Ruisrock ylti tänä vuonna yleisöennätykseen lauantain osalta päivän ollessa loppuun myyty ja täten Ruissalossa rockasi päivän aikana 30 000 ihmistä. Perjantaina yleisömäärä jäi 18 000 ja sunnuntaina 17 000 kävijään, mutta festivaali kipusi silti enemmän kuin yli oman tavoitteensa. Meteli.net oli mukana metallisemmalla otteella pop- ja progemausteita unohtamatta.
Perjantai - Kuumaa ja kosteaa
Trooppiseltakin tuntuneen kostean ja kuuman ilman saattelemana pääsimme pitkän ajomatkan ja harhailevan kävelymatkan jälkeen festivaalivieraiden täyttämään Turun Ruissaloon, joka ei vielä perjantai-illan aikana ollut kerännyt niin paljon festivaalivieraita kuin olin odottanut. Illan tunnelmaa siivittäneen Billy Talentin emo-punk oli kerännyt paikalle verrattaen pienen, mutta sitäkin innokkaamman yleisön, vaikka pahasti eri taajuudelle viritetty allekirjoittanut halusikin kaikin keinoin vältellä kyseisen orkesterin ulosantia, ja oli kiire mennä katsomaan illan ulkomaista metallikärkeä, Mastodonia.
Perjantain ihmismäärän nihkeys ei vaivannut Yhdysvalloista asti tullutta progressiivista sotanorsua, joka oli kerännyt ympärilleen sankan kuuntelijajoukon esiintymisen sujuessa loppuun asti hyvin tyylitajuisena ja voimakkaana. Jälkeenpäin kuullut yleisön kommentit vakuuttivat ihmisten olleen myös sillä kannalla, että bändissä on potkua, vaikka ei välttämättä helpoimpiin kuunneltaviin lukedu. Partaa siinä ainakin oli. Yksi illan odotetuimpia esiintyjiä oli Children Of Bodom, jonka hämmentävinä lavakoristeina oli autonromuja sekä pyövelin huppuun naamioituneen baarimikon isännöimä baaritiski.
Juontaja Heta Hyttinen kutsui bändin baaritiskille juomaan hapanta, ja hetken kuluttua intronauhana toiminut Napoleon XIV:n They're Going To Take Me Away antoi lähtölaukauksen bändin esiintymiselle, joka alkoi turvallisesti Hate Me:llä jatkuen tutulla sekoituksella sekä uutta että vanhaa materiaalia. Yleisömäärä oli iltaa kohti kasvanut, ja Bodom oli kerännyt illan siihen asti ehdottomasti suurimman katsojajoukon. Vaikka settilista ei ollutkaan samanlainen kuin edellisellä näkemälläni bändin keikalla, silti ilmassa oli jonkinlaista toisintoa bändin aikaisemmista esiintymisistä. Auringon laskiessa ja ilman viiletessä paviljonkilavalle astui Amorphis, suomalaisille metallifaneille jo tutuksi tulleen, rastapäisen vokalisti Tomi Joutsenen karismaattiseen esiintymiseen nojaten. Bändi esiintyi tuttuun tapaan tyylikkäästi saaden mukaansa hyvän määrän innokasta kuuntelijaa, päättäen perjantain metallitarjonnan.
Vähäiseksi ei jäänyt illan päätösbändin, The Flaming Lipsin lavashow. Lavan vasemmalle puolelle asteli kumisiin, vihreisiin, kaasunaamaria muistuttaviin naamareihin pukeutuneita, kaivoslampuilla eri suuntiin tähtääviä naisia ja oikealla puolella taas joulupukin nuttuun verhoutuneita miehiä. Suuria ilmapalloja ja paperisilppua lensi pitkin katsomoa ja taivaita, yllätyksiä ja krumeluureja oli niin paljon, että itse bändin esiintyminen tuntui jäävän kaiken muun alle. Yhtyeen melodinen vaihtoehtorock tuntui silti purevan kohtalaisen suureksi kasvaneeseen yleisöön ja ilta saatiin kunniakkaasti päätettyä.
