Vaikka on puhuttu paljon turhankin vilkkaasta festivaalikesästä, Joensuun Ilosaarirock myytiin tänä vuonna ennätysvauhtia loppuun. Monipuolinen ohjelmisto ja tutun leppoisa tunnelma antoivat tiketin lunastaneille taas vastinetta koko rahan edestä. Laulurinne hehkui jälleen auringossa, vaikka myöskään sateilta ja synkiltä pilviltä ei tällä kertaa vältytty. Meteli.net oli paikalla todistamassa idän kuumimman rocktapahtuman vaiheita.
Vuosi vuodelta kasvava Ilosaarirock on onnistunut suuresta kävijämäärästä huolimatta säilyttämään idyllisen pikkufestivaalin tunnelman. Ainutlaatuinen meininki oli varmasti yksi syy siihen, että kaikki tapahtuman 21000 lippua oli myyty jo kesäkuun alkuun mennessä. Toinen on laadukas ja monipuolinen ohjelmisto, johon rohkeasti kiinnitettiin monia valtavirtasuosion pimennossa vaikuttavia suuruuksia.
Perjantai klubien sykkeessä
Ilosaarirockin perjantai kulki tuttuun tapaan klubien merkeissä. Festivaalialueesta oli lohkaistu YleX-lava sekä Rekkalava 7000 henkeä vetävän Sulo-klubin käyttöön. Kaikki liput myytiin odotuksien mukaisesti loppuun. Illan ohjelma oli rakennettu suomalaisen rockin kuumien nousukkaiden ja pitkän linjan puurtajien varaan.
Joensuussa nuoruutensa viettänyt Ismo Alanko on tuttu Ilosaarirock-vieras jo vuosikymmenien takaa. Tällä kertaa hän nousi lavalle yhdessä lyömäsoitintaiteilija Teho Majamäen kanssa. Etukäteen epäilytti, miten kahden miehen orkesteri toimisi suuressa teltassa, mutta kyynisyys oli turhaa. Pelkästään akustista kitaraansa hellinyt Alanko hehkui sellaista karismaa, että koko teltta mumisi kunnioitusta.
Kaksikko esitti ohjelmistoa eri puolilta maestron uraa, joten kuulijoita hellittiin muun muassa kappaleilla Peltirumpu, Rakkaus on ruma sana ja Paratiisin puu. Majamäen kädet viuhuivat kapuloineen kuin mustekalan lonkerot luoden täyteläisen taustan Ismon tulkinnalle. Keikan alkupuoli oli yhtä juhlaa, mutta keskivaiheilla Alangon vetäessä pianon säestyksellä muutamia hitaampia biisejä tunnelma pääsi hiukan nuukahtamaan yleisestä festivaali-ilottelusta. Yleensäkin ottaen vuorovaikutus yleisöön tuntui olevan parempi Ismon soittaessa kitaraa, mutta keikan loppuvaiheille sijoitettu Kun Suomi putos puusta onnistui vangitsemaan myös kosketintaustoillaan.
Intiimille Rekkalavalle sijoitettu Jarkko Martikainen jatkoi illan isojen suomenkielisten tähtien sarjaa. Miehen ulosanti ja olemus on aina yhtä rautaista, vaikka ne minkälaisessa voissa paistettaisiin. Toisaalta Martikaisen esityksiä leimaa tietynlainen yllätyksettömyys, joten useamman kerran hänen edesottamuksiaan nähtyään keikat eivät välttämättä mitään uutta tarjoa. Silti hienot melodiat ja lyriikat nostattavat tunteita kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Valssi tanssitaidottomille -kappaleen kertosäkeen lauseet: "ylämäessä tönin sua eteenpäin / alamäessä vauhtias jarrutan / vaikka en kanssasi tanssimaan oppinut / opin enemmän / opin sinut" ovat laadultaan sitä luokkaa, että iho valahtaa nopeasti kananlihalle.
Illan odotetumpiin bändeihin kuului jo eräänlaiseksi instituutioksi noussut CMX, joka nousi lavalle länkkärityylisiin - tai muuten vaan äijämäisiin - asuihin sonnustautuneena. Nahkaparturilla käynnistynyt keikka kulki eteenpäin kronologisesti biisi per levy -meiningillä. Keikka muistutti siitä, kuinka bändi on pitkästä urastaan huolimatta välttynyt suurimmilta flopeilta, vaikka musiikkityyli onkin aikojen alusta nykypäivään muuttunut melkoisesti.
