Jo viidettä kertaa järjestetyn Qstockin perjantai vietettiin täydellisessä kesäsäässä, kun sen sijaan lauantaina Kuusisaaren festareilla saatiin vettä niskaan oikein kunnolla. Vaihteleva sää ei dramaattisemmin näkynyt väkimäärässä, sillä kävijöitä oli reilut 20 000. Viikonlopun ohjelmistosta löytyi paljon mielenkiintoisia nimiä, vaikka mukana olikin paljon tuttuja ja turvallisia kotimaisia. Meteli.net oli paikalla molempina festivaalipäivinä.
Qstockia on vietetty koko lyhyen historiansa ajan lämpimän auringon paisteen siivittämänä. Tämän vuoden festivaalin avauspäivä ei tehnyt poikkeusta tähän sarjaan. Ensimmäiseksi artistiksi kiinnitetyn Rubikin aloitellessa kuumuus oli miltei pakahduttavaa. Liekö aurinko houkutellut ihmisiä jäämään puistoon loikoilemaan, sillä keikan alkupuolella lavan edustalla oli vielä todella väljää.
Yhtye ei antanut hiljaisen kuulijakunnan häiritä, vaan esittivät omaan villiin tyyliinsä kappaleitaan. Ahkerasti eri festivaaleja kiertäneen yhtyeen suhteellisen vähälukuinen materiaali on tullut varmasti monelle tutuksi, mutta tämä ei haittaa mitään. Vaikka bändin keikkasovitukset kiemurtelevat useimmiten samoja reittejä, tuntuu kuin kappaleet kasvaisivat kerta kerran jälkeen uusiin mittoihin. Kaiken kaikkiaan bändi sopi aurinkoiseen säähän loistavasti ja festivaalit saatiin käynnistettyä lempeissä merkeissä.
Varsin toisenlaista junttaa oli tarjolla päälavalla, kun myös tiivistä keikkakesää viettävä Stam1na esitti omaa thrash metalliaan. Yhtye oli sijoitettu alkuiltaan siitä syystä, että bändi esiintyi samaisena päivänä vielä Kuopiossa. Aikainen keikka ei kuitenkaan näkynyt bändin eikä myöskään yleisön olemuksessa minkäänlaisena jäykkyytenä, vaan tunnelma oli heti ensimmäisistä riffeistä alkaen korkealla.
Bändin vahvuutena on ehdottomasti soiton tarkkuus, joka tekee kiemuraisista kappaleista erittäin koukuttavia. Yhtye esitti tasaisella tahdilla materiaalia molemmilta albumeiltaan, mutta mukana oli myös uusia kipaleita. Valitettavasti näytteet uusista tuulista eivät vielä osoittautuneet yhtä mukaansatempaaviksi kuin bändin aiemmat tuotokset. Tuntui kuin niissä sahattaisiin edestakaisin jo koluttuja latuja. Tulevan albumin suhteen ei kuitenkaan liene syytä huoleen, sillä yhtye on kehittynyt muutamassa vuodessa valtavasti. Tämä tiukkuus varmasti tarttuu tulevaisuudessa myös ääninauhoille.
Yksi illan odotetuimmista yhtyeistä oli ruotsalainen The Coffinshakers. Bändi on hiljalleen noussut maassamme kovaan kulttisuosioon, josta esimerkiksi voidaan lukea yhtyeen pitkäsoiton nouseminen albumilistan 40 parhaan joukkoon viime keväänä. Bändin sijoittaminen pienelle Kooma-lavalle taisikin olla järjestäjiltä pieni virhearvio, sillä sisällä paviljongin suojissa oleva tila oli tupaten täynnä jo ennen keikkaa. Koko konsertin ajan olo oli varsin tukala yhtyeen päästellessä vampyyricountryaan.
Aiemmin lähinnä vinyylillä pienpainoksia julkaissut yhtye on nyt uusimman albuminsa kanssa iskenyt selvästi kultakantaan kiinni. Laulaja Rob Coffinshakersin ääni muistuttaa entistä enemmän Johnny Cashia. Ulosannin yhdistyessä villin monipuoliseen soitantaan ja kalmantuoksuisiin sanoituksiin sekoituksesta tulee pettämätön. Keikalla huomasikin soiton menevän yleisön jalan alle ihan tosissaan. Yhtyeen olisi mieluummin nähnyt jossain teltassa tai muulla lavalla, sillä ahtaasti pakkautuneen ihmismassan keskellä keikkaan keskittyminen oli ajoittain hieman hankalaa. Bändi on vallannut nyt jo Oulun, joten eipä ole ihme, mikäli se pystyisi aiheuttamaan samanlaista maniaa myös muualla Suomessa.