Lauantai - Don't let the sun go down on me
Auringon porottaessa rannalle eksyneeseen festivaaliyleisöön päivän ehdottomasti paras esiintyjä japanilainen D'espairsRay soitti metallipainotteiseksi j-rockiksi luokiteltavissa olevaa musiikkiaan tunteella ja intensiteetillä, josta monen suuremmankin bändin olisi syytä ottaa oppia. Vokalisti Hitomin dramaattinen ja kursailematon karisma tuntui purevan erityisesti yleisössä olleisiin nuoriin naisiin. Pieni, mutta innokas kuuntelijajoukko räjähti valtaviin suosionosoituksiin Garnet-kappaleen intron pamahtaessa ilmoille. En osaa sanoa johtuuko se japanilaisen musiikin yleisestä soundista, mutta minulle tulee j-rock -bändien annista mieleen pentuna näkemäni Hopeanuoli-piirretyt. D'espairsRay sai karismaattisuudellaan suurimman osan yleisöstä sanattomaksi ja ihmisten ilmeistä sekä eleistä näki, että Japanin vieras oli jättänyt jälkensä.
Teltassa soittanut legendaarinen brittiyhtye Marillion ei tuntunut saavan ihmisiä liikkeelle toivotulla tavalla, jonka yleisesti oletettiin johtuvan sekä ajankohdasta, turhan verkkaiseksi jääneestä esiintymisestä että alkuperäisen vokalisti Fishin vuonna 1988 jättämistä saappaista, joiden täyttämiseen harva uskoo Steve Hogarthin vieläkään pystyvän. Harmillista sinänsä, että niinkin yritteliäs ja ammattitaitoinen bändi on jäänyt välillä pahastikin altavastaajan asemaan suuren menestyksen jälkeen, vaikka alakulttuuriarvostusta nauttiikin. Misplaced Childhood -albumin kokonaan viimevuotisella Tavastian-keikallaan soittanut karismaattinen Fish oli omalla kohdallani elementti, jonka olisin halunnut Marillionissa nähdä.
Paviljonkilavalla nähtiin muutaman vuoden tauon jälkeen paluun tehnyt ramopunk-yhtye Ne Luumäet, joiden energinen paahdanta oli saanut sankan joukon väkeä kerääntymään kuuntelemaan ja seuraamaan karismaattista punk-legendaa, joka toimi alkusoittona rantalavalla vähän sen jälkeen esiintyvälle melodista metallia soittavalle Sonata Arcticalle. Yleisöä oli pohjoisen miesten keikalla valtavasti, ja ensimmäisten kappaleiden, joihin lukeutuivat muun muassa Paid In Full ja FullMoon, soidessa sai nähdä nykyään melko harvoin nähdyksi jäänyttä pyrotekniikkaa, ja se tuntui nostavan tunnelmaa korkealle. Rastapäiset ja piilolinssein koristautuneet j-rock -fanit erottuivat piristävästi muuten nuorehkosta suomalaisen metalli- ja rockmusiikin ystävistä koostuvasta joukosta. Tony Kakko esiintyi tuttuun tapaan varmasti ja otteella, joka tuntui paikka paikoin etukäteen mietityltä.
Sunrise Avenueta pidetään yhtenä suomalaisen rockin nousevista nimistä, ja yleisömäärästä sekä ilmapiiristä päätellen kansansuosiotakin on jonkin verran. Musiikillisesti bändi toi mieleen etäisesti vain vähän aikaa sitten suosionsa huipulla olleen Poets Of The Fallin sekä joissain kohdissa jopa Neljän Ruusun englanninkielisen Mood-levyn. Fairytale Gone Bad sai yleisön taputtamaan ja laulamaan mukana, ja olipa yleisössä mukana diggailemassa myös muuan nimeltämainitsematon europarlamentaarikko. Bändiä on povattu suunnassa jos toisessakin tulevaksi ulkomaanmenestyjäksi, mutta itse epäilen, että siihen vaaditaan jo paljon tuoreempaa soundia kuin mitä Sunrise Avenuella on tarjottavana.
