan onnistuttu tuomaan nousevia ja ajankohtaisia nimiä esiin. Silti tuntuu että festivaali olisi menossa hiukan pienempään suuntaan aiempien vuosien zencafeista, viikatteista, kotiteollisuuksista, discoensembleistä ja legendoista kuten Deep Turtle, Rattus ja niin edelleen... Etenkin tänä vuonna se todellinen vetonaula tuntui puuttuvan. Tosin hiukan vaihtoehtoisemman musiikin ystävän mielestä Underwater Sleeping Societyä, Sur-ruria, Raappanaa ja Aksua ei pidä väheksyä, etenkin Sur-rurin keikkaa odotti varsin suurin odotuksin. Silti, jos settiin olisi lisännyt vaikkapa Lapkon, Riston tai vaikka Jukka Pojan... Aikamoista tasapainoiluahan se aina on, jos haluaa sekä tarjota musiikillisesti monipuolisen ja kunnianhimoisen ohjelman että samalla saada paljon porukkaa paikalle. Nyt väkeä ei ollut ihan muutaman edellisvuoden malliin, johon toki saattoi vaikuttaa myös pieniä kuurosateita lupaillut sääennuste.
Ei Kaupunginpuiston kenttä ja sen liepeet silti mitenkään autioina olleet ja eturiviinkin riitti tunkua. Tosin kun Ämyyn äänestyksellä päässyt Cirkusfolk vähän vaille yksi päästettiin irti, ei mellakka-aitoihin nojaillut vielä kymmentäkään ihmistä. Neljän herran ja viulistineidon kokoonpano vakuutti iloisuudellaan, energiallaan ja luovalla polunvalinnallaan. Motkotuspuolelle mennään sitten siinä, että en tiedä onko järkeä lähteä tiluttelemaan jo toisen kappaleen kohdalla, kun yleisö ei ole edes vielä oikein sen perusjutun kärrynjäljillä? Vantaalainen yhtye siis soittaa positiivista, progeilevasti matkailevaa poppia, joka pistää polvet vispaamaan ja kääntyilee yllättäen kuin ahdistettu härkä areenalla. Energisyydestään huolimatta touhu ei onneksi kaatunut silkaksi hötkyilyksi, mutta hiukkanen lisää letkeyttä ei silti tekisi pahaa.
Seuraava roudaustauko ei juuri ottanut aikaa, kun lavalle oli nousemassa mies ja kitara ilman sen kummempia lisämausteita. Tampereelle kotiutuneen huivipää Kari Peitsamon kohdalla vähemmän on enemmän, sillä miehen valoisa ja sympaattisen puhelias persoona riittää jo yksistään tuomaan sorakentän puolilleen väkeä. Karin yksinkertaisilla blues-otteilla rämpyttelemät standardit tarjoilivat tutusti Remu Gave Me A Jackettiä ja Kauppaopiston naisia sekä lainoja Hey Judesta lähtien. Oikeastaanhan koko Peitsarin tuotannon musiikillinen puolihan taitaa rakentua aika selkeille vaikuttajille, joista Chuck Berry oli tänä vuonna Karille ajankohtaisin tulevan Suomen vierailunsa takia. Varmaa yleisön nostatusta, leikkisää ja välitöntä läpänheittoa ja rentoa akustista pluusrokkia. Ei Ämyä ilman Karia.
Päivän rytmimusiikkipuolesta huolehti Lahti reggae mafian ylpeys Raappana, joka Leimasimen levynpyörityksen ja bilenostatuksen ja Resupekan mikkeilyn voimin pisti kohtuullisen hyvät sessiot käyntiin. Tuntui vain, että herra mikkimaestro olisi kärsinyt jonkinmoisesta krapulasta, kun homma uuvahteli välillä kesken parhaiden nostatusten. Ja Leimasin itse asiassa vaikutti paljon lennokkaammalta sen minkä levyjen takaa ehti heilumaan. Ja tämä mies ehti paljon. Letkeätähän tämän kaksikon anti oli ja parhaimmillaan jopa sisältörikasta. Mutta jälkimauksi jäi kyllä hiukan väsähtänyt ja Resupekka näytti lavalta poistuessaan vielä ihan siltä että olisi menossa suoraan tyhjentämään itseään yläpään kautta. Toisaalta "punasilmäisyys" ei lopulta hirveästi haitannut, sisulla homma vedettiin loppuun. Ja kyllä Raappana taitaa energisimmillään olla melkoisen tiukka reggae-systeemi...
