Vaikka Roskildessa on ollut tilastojen mukaan muutamia hellekesiä lukuun ottamatta sateista kautta historian, tänä kesänä taivaalta ropisi festarikansan niskaan ennätyksellinen määrä vettä. Sateesta ja mutavellistä huolimatta tunnelma säilyi hyvänä ja bändit pistivät valomeressä kylpevillä lavoilla parastaan. Meteli.net oli myös paikalla seuraamassa huippuyhtyeitä ja rauhallisen riehakasta ilottelua.
Edellisvuosien hellekuvia katsellessaan ei voinut uskoa, millaiseen kuntoon rankkasade ja kymmenet tuhannet ihmiset saavat Roskilden festivaalialueen. Jo tiistaina tallustaessa leirintäalueella sai olla onnellinen mukaan pakatuista kumisaappaista. Ensimmäisen festivaalipäivän käynnistyessä torstaina tajusi, etteivät nekään enää riitä suojaamaan jalkoja kylmältä mutavelliltä. Vaikka olosuhteet paikoin muistuttivat suopotkupallon MM-kisoja, festivaalitunnelma säilyi korkealla koko viikonlopun - tai tarkemmin sanottua koko viikon - ajan.
Roskilden leirintäalue ja pieni osa festivaalialueesta avautui jo sunnuntaina Warm-up -tapahtumaa varten, jossa saatiin kuunnella lukuisia pohjoismaiden indieihmeitä sekä viettää aikaa monenlaisten oheistapahtumien parissa, joten jo aiemmin paikalle saapuneilla ei tekeminen pääse missään vaiheessa loppumaan.
Torstai - Villasukat islantilaiseen tapaan
Torstain ensimmäinen isomman luokan nimi oli kanadalainen Arcade Fire, joka oli tuonut mukanaan miltei 20 000 ihmistä vetävään Arena-telttaan hienot screenit ja muuta Neon Bible -lavarekvisiittaa siivittämään yhtyeen keikkaa kohti huippua. Moniulotteinen ja -henkinen bändi pystyi luomaan valtavaan telttaan intiimiä poptunnelmaa, vaikka yhtyeen äänivirta yltyykin useimmiten massiiviseksi vyörytykseksi.
Setin alkupuolen keskittyessä ryhmän uusimman pitkäsoiton esittelyyn loppupuolella kanadalaisjoukkio loihti sulosointuja debyyttialbumi Funeralilta. Keikka päättyi Wake Up -hittiin, joka sai koko Arenan sadetta pakoilevan yleisömeren yhtymään hoilaukseen. Bändi tuntui olevan koko keikan ajan hyvässä vireessä. Vaikka hivenen flegmaattisen laulajan Win Butlerin karisma ei ihan täysin purrut, tämän vaimo Régine Chassagne korjasi tilannetta suloisella olemuksellaan.
Mutavelliksi muuttuneella festarialueella kulkeminen oli aluksi hivenen vaikeaa ensikertalaiselle, joten täysin toisella laidalla soittaneen LCD Soundsystemin keikalle pääseminen tuotti suuria hankaluuksia. Epämääräinen pottupellolla hortoilu ihmismassan seassa johti ensin vahingossa Astoria-telttaan, mutta lopulta vettä hörpännein saappain tie löytyi vihdoin oikeaan osoitteeseen eli intiimiin Odeoniin. Yhdysvaltalaisbändin keikka oli jo kääntynyt yli puolen välin ja loppupuoli painottui enemmän yhtyeen indierock-vetoihin elektronisemman fiilistelyn sijaan. Toki bändi ryyditti rokkaustaan näissäkin raidoissa hyvin sähköisin sävyin. Täyteen ahtautuneessa teltassa tunnelma nousi niin korkeisiin sfääreihin, että jäi jälkikäteen harmittamaan, etteivät festivaalialueen oikopolut olleet vielä tulleet tutuiksi.
Torstain bändisikermää täydensi myös The Killers, joka tarjoili päälavan edustalla värjöttelevälle sadetakkijoukolle lämmikettä hittejä pursuavalla ohjelmistollaan. Oli oikeastaan yllätys tajuta, miten hienon liudan yhtye on onnistunut jo näin uransa alkupuolella säveltämään. Vaikka jenkkijoukkio alkaa olla selkeästi stadionluokan akti, sen käytös oli vielä hivenen liian introverttia noustakseen sinne huikeimpien joukkoon. Yhtyeen lavameininki henkilöityi pitkälti laulaja Brandon Flowersin poukkoiluun eri soittimien välillä muiden soittajien jäädessä hieman persoonattomiksi.
