Pori Jazzin Kirjurinluodon perjantaissa kuljettiin lämpimästä maailmojen syleilystä vaivautuneeseen murhenäytelmään. Sly Stonen jo etukäteen tiedetty väsyneisyys hukkui rajuun sadekuuroon, siinä missä Eero Koivistoisen ja Redraman mukaan nimetty aloitussessio toi paikalle auringon. India.Arien sydämellisen esityksen aikaisesta säätilasta ei tämän kirjoittajalla ole mitään muistikuvaa.
Avausosuuden itselleen sai tällä kertaa suomijazzin legenda Eero Koivistoinen Music Society -orkesterinsa kera. Elämässään kokonaista neljä Pori Jazzia kokematta jättänyt orkesterinjohtaja sai eturivissä seuraa nuoremman polven jazz-vakio Lasse Mellbergistä, eli rap-artisti Redramasta.
Aikakausien kohtaaminen tuntui luontevalta, Koivistoisen Wahoo!-albumin julkaisun aikoihin syntynyt Redrama kävi lavalla useampaan otteeseen ainakin nuoremmalle väelle tuttuine riimeineen. Setissä kuultiin alkuperäisiä groovimpina sovituksina mm. List Of Things To Do ja Street Music. Jazzin ja funkin välimaastoa isolta osin kolunneesta sessiosta mieleen painuivat eturivin hyväntuulisuuden lisäksi ainakin rumpali Sami Kuoppamäen ja kitaristi Teemu Viinikaisen soolot.
Erilaiset sivistykset, suuret tunteet
India.Arien saaminen vihdoin esiintymään festivaaleille oli Pori Jazzin hienoin veto vuosiin. Maailmaa milloin milläkin tempuilla kohahduttavien nyky-souldiivojen joukko saa väistyä kokonaisuudessaan takavasemmalle Arien astuessa esiin. Hieman vaikkapa Mary J. Bligea tai Lauryn Hillia vaikeammin markkinoitavana tapauksena laulajatar on jo vuonna 2001 ilmestyneestä Acoustic Soul -debyyttialbumistaan saakka hurmannut tasaiseen tahtiin yleisöjä ympäri maailmaa, nyt nähdyn perusteella täysin ansaitusti.
Huolimatta siitä, että paikalla tuntui olevan myös mukava joukko suoranaisia faneja, on helppo uskoa tähden etukäteen varovaisen skeptiseen asenteeseen Suomen keikan suhteen. Siinä missä Arien käsitys sivistyksestä perustuu rakkauteen, välittämiseen ja avoimuuteen, näytti se valtaosalla yleisöstä liittyvän johonkin tyystin muuhun. Vip-vieraiden ja paikallisen lippatukkanuorison kapeakatseisuudesta huolimatta Testimony-levyllään viimeksi listoilla vierailleen tähden tunnelma tuntui vapautuvan biisi biisiltä.
Setti alkoi tukevalla versiolla vuoden takaisesta I Am Not My Hair -hitistä, ja jatkui sekä omien että lainakappaleiden tahdissa aina hartaaseen Ready For Love -encoreen. Tämän India.Arie esitti huilusoolojen kera, ehdittyään jo aiemmin esityksessään tarttumaan kitaraan, ja istahtamaan koskettimien ääreen. Nekin biisit, jotka levyillä kuulostavat hieman turhan iskelmällisiltä, saivat tässä esityksessä joko tukevamman funkin poljennon, tai vaihtoehtoisesti ripauksen enemmän sielua kuin tallennetuissa muodoissaan. Jopa hieman yllättävänä coverina kuultu Rihannan Umbrella-pätkä kuulosti Arien ja bändin tulkinnassa sävykkäältä. Muina covereina kuultiin mm. Saden Sweetest Taboo, ja useampiakin Stevie Wonder -lainoja.
Hienoja covereita, rajuja sooloja ja ahdistavaa odottelua
The Rootsin kiinnitys sen sijaan ei suurta luovuutta osoittanut, eivätkä etukäteisodotukset pilviä hiponeet. Keikan alku vaikuttikin philly-miehistön osalta juuri siltä kuin muutaman viime vuoden aikana ylipäätään. Juoni siitä, mitä oikeastaan ollaan tekemässä tuntuu ajoittain katoavan superlahjakkaalta ryhmältä, ja varsinkin livetoimituksessa biisit tapetaan tyylikaaoksen lisäksi temmolla, jossa Black Thoughtin rapit pakottuvat hengästyneeksi huudoksi. Alkuaikojen Roots on mennyttä, eikä sen perään liene enää syytä haikailla.