CMX aloitti soittonsa - ei rumilla latinankielisillä sanoilla, eikä liioin kullipuku-spektaakkelilla -, vaan Kolmikärki-levyn Nahkaparturilla, joka sai lähinnä yhtyeen tuoreempaan tuotantoon tutustuneet hämmentymään voimakkaalla sävyllään. Kokoparran kasvattanut A.W. Yrjänä ei jättänyt yleisöä kylmäksi tunteikkaalla tulkinnallaan. Bändi on aina livenä viehättänyt minimalistisella esiintymisellään, antaen kappaleiden, esiintyjien karisman ja syvällisempää tarkastelua vaativien sanoitusten hoitaa yleisön vakuuttamisen. Toisaalta, The Flaming Lipsin tyylisellä paperisilpulla tai Children Of Bodomin autonromuilla ja baaritiskeillä ei ole asiaakaan CMX:n lavalle.
Metallimuodin aallonharjalla oleva Göteborgin alkuasukkaista koostuva In Flames, jonka edelleen uskon synnyttäneen enemmän polkkatukkia kuin körttiläisyys, nousee lavalle tähän asti selvästi suurimman yleisömeren äärelle näyttämään miltä 2000-luvun metalli kuulostaa. Sanon itselleni, että keikka alkaa Cloud Connectedilla, ja huomaan arvanneeni oikein. Silti tuntuu siltä, että minun ei välttämättä kannata lähteä arvaamaan seuraavan viikon lottonumeroita. Only For The Weakin aikana Fridenin innostaman tuhatpäisen yleisön pogoilu aiheuttaa pienehkön maanjäristyksen ja töminän sijaan maaperä huojuu.
Totean vieressäni olevalle kuvaajalle, että tämä on ehkä fantsuinta tähän asti. Kokonaisuutena keikasta tulee mieleeni paljolti bändin viime vierailu, Unholy Alliance 2, joka tuntui menevän aika lailla samalla settilistallakin. Väsyneinä poistumme alueelta ja huomaamme matkalla kohti laiturin venettä Maija Vilkkumaan soittavan. Teemme havainnon siitä, että suosikkilaulajan äänessä on jotain vialla. Todella pahasti. Toivon mukaan se on vain väliaikaista.
Sunnuntai - Kuin Esterin per...
Jukka Karjalainen näyttää keksineen itsensä uudelleen. Lännen-Jukan tarinat banjoineen ja läskibassoineen toimivat. Välispiikeissään Jukka kertoo kappaleen taustoja ja niitä Lännen-Jukan seikkailuja, johon kukin kappale liittyy. Aika on vielä sen verran nuori, että ihmisiä ei ole kerääntynyt kovinkaan suurta määrää paikalle, ja sade joko verotti tai siirsi osan vieraiden saapumisista myöhemmälle.
Vip-rakennuksessa Jukka ja bändi jatkavat keikan jälkeen jammailemalla. Mikäli pitää tunnelmallisesta kertomusmuotoisesta musiikista, eikä pelkää akustisuutta tai minimalismia, Lännen-Jukka tarjoaa aivan mahtavan ja ehdottomasti suomirockin valtavirrasta poikkeavan kokemuksen.
In Flamesin sielunveli Sonic Syndicate aloittaa, olosuhteisiin nähden hyvällä paikalla teltassa sateen pauhatessa ulkopuolella. Keikan energisyys ja tunnelma ovat käsin kosketeltavissa, ja vaikka metallipuristien piirissä parjattu konesyntikoin siivitetty Göteborg-soundi on vahvasti mukana, tarjoaa yhtye kahdella laulajallaan aivan mielettömän kovan esiintymisen. Erikoisuutena bändissä on naispuolinen basisti, Karin Axelsson, joka on valehtelematta kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt minkään soittimen varressa. Sattuneesta syystä ottamissani valokuvissa Karin on kuvatuin basisti koko tapahtumassa.
Suomessa suurta suosiota nauttiva Mokoma tuo rantalavan sateiseen säähän mukavasti lämpöä rouhealla soundillaan ja aktiiviseen liikkeeseen äityneellä kannattajajoukollaan. Kuoleman Laulukunnaat-levyn aloittava Valapatto näyttää innostavan yleisöä jopa moshpittiin asti. Ainoa huono puoli Mokoman keikoissa tällä hetkellä on vain se, että useamman keikan nähneenä uutta materiaalia jää kaipaamaan, vaikka nykyiselläkin tuotannolla bändi saa koottua muistettavan setin, ja tietty esiintyminen on aina energistä ja innostunutta.
