Jälleen kerran Helsingin vehreässä keskustassa järjestäytyneet Tuska-festivaalit houkuttelivat Kaisaniemeen liki 33 000 kävijää yhteensä viikonlopun aikana. Tämä tarkoitti, että perjantaina ja lauantaina lippuja oli ovelta enää turha haaveilla, eikä sunnuntainakaan kauaksi jääty. Luvassa oli harvinaisempia herkkuja kuten Immortal ja Emperor, vakiintuneita suomenkävijöitä kuten Katatonia ja Pain sekä kotimaisia maistiaisia aina Insomniumista Sturm und Drangiin ja Finntrollista Children Of Bodomiin.
Oma Tuska-viikonloppuni avautui Virgin Oilin etkoklubilla torstaina, jossa loistavat keikat vetivät sekä Mustan kuun lapset että Swallow The Sun. Varsinaisena festivaalin avauspäivänä taivas uhkaili niin tuulella kuin sateellakin, mutta Immortalin harmiksi keli kääntyi aurinkoiseen vielä ennen festivaalien avautumista. Ajoittain pienet tuulenpuuskat tuiversivat kentällä ja Immortal onnistui settinsä ajaksi myös pelottelemaan auringon kauemmaksi aika ajoin, mutta muutoin ei viikonlopun sääilmiöissä ollut valittamista. Tästä se lähtee, Tuska 10 vuotta!
Perjantai - Fuck The Sun!
Aloituskunnian saanut HateSphere oli ainakin itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta mukavasti yhtyeen mäiskintä sai aloitusfiiliksen päälle ja heti perään teltassa seurannut Scent Of Flesh jatkoi lihan erottamista luista varsin pätevästi. Jälkimmäinen on kotimaiseksi bändiksi varmasti monelle varsin tuntematon yrittäjä ja yhtäaikainen soittoaika Moonsorrown kanssa ei varsinaisesti ollut onnistunut ratkaisu promootiota ajatellen, mutta jo kolme kokopitkää ilmoille suoltanut aggressioryhmä sai sikäli positiivista palautetta sitä todistamaan eksyneiltä ihmisiltä, että suuremman tietoisuuden voi olettaa olevan vain ovella...Deiciden coverointi ei myöskään voi olla koskaan väärin.
Seuraavana päälavalla esiintynyt DragonForce soitti melko lailla toisinnon talvella puoliksi nähdystä FME:n keikasta, enkä usko, että FME:n loppusettikään juuri tästä sirkuksesta erosi. Eräälläkin messulaudalla yhtyeeseen viitattiin sanoilla "ylikierroksilla käyvä Nintendo" ja siltä tämä itseäänkin maailman nopeimmaksi bändiksi tituleeraava ryhmittymä kieltämättä kuulostaa. Tuskin kukaan myöskään kiistää etteikö yhtye ole nopeudessaan maineensa veroinen ja onhan tällaisen soitinnäyttelynkin seuraaminen tiettyyn pisteeseen asti mielekästä. Bändi varmasti tajuaa koomisuutensa myös itse ja siksi sekaan voisi ujuttaa hieman enemmänkin hillittömyyttä. Jotta koko keikan ajan mielenkiinto pysyisi yllä soisi miesten käyttävän sooloilun ja pillillä soolon seassa tapahtuvan kurkunkostuttamisen lisäksi elvistelyä vieläkin enemmän hyväkseen. Kappaleet yhtyeellä kuulostavat siinä määrin samalle, ettei kovin monen voi olettaa innostuvat tästä materiaalista ihan tosissaan.
Perjantainen uusiin tuttavuuksiin tutustuminen jatkui Imperian muodossa, johon odotuksia latasivat yhtyeestä käytetyt luonnehdinnat reilun rockhenkisestä oopperan ja gootteilun sekoituksesta. Sekoitus yhtye ainakin oli jos ei muuta. Laulajatar Helena Michaelsenin elkeet toivat mieleen Doron pikkusiskon, mutta äänellisesti neiti ei valitettavasti päässyt lähellekään. Michaelsenissa riitti sulateltavia epävireisyyksiä läpi keikan ja välispiikit tahtoivat karahtaa karikon puolelle kaikessa korniudessaan. Pisteet kuitenkin siitä, että yleisöä pyrittiin villitsemään läpi keikan suorastaan neuroottisella innolla ja otettiinpa tuskailijoita peräti lavalle saakka riehumaan mukaan.