Bändin esiintymisiä vaivaa silti se sama ongelma, joka tuntuu nousevan koetinkiveksi myös uusilla albumeilla. Vaikka eroavaisuuksia aiempiin kappaleisiin ja keikkoihin olisi, tuntuu, että peruskivet ovat liian jämerästi aina samoilla paikoillaan. Toivottavasti syksyllä tuleva albumi järisyttää kivijalkaa ihan kunnolla. Ainakin huhupuheet levyn ympärillä lupailevat hyvää.
Perjantaina järjestettiin myös Töminä-klubi, joka vietettiin kaiken kaikkiaan jo viidettätoista kertaa ja jäähallissa kolmatta kertaa. Klubin käynnisti Goon tiukalla ska-poljennollaan. Suomenkielistä ska-musiikkia kantautuu korviin harmillisen vähän, joten näiden kotkalaisten pirteä, positiivinen ja letkeä, mutta kantaaottava musiikki, on ehdottoman tervetullutta meininkiä. Keesipäätä, torttutukkaa, lierihattuja ja henkseleitä valui tasaiseen tahtiin tanssimaan Goonin tahtiin ja varsinkin Ska-raita sai ihmiset steppailemaan hymyissä suin.
Paikallisväriä Töminään toi psychobilly-trio Relentless, jonka läskibasson soittaja ansaitsee kunniamaininnan raivokkaasta live-esiintymisestä ja basson kanssa temppuilustaan. Unkind, jossa ei enää montaa alkuperäistä jäsentä taida olla, jyräsi puolestaan hardcore-crustillaan yleisön yli panssarivaunun lailla. Armoa ei annettu eikä välispiikkejä pidetty. Basisti ja toinen kitaristi vuorottelivat vokaaleissa ulosannin pysyessä alusta loppuun raastavan tylynä.
Våld joutui perumaan viime metreillä esiintymisensä, joten tilalla nähtiin Ratface, joka asteli lavalle Suicidal Tendencies -henkisissä asusteissa ja jyysti crossover-hardcoreaan pilke silmäkulmassa. Lavalla nähtiin kommandopipoisia vierailijoita, lentopotkuja, kolikonpoimintaa, kärrynpyöriä sekä muita hc-moshpiteistä tunnettuja tanssiliikkeitä ja livebändinä ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi.
Bändien esiintymisten välillä levykauppiaiden pöydillä oli ruuhkaa ja varsinkin vinyyliosastolta teki mukavia löytöjä. Viiden bändin jälkeen olisi ollut vielä toiset viisi jäljellä, mutta porukan lisääntyessä ja mielenkiintoisia keikkoja nähneenä poistuin paikalta ennen punk-yliannostusta.
Lempeästi lipuva lauantai
Perjantain kulkiessa enemmän tai vähemmän pilvisissä ja sadekuurojen värittämissä merkeissä, lauantaina pilvet väistyivät auringon tieltä sopivasti bändien aloitellessa festivaalialueella. Ensimmäiseksi täytyi sukeltaa teltan pimeydessä sijaitsevan Kolmoslavan tuntumaan. Päivä alkoi psykedeelisen rockin merkeissä, kun lavalla maalaili Hidria Spacefolk. Vaikka soittajien rastat ovat tippuneet päästä matkan varrella, meno ei ole juuri hidastunut. Tosin suurimman liikkeen bändin keikkojen aikana saa aikaan yleisö, musikanttien jumittaessa tiukasti omilla paikoillaan.
Yhtye syöksi soittimistaan avaruudellista instrumentaalirockiaan painottaen biisivalintojaan uusimman Symetria -albumin raitoihin. Soitto siis kulki paikoin hyvin progressiivisin sävyin. Viimeisen kappaleen aikana lavalle kipusi myös erilaisin tuliketjuin ja soihduin heiluvia naisia, jotka visualisoivat soitantaa tuliesityksellään. Tuliryhmä piristi sopivasti nuukahtamaisillaan olevaa keikkaa, joten kokonaisuudesta rakentui varsin mallikas.