Illan pimentyessä Orange-lavan edustalla kylmyys ja kosteat vaatteet varmasti laittoivat monenkin kännykän puhelinluettelon etsiytymään äidin numeron kohdalle. Vaikka miltei vuorokauden putkeen festareita piiskannut sade nosti itkun kurkkuun, seuraava artistin lämmön pystyi aistimaan jo ennen keikkaa. Björk oli suurin syy siihen, että allekirjoittanut pakkasi rinkkansa ja jaksoi sinnitellä viikon teltassa. Eikä minkäänlaiseen pettymykseen ollut syytä islannitaren astellessa lavalle. Jo hivenen häntä ennen estradille hipsutteli värikkäisiin asuihin sonnustautunut tyttöjoukkio, joka hetkiä myöhemmin osoittautui torvisektion ja kuoron yhdistelmäksi. Heti ensipotkuista tuntui kuin olisi saanut kuivat villasukat jalkaan.
Avausraitana toiminut, uusimman albumin Earth Intruders nousi elävänä aivan uudenlaisiin mittoihin ja laittoi kiljuvaan väkijoukkoon heti liikettä. Vaikka laulajattaren tuore Volta -pitkäsoitto oli ilmestyessään pieni pettymys, Innocencen ja Wanderlustin kaltaiset kappaleet puhumattakaan setin päättäneestä Declare Independencesistä toimivat livenä kuin häkä. Taustayhtyeen elektronisen ilmeen yhtyessä enkelikuoron torviin äänimatosta muodostui valloittava. Silti kovimmiksi päänräjäyttäjiksi nousivat vanhat hitit Pagan Poetry, Army Of Me ja Jóga, joka kasvoi taustakuoron ja Björkin yhteislaulun avulla kylmiä väreitä nostattaviin tunnelmiin.
Vaikka Björkin päälle asetellaan milloin minkäkinlaista diivan viittaa, antoi riikinkukkomaisessa asussa tanssinut laulajatar kaikkensa yleisölle. Pikkuruisen naisen leijuva lavaperfomanssi oli sympaattisimpia näkyjä, mitä rocklavoilla on koskaan nähty. Täydellinen päätös sateen runtelemalle päivälle.
Perjantai rokkia täynnä
Toisena festivaalipäivänä tie vei jälleen kohti Odeon-lavaa, jossa 13th Floor Elevators -legenda Roky Erickson jo aloitteli omaa settiään. Vaikka mieli jo piirsi kuvaa mielisairauden ja rankan huumemenneisyyden kovertamasta rauniosta, lavalle asteli hyvinvoivan näköinen, charmantti musikantti. Papparokkarit tarjosivat tuutin täydeltä taattua garagen ja psykedeelisen rockin yhteenliittymää. Yhteissoitossa oli jotain vanhojen kunnon aikojen polveilevaa tarkkuutta ja lämpöä. Keikan jälkeen huomasi, että yleisö oli odottanut todella tätä esiintymistä, sillä teltassa pauhasi sellainen huuto- ja aplodimeri, joka on tutumpi jalkapallostadioneilta.
Seuraavaksi jalat jo veivät kohti päälavaa, jossa oli myös tarjolla pitemmän linjan kulkijoita, sillä vuorossa oli Beastie Boys. Yhtye asteli lavalle hienoiksi herrasmiehiksi pukeutuneena ja aloittivat punkmenneisyyttään kunnioittaen enemmän rockin kuin rapin ehdoilla. Setin alkupuolisko piti sisällään muun muassa Ill Communicationilta tuttuja biisejä, joten vanhempiin kappaleisiin mieltyneenä keikka nousi heti kättelyssä hyviin tunnelmiin. Yleisö näytti nauttivan täysin palkein legendojen paikoin humoristisestakin revittelystä.
Valitettavasti konsertti meni pahasti päällekkäin lupaavan uuden tulokkaan Klaxonsin kanssa, joten oli lähdettävä kesken keikan kohti Odeonia. Vuoden kohutuimpiin kuuluvan bändin indierockia ja tanssittavaa elektroa yhdistelevä ulosanti olikin parhaimmillaan erittäin tarttuvaa. Kahden laulajan voimin vedetty keikka kuitenkin toi esiin myös sen, ettei bändillä ole vielä ihan täyttä biisiarsenaalia täydelliseen suoritukseen, sillä ajoittain monotoninen virtaus laittoi haukotuslihakset toimintaan. Esitys kuitenkin todisti myös sen, ettei brittilehtien meuhkaaminen trion ympärillä ole täysin turhaa.