Jos DragonForce tuntui ylimitoitetulle vitsille, herätti "punchlinea odotellessa" -henkeä ennakkoon myös Immortal. Mutta pakkasherrat onnistuivat jopa bändiin vähemmän vihkiytyneelle tarjoamaan viihdettä koko tunnin edestä ja melkoisilla klassikoilla miehet myös olivat liikenteessä sortumatta kuitenkaan tarjoilemaan pelkkää massaviihdettä. Musiikin soidessa olivat vitsit kaukana, vaikkakin auringon toivottaminen alempaan kellariin olikin lähellä sitä kaivattua punchlinea. Tulenpuhaltaminen päälavalla on muuten aina hienoa kun se tulee artistin omasta kehosta eikä suuttimista. Jotakin silti hieman puuttui, kenties se pimeys ja pakkanen, show meinaan jäi vähemmälle kuin näin teatraaliselta yhtyeeltä olisi odottanut. At The Heart Of Winter ja Battles In The North ansaitsevat kuitenkin setin mitalit. Melko tasaiseksi mätöksi puuroutuvat soundit vauhdittivat kaipuuta sielukkaamman materiaalin pariin, jota saatiinkin teltassa seuraavaksi...
Katatonialta ei festarioloissa osaa odottaa oikein mitään, vaikka kyseessä onkin yksi omista suosikkiyhtyeistäni. Osittain näitä oireita olikin ilmassa soundien jäädessä varsin ailahteleviksi ja tukkoisiksi, mutta näitäkin ongelmia saatiin korjatuksi pitkin settiä ja keikan päivän unohtumattomimpien puolelle saivat nousemaan kuitenkin ne tärkeimmät eli biisit ja meininki. Ghost Of The Sun, Soil's Song, Deliberation, My Twin, Evidence, Teargas, Murder... juuri enempää ei olisi voinut toivoa yhtyeen livekunnon ollessa äärimmäisen hiottu ja ruotsalaisryhmän löydettyä soittoonsa myös lisää meininkiä.
Meiningistä puheen ollen en varmasti koskaan ole nähnyt Katatonian keikalla yhtä riehakasta yleisöä ja Katatonian pitti jos mikä on jo näkemisen arvoinen. Vaikka klubiolosuhteissa onkin mahdollista saavuttaa ekstaattisuus telttaa paremmin oli tämä ehdottomasti päivän parhaita kokonaisuuksia, vaikka Turisasin sattuminen samaan aikaan söikin naista monta päivää.
Children Of Bodom päätti ensimmäisen päivän ansiokkaasti, joskin niin, että ainakin itse olen tämän keikan aiemminkin yhtyeeltä nähnyt. Viihdettähän toki piisasi aina Hate Me!:stä Bodom Beach Terroriin ja In Your Faceen, mutta vaikka Bodom onkin suomalaisittain ei-niin-usein nykyään nähtävä tuttavuus tekee yhtyeen livesetille hyvää saada siihen lisää vaihtopintaa uusien kappaleiden myötä. Showelkeet yhtyeellä olivat kenties päälavan parhaat tältä päivältä yhtyeen käyttäessä lavan ulottuvuuksia eläväisesti hyväkseen ja baaritiskin lavalle tuomisestakin voidaan nostaa pisteitä, ei ole sekään enää Eläkeläisten yksinoikeus.
Lauantai - Villit lapset ja majesteetin elkeet
Lauantain paahtavassa kuumuudessa Misery Index sai aikaisesta esiintymisajastaan huolimatta karistettua ne viimeisetkin rähmät silmistä vakuuttavalla setillään. Yleisön reaktioista saattoi myös päätellä bändiä odotetun tarpeeksi kauan ja toivoa sopisi nopeaa uusintaa klubikeikkojen muodossa, koska ainakin henkilökohtaisesti riehuminen oli pakko jättää pirteämmille näin päivänavauksena.
Profane Omen kuuluu niihin uusiin tulokkaisiin, joista voi povata kasvavaksi jotain todella hyvää. Vielä toistaiseksi yhtye menee omaan makuuni vielä hiukan liikaa peruslinjoilla, mutta sellaisilla teeseillä, joita Tuskassa oli tarjota, on hyvä ponnistaa. Yleisökin otti yhtyeen vakuuttuneesti vastaan, joten päivän onnistujiin voi nämä helsinkiläiset myös lukea.