Sitten jotain aivan muuta. Suomen vanhimpana tenavatähtenä kansan sympatiaa hakemaan lähtenyt Aksu ainakin tuntuisi yrittävän rokata naivistisella otteella hiukan Karkkiautomaatin tapaan. Suurin ongelma taitaa tulla vastaan siinä, ettei Aksu itse tai hänen bändinsä ole yhtään niin sympaattinen eikä heillä myöskään ole yhtä hyviä biisejä. Toki herralta löytyy muutamia sellaisia täkyjä, jotka perustelevat hänen pikkuhiljaa kasvaneen kulttimaineensa. Silti Aksun keikka oli hetkittäin jopa puuduttava ja lähes koko ajan turhan yksipuolinen. Mies koittaa niin kovasti olla jotenkin hömppä-symppis, mutta ei ainakaan Ämyn lavalla ollut muuta kuin hermostunut ja väkinäisen mukahauska.
Virolainen Kosmikud taisi tällä kertaa olla illan raskain annos. Vaikka yhtyeen vironkielinen paatos ja raskaamman rockin tummanpuhuva omaperäisyys tekee yhtyeestä aika vaikeasti mihinkään verrattavan, on sen synkkyydessä, melankolisuudessa ja raskaassa poljennossa jotain kovin suomalaista. Ämyn tämänvuotiseksi pääesiintyjäksikin nimetyn nelikon solisti Hainz onnistui kohtuullisen hyvin vangitsemaan karhumaisella karismallaan, mustapukuisena ja tyylikkään seesteisesti poseeranneena julistajana. Silti ainakaan tämä keikka ei avannut yhtyeen sisintä, vaan tuntui jäävän hiukan liikaa Ämyn aiempien esitysten tapaan ihan keskiverron kivaksi soitteluksi. Tähän mennessä Peitsamo oli ollut valoisin persoona ja symppiksin esiintyjä ja Raappana oli saanut parhaan fiiliksen aikaan, jopa puolivaloilla. (Peitsamon nostalgista iltapäivän blues-hymyilyä en laske koko sarjaan, se kun on tunnetusti ihan oma juttunsa).
Pari viikkoa aiemmin ensimmäisiä isompia festivaalikeikkojaan Provinssissa soitellut Riihimäki-lähtöinen Underwater Sleeping Society onnistui onneksi nostamaan keikkakäyrän erinomaisen tasoille. Mielikuvani mukaan melkein yksi yhteen-setillä Seinäjoen esityksen kanssa rakentunut keikka onnistui irrottamaan itsestään jopa enemmän kipakkuutta ja hikeä kuin Zanzibarissa. Here Are The Mistakesin koneisen hillityn maanisuuden jälkeen lähteneet Unicorn Shades ja etenkin Okon elekielellä vahventama Planetarium alkoivat jo olla melkoisen hurmioituneita esityksiä yhtyeen rikkaasti maalailevan, kosketinvahvisteisen kitarapopin parhaista puolista.
Päätöksenä puristettu Madrid oli kuitenkin se, joka sai käyttämään sanoja kipakka ja hiki, huolimatta siitä että kyseessä on kuitenkin kaunis ja heleä pop-kappale. Vedenalaiset torkkujat alkavat olla livenä turkasen kovia. Keikan intensiivisyyttä ei onnistunut särkemään edes Tomin kitaranvaihtorumba. Ehkäpä Madridiin toikin lisää särmää se, että Tomi soitti sitä komiasti tapiseeratulla punk-kitaralla?