Perjantain edestakainen päälavan ja Odeonin välin ravaaminen jatkui, kun piti jo hyvissä ajoin lähteä jonottamaan Queens Of The Stone Agen keikkaa varten. Vuoden 2000 Pearl Jamin esiintymisen surulliset tapahtumat ovat nostaneet festivaalin turvatoimet viime vuosina korkealle. Päälavan edustalla on lukuisia paineaitoja. Päästäkseen eturiveihin joutuu suosituimpien bändien keikoille jonottamaan jo hyvissä ajoin, sillä eteen päästetään vain tietty määrä kuulijoita. Kulkua valvotaan liikennevaloilla, joten vihreän valon nähdäkseen on varauduttava jopa tuntien jonotukseen. Tunnelma fanien kesken on silti hyvä ja mikäpäs sen parempi paikka luoda kansainvälisiä suhteita.
QOTSAn keikan eturiveihin pääsi vielä kohtuullisella odotusajalla. Jokainen jonossa kärvistelty minuutti osoittautui oikeaksi valinnaksi - eräänlaiseksi diktaattoriksi nousseen - Josh Hommen astellessa joukkioineen lavalle. Yhtye loihti kitaroistaan taatun tiukkaa aavikkorockia, jossa ei säröjä säästelty. Bändin lavakarisma oli kaikilta osin kohdillaan. Tuntui, että yhtyeen uusi basisti Michael Shuman on vihdoin yhtä villi mies kuin entinen nelikielen näpertäjä Nick Oliveri, jonka jättämä aukko oli pari vuotta sitten melkoinen.
Bändi heitti hittipainotteisen setin, jossa ei kuitenkaan menty liian itsestään selvin sävyin. Kappaleita oli otettu tasaisesti eri puolelta yhtyeen uraa. Parhaiten toimivat Songs For The Deafilta lohkaistut vedot, mikä ei ole sinänsä ihme, sillä kyseinen albumi kuuluu kiistatta 2000-luvun parhaimpiin kokonaisuuksiin. Etenkin loppuun säästetty megahitti No One Knows nostatti festarikansassa sellaista riemua, että tuntui kuin väliaidat olisivat revenneet liitoksistaan.
Loppuillasta piti vielä tutustua aiemmin tuntemattomaksi jääneeseen Cosmopol-telttaan, joka painottui enemmän reggae- ja rytmimusiikille. Lavan viimeisenä artistina nähtiin jamaikalainen The Congos, joka veti varsinaista old school -reggaeta. Vanhat pitkäpartaiset harmaat miehet olivat valloittava näky, mutta melko pian perustakapotkuun luottava lätkytys alkoi kyllästyttää, joten oli parempi lähteä vetämään happea seuraavaa päivää varten.
Lauantai - Juoksemista lavalta toiselle
Lauantain alkupäivästä oli vuorossa paljon eri yhtyeiltä ja medioilta ylistystä kerännyt The National, joka osittain tuon hehkutuksen itselleen ansaitsikin. New Yorkista asti paikalle saapunut bändi oli hyvin sympaattinen ilmestys. Yhtye ei turhaa vouhottanut, vaan esitti rauhallisella ja varmalla otteella melankolista popmusiikkiaan. Bändin laulajan Matt Berningerin ulosanti oli herkkyydessään todella kaunista kuultavaa. Yleisömeren yllä heilunut lehmää alistava alien-figuuri sai tosin laulajan alkukeikasta hieman hämilleen. Vaikka yhtyeellä onkin kasa loistavia kappaleita, kokonaisuus jäi vajaaksi, sillä osa biiseistä on turhan samankaltaisia ja tasapaksuja ainakin näin hieman vähemmän yhtyeen tuotantoon tutustuneelle.
Päälavan iltapäivään oli kiinnitetty norjalainen Big Bang, joka saapuu myös tänä kesänä kotoiseen Aawastockiin. Bändi on muissa pohjoismaissa suosiossa, mutta jostain syystä se on jäänyt Suomessa täysin pimentoon. Trio pystyi suhteellisen eleettömällä olemuksellaan täyttämään suuren lavan, sillä parhaimmillaan kolmikosta lähtevä soundi oli hyvin tuhti. Täysin rajanaapurimme retrorokkarit eivät kuitenkaan pystyneet vakuuttamaan, sillä hetkittäisistä huippukohdistaan huolimatta yhtyeen soitanta kääntyi pahimmillaan tylsän aikuisrockin kiroihin.