Painin panos oli jälleen melkoista hittitykitystä, vaikka kokoonpanon muut muusikot olivatkin hieman vähemmän hehkeitä kuin pari vuotta sitten Saunassa. Uuden Psalms Of Extinction -levyn antiakin oli riittävästi mukana, mutta kyllä pääosassa silti olivat muun muassa Shut Your Mouth, Same Old Song, Dancing With The Dead ja On And On. Myös coveri Eleanor Rigby toi mukavan yhteislaulumausteen, jonka joka hevarikin osaa. Kaikissa meissä asuu kuitenkin se pienen pieni tanssibiitin ystävä ja tähän kaipuuseen vastaa Pain mitä mainioimmin, vaikka Tuskassa raivostuttavasti heitelleet soundit saivatkin miehen kuulostamaan enemmän E-Typeltä.
Seuraavana teltassa veistellyt Insomnium heitti yhtyeen laatuun tottuneelle melko peruskeikan, mutta näiden miesten tapauksessa perus onkin jo paljon. Nykyisellään nelikko on siinä määrin keikkakuntoaan kasvattanut ja tiivis yksikkö, ettei se voi olla yhtyeeseen ensimmäistäkään kertaa törmäävälle välittymättä. Kuvaussession jälkeen huomasin edellisvuoden toiveeni saada yhtye klubeilta viimein myös itse alueelle aiheelliseksi teltan ollessa siinä määrin täynnä et aukko sisäänpääsylle tarjoutui seuraavan kerran vasta miksauskopin paikkeilla ja näin ollen näköpuoli keikasta jäi kovin vähäiseksi. Negatiivista palautetta on jälleen annettava soundien osalta siinä mielessä, että vieraana olleen Aleksi Munterin koskettimet jäivät kyllä monin paikoin kuulematta. Ilmeisesti setin vakiokokoonpanoon nykyisin kuuluva Nepenthe oli yksi setin lukuisista kohokohdista, kuten myös avanneet The Gale, Mortal Share ja Drawn To Black. Ainoastaan ensimmäisen levyn tunnelmia houkuttaisi kuulla setissä lisää, mutta huonoja valintoja yhtye ei nykyisellä kappalearsenaalillaan juuri voine tehdä.
Mielenkiinnolla odotettu ensikohtaamiseni W.A.S.P.:in kanssa lässähti pahemman kerran. Jopa kertakuuntelulta tällainen varsin intohimoton hittien ja toinen toistaan samankaltaisemmilta kuulostavien biisien toistaminen on puuduttavaa ja yhtä mielenkiintoista kuin sadeveden kuivumisen katselu. Ei ollut yhtye edes ansioitunut esiintymisasujensa osalta, kuten olisi voinut olettaa, joten katselemisen sijaan yhtyeen seuraamiseen riitti kuuntelukokemus varjoisalta rinteeltä. Iwannabesomebodyt, blindintexasit, wildchildit ja lovemachinet eivät paljon lohduta antikliimaksin tunteen iskiessä ja moinen innottomuus tuntuu myös yleisön pahemmanlaatuiselta aliarvioimiselta.
Teltassa iskenyt Legion Of The Damned puolestaan tarjosi oppitunnin verran silkkaa murhaa. En liene ainoa, jolle yhtye kuului Tuskan vakuuttavimpiin telttaesiintyjiin, vaikka ruumiin väsymys yrittikin sotia tätä vastaan. Ehkä Tuskan pitkähiuksisin ryhmittymä lopunajan julistuksineen oli usealle Tuska-vieraalle taatusti itseni mukaan lukien uusi tuttavuus, mutta kerrankin sellainen, joka heti ensi kuulemalta sai ydinnesteet hierottua pihalle.
Päälavalle ei Isis kenties ollut maailman onnistunein valinta. Vaikka uutuuksien katsastaminen myös festivaaleilla olisi monelle kävijälle erittäin suositeltava harrastus, varsinkin höystettynä pisaralla ennakkoluulottomuutta, oli tämä ahdistus-ryhmä monelle varmasti liikaa. Isiksen kohdalla täydellinen kokemus vaatii aikaa ajattelulle, hiljaisuutta, kauniita valoja ja paljon ennakkokuuntelua. Itselleni kuitenkin ryhmän näkeminen festareillakin toimi vähintään yhtä hyvin kuin vuotta aikaisemmin Anatheman kohdalla; klubioloissa parempaa, mutta samalla niin mestarillista, ettei keikka voisi olla huono edes uima-allasbileissä. Isiksen maanisuus oli itselleni omiaan lämmittelemään itse pääesiintyjä Emperoria ja miesten settilista oli myös kuin unelmien tiivistyminen fyysiseen muotoon; Holy Tears, The Beginning And The End... Kaiken kaikkiaan Isis oli mielenkiintoinen ja ennakkoluuloton valinta, joka taatusti toi diggareilleen enemmän kuin kukaan osasi haaveilla ja kenties yhtye sai mukaansa myös uusia ystäviä yli ennakkoluulojen.