Sitten se kyseinen kuusikielinen siirtyi oikeisiin käsiin ja rämisevää punk-junaa persoonallisen vinosti ohjaava Sur-rur päästi itsensä irti. Kolmikon kaksi viimeisintä levyä ovat olleet todella antoisia ja erityisesti tuoreempi Uurnapölyjen paluu oli luonnollisesti vahvasti esillä kolmikon setissä. Ihan levyn kaltaiseen pop-junnaavampaan puoleen herrat eivät livenä yltäneet, mutta toisaalta siihen ei ehkä kannattanut edes pyrkiä. Enemmän setti tuntui olevan tiukkaa punk-rypistystä hyvin säröisällä tummasyisellä pohjavirralla. Kyllä Maisemat, Sokkelot, haikeammat palat kuten Onko nyt jo sunnuntai? ja muut pistivät hyvin lihan liikkeelle ja ne harvat todella innostuneet kyllä lauloivat myös mukana. Oikeastaan se oli vain homman koristelua että Vilu välillä veti sanat hiukan omia reittejään ja välillä unohti kokonaan pari värssyä. Sur-rur on kyllä ehdottomasti yksi Suomen parhaita punk-bändejä, eikä toista samanlaista ole.
Viilenevässä illassa oli tarjolla vielä nelimiehinen The Orkestra, joka pisteli aika hyppyyttävää ja energistä, mutta hiukan turhan tuttua rokkirymistelyä. Sävyjä löytyi niin discoensemblemäiseen moderniin punkkiin kuin kaiken maailman emo-virityksiin, mutta minkäänlaista persoonallista makua yhtyeen tahkoamisesta ei jäänyt. Toki tällainen pirteä ja riehakkaasti poseeraava nuorempi akti on ihan oiva valinta päättämään festari-ilta, mutta kun oikein mitään ei (taaskaan) jäänyt mieleen kuin se basistin näyttävä koikkelehtiminen, niin kaikki ei voi olla ihan kunnossa. Toki orkesteria malttaa livenä seurata, mutta levymuodossa biisimateriaali taitaisi jättää aika kylmäksi.
Siinä se. Vettä ei lopulta saatu kuin muutamia kevyitä kuuron yritelmiä. Ohjelma pysyi koossa ja totutusta myöhästetystä aloituksesta huolimatta aikataulussa. Kaiken maailman mielikuvituksettomia polttariseurueita pyöri paikalla, muttei todellisia festari-asustuksia. Pieniä lapsia, aika paljon koiria (minä en toisi koiraa edes Ämyn kaltaiseen avarampaan festivaaliin) ja rento meininki. Yhdistys- ja ruokatelttoja oli aiempaa vähemmän ja ruoka oli kieltämättä aika pahaa.
Myös oheisohjelma oli aika suppeaa. Kaikesta oli luettavissa, että Ämy on lähtenyt tietoisesti hiukan pienentämään kokonaisuuttaan, mikä on nykypäivänä aika harvinaista. Kyseessä ei ole mielestäni silti varsinainen hiipuminen. Seuraavat vuodet saavat näyttää, onko Ämy "palaamassa juurilleen" oikeasti pienempänä ja selkeästi vaihtoehtoisampana tapahtumana, vai oliko 2007 vain jonkinlainen tilapäinen supistus.
Oikaisu 14.8.
Ämyrockissa esiintyneen Raappanan arvion kohdalla mainitaan toistuvasti Resupekka. Kyseistä taiteilijaa ei lavalla kuitenkaan nähty, vaan Raappanan soolossa lavalla olivat Raappana itse mikin ääressä ja Leimasin pyörittämässä levyjä. Kaikki Pekkaan kohdistuvat viittaukset kuuluisivat siis Raappanalle. Meteli.net pahoittelee kömmähdystä.