Roskilden hienoimpiin ominaisuuksiin kuuluu se, että festivaaliohjelmistoon mahtuu niin paljon entuudestaan tuntemattomia nimiä, jotka silti ovat ansainneet muualla suurta suosiota. Yksi tällainen oli norjalainen laulaja-lauluntekijä Thomas Dybdahl, joka hurmasi täysin allekirjoittaneen eteerisellä tunnelmoinnillaan, vaikka paikoin soitto äityikin liian siirappisiin vesiin. Etenkin trumpetin johdattamissa biiseissä iho nousi kananlihalle. Herkistelyn ystävien kannattaa ihmeessä tutustua tähän artistiin.
Bändien täyteinen lauantai jatkui päälavalla The Flaming Lipsin merkeissä. Valitettavasti yhtye meni pahasti limittäin Mark Lanegan värittämän Soulsaversin kanssa, joten keikkaa ehti seurata vain puoli tuntia kiiruhtaakseen Arenalle. Silti jo tuossa ajassa viisinkertainen Roskilde-vieras ehti nostaa hymyn huulille useaan kertaan, vaikka he kerkesivät soittaa tuossa ajassa oikeastaan vain yhden oikean kappaleen. Suurin osa alkukeikasta menikin ilmapallo- ja serpentiinisadetta seuratessa. Tietenkin laulaja Wayne Coyne ehti myös pyörimään yleisön päällä jättiläismäisessä ilmakuplassaan.
Jos The Flaming Lips keskittyi yleisön kosiskeluun, Soulsavers ei sitä todellakaan tehnyt. Resepti perustui täysin musiikkiin, joka vielä itsessään puristui Mark Laneganin mahtavaan ulosantiin. Laulajan soolotuotannon suurena ystävänä bändin kappalemateriaali jäi hiukan puolivillaiseksi, mutta siitä huolimatta tunnelma puolitäydessä teltassa oli loistava.
Seuraava päälavan tähdistä oli todellinen rocklegenda The Who, jonka elossa olevat jäsenet tuntuvat edelleen olevan virtaa täynnä, vaikka laulaja Roger Daltreyn ääni ei ihan joka paikassa tuntunut riittävänkään. Yhtye panosti klassisiin hitteihinsä, joten fiilikset olivat vanhemmassakin yleisössä arvatenkin hyvät. Muun muassa peräkkäin tulleet Who Are You? ja Behind Blue Eyes nostivat tunnelman kattoon ja ulkoilmassahan vain taivas on rajana.
Jos The Who näytti, että vanhat osaavat, niin Odeonilla jylläsi nuori voima, kun norjalainen 120 Days esitti elektronista post-punkiaan. Yhtyeen musiikki osoittautui elävänä painottuvan vieläkin tanssittavampaan tunnelmaan kuin sen levyillä. Ämyrit oli väännetty kaakkoon, kun nelikko syöksi soittimistaan tulta ja tappuraa. Bändin esitys oli niin raikas ja mukaansatempaava, että varmasti yhtyeen livemeininkiin voi päästä käsiksi jo ensi kuulemalla.
Saman teltan tunnelmat vaihtuivat totaalisesti norjalaisten vaihtuessa ruotsalaiseen Cult Of Lunaan. Indierockilla ja elektronisella annilla kyllästetyt korvat kaipasivatkin jo hivenen tuhdimpia sävyjä ja niitä tosiaan länsinaapurin metallista post-rockia maalailevat tunnelmoijat pystyivät tarjoamaan. Vaikka yhtyeen jäsenet näyttävät hieman kilteiltä opiskelijapoikasilta, soitto äityy parhaimmillaan tai pahimmillaan mielettömän synkkiin sävyihin. Tiivis Odeon oli tunnelmaltaan juuri sopiva valojen ja savun keskellä mättäneen bändin esiintymispaikaksi.
Jo keikalla huomasi, että nyt jossain muulla lavalla täytyy olla todella paljon porukkaa. Päälavan edustalle yrittäessäni tiesin, missä suurin osa festivaalialueen ihmisistä luurasi. Red Hot Chili Peppers oli vetänyt lavan edustan aivan tupaten täyteen. Pimeässä väkijoukon välissä tallustaminen muodostui sen verran mahdottomaksi tehtäväksi, että hetken pohtimisen jälkeen tie vei jo kohti telttaa ja unia. Kuulopuheiden perusteella valinta oli oikea, sillä bändi oli vetänyt huomattavan flegmaattisesti. Mene ja tiedä.