Isiksen hengenravinnon jälkeen fyysisemmän hankkiminen vei kuunteluajan Nicolelta, vaikka pohjanmaalaiset ovat viimeisimmän levyn jälkeen olleetkin todella koukuttavassa livevedossa. Illan majesteettia pitikin sitten siirtyä odottamaan infernaalisiksi paisuneisiin kuvausjonoihin hyvissä ajoin saadakseen kuvaa muustakin kuin kanssakuvaajan kyynärpäästä.
Emperorin vuosi aikaisemmin todistamani majesteettisuus Wackenissa loi kovat odotukset Tuskan keikalle, johon eivät tämän kerran virret täysin yltäneet. Kuitenkin tarjosi tämä uudelleen lämmittely siinä määrin hittejä ja mestarillisuutta, että voidaan kevyesti puhua yhdestä festivaalin parhaimmista keikoista. Inno A Satana lähes maanisella julistuksellaan, Ye Entrancemperium, In The Wordless Chamber, I Am The Black Wizards ja heti alkuun tarjottu hittimedley korjasivat potin siinä määrin, että neste tahtoi valua ulos joka ruumiinaukosta silkasta ihastuksesta. Wackenissa yhtyeen vuorovaikutus yleisön kanssa oli Tuska-vetoa hedelmällisempää, joten varmasti tietty kylmyys vei osittaista tehoa tällä erää ja tokihan helvetin lieskat toimivat aina paremmin pimeässä...
Niin kuin ei päivä olisi jo tarpeeksi mäiskettä tarjonnut suunnisti ryhmämme vielä Nosturiin Kuopion annin toivossa. Mutta vähäiseksipä tuo jäi Shade Empiren setin mennessä ohi jonotellessa. Jono takanapäinkin näytti kasvavan jatkuvasti, joten toivoa sopii, että viimeiset ehtivät edes Deathchainin setin alkaessa sisään. Shade Empiren missaaminen niinkin naurettavan asian kuin jonottamisen takia antaa aihetta harkita haluaako enää jatkossa sijoittaa pennosiaan jatkoklubeihin, jos artisteja ei saa edes nähdä. Shade Empirekin kuuluu ehdottomasti niihin, joka jo ansaitsisi paikkansa itse alueellakin. Onneksi pettymystä lievensi toinen kova kuopiolainen Deathchain, joka uusimman mahtilevynsä myötä on aina vain kiihottavampaa katseltavaa myös livenä. Jaakkolan kiinnittäminen mikin varteen on ollut todellinen piristysruiske jo valmiiksi livenä massamurhaavaan yhtyeeseen ja Nosturissa huuma nousi siinä määrin korkeaksi, että Ajattaralle ei jaksamista enää löytynytkään vaan piti siirtyä sängyn pohjalle latailemaan huomiseen.
Sunnuntai - Muistutus kuolevaisuudesta
Päätöspäivän alkuun buukattu Sturm und Drang nosti sopivasti hymyn huulille eikä pakottanut liikaan riehumiseen heti alkuun. Nyt jo useamman keikan nähneenä toivoisi poikien hieman vaihtelevan settiään, esimerkiksi coverien osalta, koska soittotaitoa luulisi löytyvän Paranoidia, Breaking The Law:ta ja Fear Of The Darkia pidemmällekin. Omasta tuotannostaan pojat ovat kyllä settiinsä onnistuneet valitsemaan juuri ne iskevimmät palat, joskin keskelle settiä sijoitettuna kaksi balladia putkeen uhkasi hidastaa tunnelmaa liiaksikin. Eihän yhtyeen ensimmäisen levyn materiaalilla vielä kuuhun mennä, mutta hyvää pohjaa debyytti ja sitä seurannut ahkera keikkakesä antavat sille, että pojat voivat kurottaa korkealle vielä tulevaisuudessa jos vain pää ja muut paikat kestävät.
Päälavan avannut Blind Guardian kuuluu itselläni siihen sarjaan yhtyeitä, joista en hyvällä tahdollakaan onnistu löytämään kultajyvää. Asiaa ei helpottanut se, että Tuskan anti sisälsi runsaasti uudempia, itselleni täysin tuntemattomia kappaleita. Vaikka soittotaidolla ja ihan tarttuvalla powerilla pitkälle jo pääseekin olin muutaman kappaleen jälkeen jo aivan valmis siirtymään istuma-asentoon sarvet odottavaisina kohti peikkoenergiaa seuraavaksi tarjoilevaa telttaa kun Blind Guardianin setin valumista läpi pään eivät edes korvatulpat tuntuneet hidastavan. Varmasti monelle Tuskan tähtihetkiä, mutta kun ei niin ei.