Saarilavalla oli sen sijaan väljempää ja raikkaampaa, kun orastavaan iltaan nousi Von Hertzenin veljessarja esittämään psykedeelistä rockiaan. Yhtye on kiertänyt jo parisen vuotta esittäen kakkosalbuminsa Approachin kappaleita. Vaikka bändi vetää hyvällä asenteella ja veljesten stemmalaulut helisevät kauniina korvissa, alkaa samat kappaleet puuduttaa. Olisi siis hyvä, jos settiin saataisiin enemmän uusia biisejä.
Oulussakin hyvin aktiivisena toimivan Turbojugendin jäsenten suurin odotuksen aihe oli tietenkin norjalainen Turbonegro, joka päätti perjantai-illan päälavalla. Jo ennen keikkaa lavan edustalta pystyi laskemaan useita merimieshattuihin ja farkkutakkeihin sonnustautuneita faneja. Kannustushuudot olivatkin kovia yhtyeen astellessa lavalle. Bändi oli viimeksi Suomessa Provinssirockissa pari vuotta taaksepäin, jolloin sen valtava show pääsi ryöppyämään valtoimenaan pimeässä teltassa. Nyt jotain tästä lennosta jäi puuttumaan, joten Turbonegro-maallikkona homma alkoi väsyttää melko nopeasti, sillä sen musiikki on liian keskivertaista ympärillä pyörivästä sirkuksesta huolimatta. Yhtyeen asenteessa ei ollut silti mitään vikaa ja se varmasti tarjosi tosi faneille hienon illan. Omat jalat lähtivät kuitenkin viemään jo kesken keikan kohti jatkoklubien sykettä.
Happea teltan pimennosta
Tänä kesänä miltei jokainen festivaali on saanut osansa epävakaasta kesästä. Vielä Jarkko Martikaisen aloitellessa sää oli kaunis, mutta ei aikaakaan, kun vettä tuli taivaalta enemmän kuin laki sallii. Sade hidasti matkaa kohti festivaalialuetta, kun määränpäänä oli Mieskuoro Huutajien ja Morleyn yhteiskeikka päälavalla. Matka hidastui entisestään yliliioitellun tarkkojen turvatarkastusten laittaessa porteille kertyneet jonot matelemaan.
Jonotuksen jälkeen Huutajat olivat ehtineet jo oman osuutensa urakasta hoitaa, mutta Morley vielä jatkoi lempeää retrorockiaan lavalla. Vaikka osittain sateesta johtuen lavan edustalla oli aika vähän porukkaa, yhtye jaksoi vetää tunteella juurevaa soittoaan. Bändi kuuluu selkeästi aliarvostetuimpiin yhtyeisiin Suomessa, sillä se kuuluisi eittämättä myös isompien festivaalien esiintymislavoille. Joukkion lämpimässä soitannossa on tarttumapintaa ja ulottuvuuksia. Jäikin harmittamaan, ettei nähnyt keikkaa alusta alkaen.
Sateinen sää laittoi etsimään suojaa rannalla sijaitsevan Happiteltan suojista. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta tutun Markku Peltolan Buster Keaton -orkesteri oli juuri aloittelemassa omaa settiään vanhan sirkusteltan pimennossa. Vaikka bändin albumit ovat jääneet himpun verran monotonisiksi, elävänä yhtyeen tunnelmointi maistui mainiolle.
Bändin minimalistinen musisointi oli yhtä aikaa sekä intensiivistä että väsymyksen rajamailla liikkuvaa hissuttelua. Tästä ristiriidasta rakentui hieno jännite, joka kantoi koko keikan ajan. Yhtyeen soitto ei jättänyt minkäänlaista selvää muistijälkeä, mutta sen avulla pääsi sukeltamaan mielikuvien maailmaan. Keikkaa voikin kuvailla jonkinlaiseksi matkaksi päänsisäisiin maailmoihin.