Seuraavaksi katsastusvuorossa oli YleX-lavalla musiikillista tapettiaan luonut Husky Rescue. Vaikka aiemmin yhtyeen keikat ovat jääneet liian flegmaattisiksi, tällä kertaa otteissa oli sopivan ponteva ote. Uuden albumin kappaleista esimerkiksi Nightless Night tuo mukavasti menoa laveampien fiilistelyiden lomaan. Yhtye esiintyi toissa vuonna samaiseen aikaan samassa paikassa. Täytyy sanoa, ettei ajoitus ole paras mahdollinen tällaiselle unen estetiikkaan luottavalla joukkiolle. Myöhempi esiintymisaika takaisi turhien energioiden purkautumisen jo muilla keikoilla, ja yhtyeen keveitä piirtoja pääsisi seuraamaan valveunessa.
Telttojen pimeyksistä pääsi vihdoin pihalle jalkojen kantaessa kohti päälavaa, jonka suuruuteen oli hieman oudosti sijoitettu Ville Leinonen & Chrisse Forever Band. Paikkavalinta ei ehkä ollut onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä lavan edustalla oli keikan alkupuolella arviolta vain muutamia satoja ihmisiä. Iskelmien maailma on ollut aina pelottava, joten piti varata aimoannos camp-huumoria selvitäkseen keikasta, mutta kerta kaikkiaan suuren bändin voimilla kuljetut entisaikojen hitit eivät tarranneet mukaansa. Konsepti oli niin sietämätön, että oli pakko jättää keikka kesken, jotta oma mielenterveys säilyisi. Toivottavasti seuraavalla kerralla saisi kuulla Leinosen omaa tuotantoa, sillä se maistuu huomattavasti paremmin.
Iskelmien aiheuttamasta järkytyksestä toipuminen onnistui hienosti Rubikin säestyksellä. Rekkalavan tiiviissä tunnelmassa bändi tuntui lentävän enimmäkseen debyytin biisimateriaalin voimin. Etenkin radiohitti City and the Streets tuntui maistuvan yleisölle. Vaikka ajoittain kosketinmatot menivät hiukan tukkoon, soundimaailma pysyi ilmavana. Yhtyeen soitto virtasi keveästi alkuillan kajossa. Allekirjoittaneen suosikiksi nousi kimurantti Buildings, jonka nopeat mutkat tuntuivat entistä tiukemmilta elävänä.
Rubikin vokalisti Artturi Taira kertoi yleisölle odottavansa Calexicon esiin astumista eikä turhaan, sillä sellaisella tenholla arizonalaisyhtye syöksi soittimistaan aavikon tuoksuista poprockiaan. Yhtyeen juurevan soundin johdolla pääsi ratsastamaan preerialle. Kuusikon otteissa oli sellaista rentoutta, että aika tuntui lipuvan siivillä biisien vaihtuessa toiseen. Etenkin vahvoja puhallinosuuksia sisältäneet vetäisyt maistuivat hunajalle. Ainoaksi miinukseksi kohosi laulajakitaristi Joey Burnsin turhan persoonaton ulosanti, mutta tämäkin synti annettakoon anteeksi, sen verran hienoja kitarakuvioita mies päästeli parhaimmillaan.
Progressiivisen rockin ystävien suurimmat odotukset kohdistuivat brittiläisen Porcupine Treen ensimmäiseen konsertointiin Suomen kamaralla. Yhtye vietti Fear of a Blank Planet -albumin tiimoilta järjestetyn kiertueen viimeistä esiintymistä, joten kappalelista painottui selkeästi juuri uusimman pitkäsoiton raitoihin. Muutenkin biisit oli valittu uudempaa materiaalia silmällä pitäen, joten uran alkuvaiheiden hämärät happoleijailut loistivat poissaolollaan.
Bändin nokkamies Steven Wilson tuntui olevan rumputaituri Gavin Harrisonin kanssa hyvissä keikkatunnelmissa, mutta muun joukon edesottamukset lavalla näyttävät hiukan liikaa musiikkiopiston kevätkonsertilta. Silti se pääasia eli musiikki oli enemmän kuin kohdillaan. Paikoin jopa niin hyvin, että tuntui kuin se olisi tullut suoraan levyltä. Tämä tietynlainen konemaisuus osoittautuikin pahimmaksi hehkeää tunnelmaa kylmentäväksi elementiksi.
Parhaimmillaan yhtye kuitenkin pystyi vetämään täysin tajun kankaalle otteillaan. Etenkin uuden albumin kahdeksantoista minuuttia kestävä järkäle Anesthetize tarjoili sellaista relaksanttia, että tuntui kuin koko kroppa valahtaisi veteläksi bändin tykityksen edessä. Tyylikkäiden valojen ja lumoavien videoheijastusten tukema keikka osui vähintään laivan keulaporttiin, mutta ei kuitenkaan onnistunut täysin upottamaan suorituksellaan. Trainsiin päättynyt show oli silti Ilosaaren ehdotonta parhaimmistoa.