Finntroll oli kenties selkeimmin väärin sijoitettu yhtye tämän kerran bakkanaaleilla. Jo hyvissä ajoin keikkaa teltta ja sen takana oleva rinne täyttyivät ääriään myöden ja kuvien oton jälkeen teltasta olikin pakko taistella itsensä raittiimpaan ilmaan. Tuntui erityisen vaikuttavalta seurata keikkaa tupaten täynnä olevasta rinteestä kun ihmisistä ylitse kuohuvainen teltta humppasi ja pui kättä ilmaan rinteen ja rinteen sekä teltan ja pääkenttä välisen alueenkin osallistuessa kykyjensä mukaan.
Uusi keulapeikko Vreth on saanut selkeästi lisää lihaa luiden ympärille ja sammalta saappaiden sisään, sikäli aggressiivisesti ja kukkoillen mies hoiti hommansa. Kun tähän yhdistettiin muun yhtyeen vähintään yhtä julma ulosanti ja sellaiset helmet kuin Jaktens Tid, Trollhammaren, Fiskarens Fiende, En Mäktig Här ja monet muut mahtihumpat ei ollut ihmekään, että trollit kohosivat monen festivaalikävijän mielessä festarin parhaimmistoon. Seuraavan kerran sitten taas päälavalla...
Sunnuntain kohokohdaksi ja koko festivaalien kärkiesiintyjien kaartiin omalla kohdallani nousi vanhempaan materiaaliinsa keskittynyt ja täten uhmakkaan loistelias Moonspell. In Memoriam, Memento Mori, Opium, Wolfshade, Vampiria, Alma Mater, Full Moon Madness ja Mephisto takasivat Fernando Ribeiron hullun saarnaajan elkeisiin yhdistettynä sen, että katse pysyi liikkumattomana kohti lavaa ja kädet ilmassa koko keikan läpi, vaikka kuumuus selkeästi verottikin yleisöstä suurimmat mehut. Uudemman tuotannon äärellä en itse ole onnistunut löytämään yhtyeestä yhtä suurta maagisuutta kuin vanhemmista, joten toivoa sopii, että Ribeiron lupailemasta työn alla olevasta tuotannosta löytyisi lisää helmiä ja niiden myötä yhtye saapuisi Suomeen pian uudelleen.
Omalla kohdallani Tuskan päätti ansiokkaasti Vader, sillä Stratovarius todettiin yhteistuumin moneen kertaan katsastetuksi muutaman biisin jälkeen, vaikka mukana olikin kelpo hittejä. Vaderin hitit sen sijaan olivat aivan toista maata ja telttaan pakkautunut ihmismassa olikin siinä määrin suuri, että kuvausten jälkeen täytyi tyytyä yhtyeen katsasteluun teltan ulkopuolelta. Slayer-coveri oli kenties yllätyksetön, mutta tautisen toimiva valinta ja yhtyeen omat kappaleet nappasivat vastustamattomasti mukaansa luoden uskoa metallin jatkuvuudesta... Vaikka Vader itsekin on jo ylittänyt 20-vuoden rajapyykin oli yleisön puolella innokasta nyrkinheiluttajaa aina vaahtosammuttimen kokoisesta kivitalon korkuiseen.
Kymmenvuotiaan Tuskan ohjelmiston erityisyydestä tai juhlallisuudesta voidaan varmasti spekuloida loputtomiin, mutta tällä kertaa erityisiä ansioita on festivaalille annettava siitä, ettei se sortunut ottamaan listoilleen pelkästään niitä samoja, joka festivaalilla tänä kesänä veivaavia nimiä ja mukaan mahtui monta mahdollisuutta katsastaa uutuuksia ja harvinaisuuksia. Tällaista ennakkoluulottomuutta kaivataan paljon, vaikka festivaalin onkin muutamilla "varmoilla" kiinnityksillä myös varmistettava taloudellista onnistumistaan. Huomautettava on myös, että vaikka festivaalin sijainti onkin nykyisellään ihanteellinen, ovat tungokset vuodesta toiseen sitä luokkaa, ettei väljemmille vesille siirtyminen olisi välttämättä huono vaihtoehto.