Päätöspäivä - Aurinkoa vihdoinkin
Sunnuntaina aurinkokin pääsi vihdoin esiin pilvien takaa ja kuivatti mutavellimaata huomattavasti käveltävämpään kuntoon. Ensimmäisenä tarkistamisen kohteena oli yhdysvaltalainen kevytrockbändi Wilco, joka esiintyi huomattavan pirteästi ja viehättävään sävyyn. Yhtye onnistui hienosti pitämään mielenkiinnon yllä rikkomalla harmonista lipumista pienillä kauneusvirheillä. Tällainen oli esimerkiksi rumpalin ukkosmainen takominen rauhallisen tunnelmoinnin päälle. Loppupuolelle säästetty Jesus etc. ei jättänyt kyseenalaistamisen varaa, miksi se on Radio Helsingin kautta aikain soitetuin kappale.
Päälavan iltapäivässä esiintynyt Artic Monkeys ei onnistunut ihan täyttämään sille asetettuja odotuksia. Uuden albumin biiseissä on paljon tarttumapintaa, mutta nuorukaiset vaikuttivat vielä orvoilta näin isolla lavalla eikä vuorovaikutusta yleisön kanssa juuri päässyt syntymään. Kovasti tuivertanut tuuli ei juuri helpottanut kuuntelukokemusta, sillä tuntui kuin puuska olisi paikoin vienyt musiikin mennessään eikä ainakaan vasemmalla laidalla soundimaailma vakuuttanut.
Jos arktiset apinat olivat pienoinen pettymys, seuraavana päälavalle noussut Muse ei jättänyt valituksille mitään sijaa. Bändi on vuosi vuodelta noussut isommaksi ja isommaksi nimeksi, mutta nyt vihdoin se todisti olevansa todellinen stadionbändi, mikä parasta tuore ja viriili sellainen.
Vaikka Musen resepti on yksinkertainen: mukaansatempaava bassolinja, kauniita pianomelodioita tai räväköitä kitarariffejä sekä koukuttavaa ulinaa, yhtyeellä alkaa olla koossa jo sellainen hittikasa, että heikompia ihan hirvittää. Bändin keikka ei nuukahtanut missään vaiheessa, oli sitten kyseessä menoraitoja tai harvakseltaan tulevia balladeja. Jo pelkästään laulaja-multi-instrumentalisti Matthew Bellamyn antautuminen ja taitotaso ovat niin kovaa luokkaa, ettei hivenen varauksella aiemmin bändiin suhtautuneenakaan voinut olla pitämättä joukkion vyörytyksestä.
Settilistan kovimmiksi nousivat jo ajat sitten tehty Sunburn, ennen encorea mielettömiin riffeihin päättynyt New Born sekä tietysti kestohitti Plug In Baby. Kaiken kaikkiaan Muse kohosi keikallaan Björkin kanssa festarin todelliseen kaanoniin.
Vaikka festariväsymys alkoi sunnuntai-illan hämärtyessä olla jo kovaa luokka, juhlijakansa tuntui olevan villeimmillään, kun Basement Jaxx aloitti oman settinsä. Koko keikan ajan itse dj-kaksikko pysytteli pimennossa ja antoi tilaa voimakasäänisille tummille laulajille. Meno oli hurjaa koko konsertin ajan eikä suvantovaiheita päässyt syntymään. Where's Your Head At -sinkun pärähtäessä soimaan ei ollut epäilystäkään, mikä oli bändin odotetuin kappale.
Mikäli Basement Jaxx laittoi porukan tanssimaan villejä liikkeitä ilotulituksen keskellä, ei viimeiseksi bändiksi kiinnitetty Justice jäänyt paljon jälkeen. Yhtyeen daftpunkmaiset soundit kuljettavat varsin omaperäisiä tanssibiisejä, joissa on sopivassa suhteessa syvyyttä ja helppoutta. Simianin kanssa yhdessä tehty We Are Your Friends kasvoi keikan loppupuolella niin mielettömiin tunnelmiin, että yhtye soitti vielä pätkän siitä uudelleen nostaen tunnelman todellisiin korkeuksiin.
Sateesta ja mudasta huolimatta Roskilde 2007 oli eittämättä mahtava kokemus. Vaikka kruunuja kului kovaa tahtia, ei suru tullut puseroon, sillä järjestelyt pelasivat kaikin puolin erinomaisesti. Oli uskomatonta huomata, miten hienosti yli 110 000 festivaalikävijää pysyivät niin rauhanomaisissa ja hyvissä tunnelmissa, ettei ainakaan silmiini osunut yhtään rähinää. Näillä näkymin on otettava jälleen ensi vuonna suunta kohti Tanskaa.