Illan päätti HIM hittisikermällään. Hieman kauempaa ja sivusilmällä seuratenkin näki, että bändi tuntui antavan suomalaisyleisölle ilon aihetta eikä rapakon takana tapahtuneista sekoiluista ollut tietoakaan. Keikan jälkeen yleisö sai nauttia perinteisestä ilotulituksesta, jossa ammuttiin rahaa taivaalle ihan olan takaa, mutta sallittakoon se, sillä mielettömän suuret pommit lonksauttivat leuat auki ihan kunnolla.
Sunnuntai - Viinalauluista lempeään jazziin
Päätöspäivänä taivaalle oli jälleen kertynyt sen verran tummia pilviä, että mukaan kannatti varata suojaa sadetta varten. Lännen-Jukan noustessa lavalle taivaalta ei kuitenkaan tippunut vettä, vaan viinaa J. Karjalaisen hoilatessa Pontikka-poikaa. Lavalla renkuttaneen kolmikon amerikansuomalaiset rallatukset olivat suorastaan hurmaavaa seurattavaa. Karjalainen kertoi kappaleiden välissä pitkiä tarinoita niiden synnystä ja niiden kuunteleminen oli vähintään yhtä mukavaa kuin itse musisoinnin.
Jos Lännen-Jukka luottaa tiiviin ja minimalistisen trion voimaan Aiyekooto and His Afrobeat International uskoo joukon voimaan, sillä bändissä vaikuttaa kaikkiaan viisitoista soittajaa. Nigerialainen Aiyekooto veti rinta rottingilla tiukkaa sanavirtaa letkeissä vesissä lilluvan afrobeatin tahtiin. Parhaimmillaan meno oli kuin Fela Kutilla konsanaan, mutta ajoittain liian samanlaisia polkuja kulkeva soitanta meinasi ajaa itseään tukkoon. Silti tuskin olisi parempaa paikkaa ja ajankohtaa yhtyeen musisoinnille voinut keksiä kuin sunnuntai-iltapäivän leppoisassa piknik-tunnelmassa kellittelevä Rentolava.
Tanssijalat vipattivat myös Rekkalavalla, mutta nopeampaa tahtiin Tundramatiksin irrotellessa soittimistaan iloisen kansanmusiikin ja slaavilaisen melankolian huuruista fuusiotaan. Janne Masalinin soittama nylonkielinen kitara tuo soittoon mahtavasti ilmaa, jota Ilja Juutilainen ja Osku Laine yrittävät parhaansa mukaan täyttää. Etenkin En ennen sai sellaisen pyörremyrskyn aikaan, että tuntui kuin koko lava olisi lähtenyt tuulen mukana lentoon. Vaikka lavan edustalle oli saapunut varsin kohtuullinen väkijoukko, bändille toivoisi huomattavasti enemmän huomiota. Yhtyeellä on varmasti paljon uutta tuotavaa kotimaiselle musiikkimaailmalle.
Pari viikkoa Suomen albumilistan kärkipaikalla notkunut Marraskuun lauluja I takasi Viikatteelle Ilosaaren sunnuntaissa päälavapaikan edellisvuoden kakkoslavan sijaan. Miehet mustissa soittivat hittikimaran viimeiseltä viideltä vuodelta, kravatit oli jätetty kotiin ja ylimmät napit rohkeasti auki. Kaikessa ironiassaan Ei ole ketään kelle soittaa kuvasti valitettavasti meininkiä, lavan edessä oli nihkeästi ihmisiä, vaikka kalja-alue oli tupaten täynnä. Rautalankaheviä, alakulotettuja tunnelmia ja tuttuja Viikate-koreografioita tarjoilleet kouvolalaiset olivat hyvässä vedossa, mutta eivät päälavalle vaadittavia saappaita täyttäneet, intiimimmässä ja hämärämmässä tilassa asian laita olisi toinen.
Vielä minuutti ennen Fat Beat Soundsystemin keikkaa Rentolavan edusta näytti surullisen tyhjältä, mutta juontajan hehkutuksen ansiosta paikalle saatiin hiljalleen valumaan lisää kuulijoita. Eivätkä varmasti monetkaan menosta pettyneet. Yhtye päästeli Feed the Vocalists -meininkejään sanan mukaisesti eri vokalisteja syöttäen. Lavalla nähtiin muun muassa Paleface, Tommy Lindgren ja suloääninen Heidi Kiviharju. Bassot ja beatit olivat läskejä, kuten myös esiintyjien mentaalinen tila, ja tunnelma sen mukaista. Edes loppukeikasta rysähtänyt kaatosade ei pystynyt hiljentämään tunnelmaa Fala Falan pärähtäessä käyntiin.