Koko päivää leimanneen nurinkurisuuden tunnelma konkretisoitui piristävällä tavalla bändin tullessa lavalle. Ensimmäisenä tykitykseen ryhtyi Black Thought, jonka mukaan liittyi rumpali ?uestlove. Vasta päätähtien jälkeen soittoon yhtyi muukin orkesteri. Muutaman puudutuspätkän jälkeen Roots osoitti, miksi sen keikoille kannattaa edelleen vaivautua.
Hieno versio You Got Me -klassikosta johti kitaristi Captain Kirk:in alias Kirk Douglasin huikeaan, Kirjurinluodon täysin hullaannuttaneeseen kitarasoolo-osuuteen. Miehen laulu ja kitara vuorottelivat niin, että yleisöllä oli paikoin vaikeuksia pysyä perässä. Rock-maneerit Kirk suoritti tyylillä, jollaiseen harvalla varsinaisella rokkitähdellä riittää rahkeita. Todella pitkäksi venynyt sooloilu päättyi lopulta siihen, että kitaristi palasi taaemmalle omalle paikalleen, ja biisi jatkettiin loppuun. Herranjestas, tämähän on jazzia, ihmeteltiin yleisössä! Myös basisti HUB esitti mainion soolo-shown, joka tosin oltiin jo muutamaa vuotta aiemmin Porissakin kuultu.
The Rootsin repertuaariin jo vuosia kuulunut hiphop 101 -osuus toimi jälleen hienosti. Bändin pitkässä medleyssä oli Planet Rockin ja Apachen lisäksi tuoreempia hiphop -ja rnb -hittejä kuten That's That, It's Goin' Down ja This Is Why I'm Hot. Black Thoughtin esiintyminen mm. Method Manin ja ODB:n rooleissa kuulosti erehdyttävän aidolta.
Sly & The Family Stonen niin sanotun paluun on jo jonkin aikaa tiedetty jääneen vaivaannuttavan yrityksen asteelle. Vuosikymmeniä poissa julkisuudesta pysytellyt, vuonna 1975 varsinaisesti tämän orkesterin karille ajanut Sly Stone on esiintynyt muutamaan otteeseen nimensä alla markkinoiduilla keikoilla, huonolla menestyksellä. 65 -vuotiaan legendan ehtyneitä voimia saatiin tällä kertaa ainakin omin silmin todistaa, sillä vastoin kuin muutamilla edellisten viikkojen keikoilla, herra sentään kävi lavalla muutenkin kuin tervehtimässä tai ilmoittamassa olevansa väsynyt. Kaksi erillistä lava-visiittiä kestivät kuitenkin yhteensä vain n. 15 minuuttia.
Ironisesti ensimmäinen Slyn itsensä laulama biisi oli If You Want Me To Stay. Melko alavireisesti vedetyn hitin perään veteraani tuntui seuraavassa biisissä intoutuvan tosissaan. Ilmeisesti liian tosissaan, sillä noustuaan hetkeksi pois koskettimien takaa, laulettuaan säkeistön ja tanssahdeltuaan lavan reunalla hän totesi palaavansa pian, ja poistui backstagelle. Bändi jatkoi koko pitkän setin ajan päällä pysyneellä varovaisen odottavalla tyylillään. Koko touhu tuntui perustuvan sille pienelle, mutta kuitenkin toivotulle mahdollisuudelle, että menneiden aikojen suuruus vielä puhkeaisi kukkaan. Slyn tultua toistamiseen lavalle, koettiin se, mitä oikeastaan parhaimmillaan viime aikojen uutisten valossa saattoi odottaa.
Herra Stone esitti siedettävällä tasolla Family Affairin, ja heilui pianojakkarallaan vielä tovin, ennen kuin poistui, ilmaantumatta enää takaisin. Pienen häviävän hetken ajan ilmassa oli ohuita kylmiä väreitä myös niiden lisäksi, jotka aiheutti rankka sadekuuro. Sekin alkoi muuten samaan aikaan, kun taustalaulajat virittelivät Hot Fun In The Summertime -biisiä. Ahdistava tunnelma sai huippunsa, kun lavalle ilmeisesti puoliväkisin marssitettiin Slyn tytär, jonka hämmentynyt rap-yritelmä oli jo liian tuskallista seurattavaksi.
Murheellisesta lopustaan huolimatta Pori Jazz tarjosi tämän perjantain aikana onnistuneita ripauksia niistä tunnelmista, joita varten voisi kuvitella tapahtuman aikanaan aloitetun.
Pori Jazz -myytti muita festivaaleja sivistyneempänä tapahtumana särkyi toki viimeistään Kirjurinluodon konserttipaikan vaihtuessa, mutta India.Arien kaltaiset artistivalinnat antavat silti uskoa siihen, ettei oluen (tai jazzin tapauksessa ilmeisesti viinin) myynti ole tyystin syrjäyttänyt sisällöllistä puolta.
Teksti: Niko Toiskallio
Kuvat: Mikaela Sundqvist