Ruisrockin ehdottomasti kovin keikka, niin selkeästi kuin se vain voi ikinä olla on viikinki- ja taistelumetallia soittavalla Turisaksella. Punamustat maalit, turkisrannekkeet, -olkaimet ja -nilkkaimet eivät näytä yllätyksekseni hölmöiltä krumeluureilta, vaan saavat bändin, ja etenkin vokalisti Mathias Nygårdin näyttämään kaikelta muulta kuin pitkätukkaiselta rokkarilta maskeissa. Lavalle on astunut joukko puhdasta tuhoa, poltettuja kyliä ja valloitettuja valtakuntia. Syntikat ovat vaihtuneet sähköviuluun sekä haitariin ja yhdistelmä toimii odotetusti paljon uskottavammin kuin samplepohjainen, konseptiin turhan moderni koskettimisto.
Vaikka tässäkin tapauksessa lottoan aloituskappaleen oikein kuiskatessani vieruskaverilleni, että bändi aloittaa uuden The Varangian Wayn To Holmgard And Beyondilla, se ei tunnu kliseeltä vaan luontevalta aloitukselta johonkin minkä tulen muistamaan yhtenä parhaimmista keikoista mitä olen ikinä nähnyt. Temppujakaan ei säästellä, sillä venäjänkielisen, omalla kohdallani valitettavasti tunnistamattoman välisoiton aikana hanuristi tuupertuu maahan Nygårdin ottaessa pitkää huikkaa kossusta. Vaihtomies Antti Laurila saapuu soittamaan omaa hanuriaan, kunnes tuupertunut Janne Mäkinen ajaa tämän pois lavalta ja tuhoaa tämän haitarin, ja soittaa rumpujen säestäessä ehkä omituisimman kuulemani version Slayerin Raining Bloodista tähän asti.
Yleisö lähes sekoaa, kun bändi soittaa kaikille tutun, Suomessa Mona Caritan tulkitseman, Boney M:n Rasputinin. En voisi ikimainkaan kuvitella, että kyseistä kappaletta voisi missään olosuhteissa tulkita paremmin, kuin Turisas sen teki. Metallibändi, viulu, haitari, Rasputin, yhdistelmä joka saa kappaleen kuulostamaan kaikelta muulta kuin diskohitiltä, joka on Suomessa ikuistettu traktoriralleille ja jääkiekko-otteluille luontevaksi iskelmäksi. Keikan lopettaa A Portage To The Unknown yleisön huutaessa mukana mahtipontisia Konstantinopol-huutoja. Olen sanaton.
Yksi helposti tärkeimmistä ulkomaan vieraista, rock-legenda Roky Erickson on kerännyt telttaan valtavan määrän ihmisiä vaihtelevalta ikähaitarilta, ja huomaan kuvatessani olevani ahtaimmassa paikassa tähän asti, josta voi päätellä, että ainakin media on kiinnostunut keikasta. Yleisö on villinä Rokyn astuessa lavalle ja siitä huolimatta, että Roky on paininut viime vuosina huume- ja mielenterveysongelmien kanssa näyttää mies olevan loistavassa livekunnossa. Perinteisempi rock-soundi ja seesteisempi esitys tuntuu tässä tapauksessa olevan vain mukavaa vaihtelua räminään ja rähinään, jota metallipitoisempi sunnuntai oli tarjonnut.
Ruisrock tarjosi tänäkin vuonna vaihtelua ja hajontaa, ja järjestelyt oli hoidettu täsmällisen tehokkaasti. Yleisömäärän perusteella tapahtuma nähtäneen ensi vuonnakin perinteisesti Ruissalossa, joten toivotaan, että lintujen pesintä tai kärsäkkäät eivät tätä tule muuttamaan tai tästä häiriintymään. Maanantain Turun Sanomien mukaan Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri ja Turun lintutieteellinen yhdistys hakevat ensi kesän tapahtumalle täytäntöönpanokieltoa.
Teksti: Sebastian Laitila
Korjaus 13.8: D'espairsRay vokalistin nimi on Hizumi. Meteli.net pahoittelee virhettä.