Sateisissa merkeissä rokattiin myös Disco Ensemblen tahtiin. Yhtye on rankalla kiertämisellä hankkiutunut vakuuttavaan keikkakuntoon. Parin vuoden takaisen First Aid Kitin kappaleet ovat tulleet yleisölle sen verran tutuiksi, että varsin monet osaavat jo vetää sanoja ulkoa, mikä luo bändin ja kuulijoiden välille miellyttävää jännitettä. Bändiltä toivoisi kuulevan jo rutkasti uutta materiaalia, sillä ainakin keikalla kuultujen pienien väläytysten perusteella tiukkoja kappaleita on tulossa. Ulkomaitakin paljon kyntänyt joukkio ansaitsee selkeästi päälavatason bändin viitan harteilleen.
Seuraavaksi päälavan lattialevyjä kuritti ruotsalaisen metallin ykkösairuisiin lukeutuva Opeth, joka esitteli uuden kitaristinsa Fredrik Åkessonin. Pörröpää näytti ottavan pestinsä vastaan eleettömin sävyin eikä turhasta vouhottamisesta tai yliyrittämisestä ollut tietoakaan. Yhtye vaikutti pitkän keikkatauon jälkeen viihtyvän lavalla hyvin ja ainoa alkuperäisjäsen, vokalisti Mikael Åkerfeldt jutusteli välispiikeissään mukavia yleisölle.
Yhtyeen kappaleet ovat sen verran pitkiä, ettei se ehtinyt heittämään sille osoitetussa tunnissa kovinkaan monta teosta, mutta joukossa kuultiin muun muassa vanhempien albumeiden nimikkobiisit Deliverance ja Blackwater Park. Bändi tuntui olevan pirteässä vireessä, joten hiukan liian valoisa päälavan edustakaan ei tuntunut haittaavan yhtyeen moshausta.
Ilosaarirockissa on viimeisinä vuosina kuultu arvostetun Ninja Tunes -levy-yhtiön artisteja. Tänäkään vuonna tässä ei tehty poikkeusta, vaan ohjelmaan oli kiinnitetty englantilainen
The Cinematic Orchestra. Yhtyeen koneellisin elementein sävytetty jazz oli kuin piste i:n päälle festivaalin päätteeksi. Bändi loihti jumalaisen kaunista musiikkia niin uudelta
Ma Fleur -albumiltaan kuin aiemmilta pitkäsoitoiltakin.
Keikkaa kuljetettiin hyvin perinteisen jazzkonsertin elkein, joten soittajat pääsivät näyttämään itse kukin taitojaan sooloissa. Mistään turhasta virtuoosimaisesta masturbaatiosta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan varsin kimurantitkin taidonnäytteet palvelivat koko ajan kokonaisuutta. Keikan ehdottomiin huippukohtiin kuului muiden muassa hempeän naislaulun Child Song.
Yhtyeen yksinkertaisista ja lipuvista elementeistä rakentuvat kappaleet oli kyllästetty sellaisella tunnelatauksella, että keikasta muodostui koko Ilosaaren sykähdyttävin kokemus. Konsertin jälkeen yleisö jäi taputtamaan vielä pitkäksi aikaa jo soittimiaan pakkaileville muusikoille, jotka näyttivät selvästi olevan otettuja kunnianosoituksista. Täydellinen päätös festivaalille.
Joensuun Ilosaarirock sujui jälleen rauhallisissa merkeissä, ja pahemmilta ongelmilta vältyttiin. On hienoa, ettei laajaa festivaalialuetta ole päästetty aivan tukkoon. Kulkeminen on suhteellisen sulavaa ja pahemmilta jonoilta vältytään. Tässä lienee myös yksi syy, että ihmisten pinnat pysyvät löysällä ja tunnelma korkealla. Kaiken kaikkiaan viikonloppu kului erittäin mukavissa merkeissä. On vallan ihme, jollei auton nokka ota kohteekseen Joensuuta myös ensi vuoden heinäkuussa.
Teksti: Henri Turunen & Jukka Hätinen
Kuvat: Henri Turunen