Myös seuraavana tunnelmoineen Husky Rescuen keikalla pääsi sielunvaelluksellisiin matkatunnelmiin. Yhtye esitti kappaleita painottaen valintojaan uusimpaan albumiin. Bändin musisointi polveili menevistä tanssittavista viisuista, post-rock-maalailuiden kautta minimalistisiin balladeihin. Vaikka yhtyeen musisoinnissa on ärsyttävän siirappisia ja pastellinvärisiä sävyjä, ei voi olla arvostamatta Marko Nybergin sävellystyön helmiä. Loppuun säästetty kappalekolmikko City Lights, New Light of Tomorrow ja Caravan sisältää sellaisen tunnelatauksen, että siitä riittää varmasti lämmittävää voimaa aina talven pakkasiin asti.
Rock-puolen ohjelmistosta kiinnostavin ulkomaalainen nimi oli ruotsalainen The Soundtrack of Our Lives, joka nousi päälavan lauantaiseen iltapäivään. Yhtyeen nimi ei ole viime vuosina tullut vastaan yhtä usein kuin vielä muutamia vuosia sitten, mutta esimerkiksi Behind The Music -albumin materiaali on sen verran ajatonta, että kappaleet toimivat ihan milloin vain. Kyseiseltä pitkäsoitolta settiin valitut biisit nousivatkin mielettömiin sfääreihin yhtyeen lempeän retrorockin saattelemana. Etunenässä Nevermore ja Sister Surround laittoivat ihmisiin liikettä.
Bändin sointi on äärettömän tasapainoinen. Vaikka yhtyeen toisella kitaristilla olikin ongelmia äänentoistotekniikan kanssa, ei tunnelma lässähtynyt muiden soittajien tukiessa sointia. Yhtyeen klassisessa soundissa on sellaista herkkyyttä, että sen lämpimässä syleilyssä viihtyy pitempäänkin. Keikka kuului ehdottomasti Qstockin hienoimpiin.
Ahkerasti kesän festareita kiertänyt Risto esittäytyi festivaaliyleisölle Happiteltan sykkeessä. Vaikka ajoittain tuntuu, että buumi ja hekumointi bändin ympärillä syö yhtyeen kuiviin, bändin keikat paranevat kerta toisensa jälkeen. Keulahahmo Risto Ylihärsilä antoi tuttuun tapaan kaikkensa, kun hän heilui villisti koskettimiensa takana. Myös yhtyeen muu jäsenistö oli täyttä tulta ja tappuraa bändin syöstessä soittimistaan irti tarttuvia vuodatuksiaan. Odotettuun tapaan riemukkaimman vastaanoton sai poppoon todellinen tanssihitti Discopallo, jonka sävykäs groove toimii varmasti ikuisuuksiin asti.
Lauantain loppuillan vaihtoehtoisemman ohjelmiston kiinnostavimmat aktit olivat myös Happiteltassa. Skotlantilainen Errors kärvisteli pitkään äänentoisto-ongelmien kanssa, joten yleisössä oli aistittavissa pientä hermostumista yhtyeen aloittaessa keikkansa reilusti myöhässä. Ärtymys kuitenkin hälveni nopeasti yhteen maalaillessa instrumentaalia indiepoppiaan.
Bändin soinnissa on jotain samaa kuin viime vuosien muodikkailla post punk -yhtyeillä, mutta sen ote on huomattavasti tanssittavampi. Äänimaisemassa edetään myös laajempiin sfääreihin. Vähäeleisen tyylikkäästi esiintynyt skottilaisjoukkio soitti itsensä varmasti monen kuulijan sydämeen, sillä sen verran maireita hymyjä oli aistittavissa villisti tanssivan yleisön keskuudesta.
Lauantai-illan Happiteltan viimeiseksi esiintyjäksi kiinnitetty saksalainen Apparat oli allekirjoittaneen odotetuin akti. Artistin uusi albumi sisältää hieman samanlaista tunnelmointia kuin Massive Attack ja muut elektronisen musiikin chillaajilla. Olikin pieni yllätys, kun lavalle noussut kaksikko laittoi menovaihteen täysille heti alusta alkaen. Bändin tanssittavampi anti oli myös rautaista kuunneltavaa, vaikka bändi päästeli vähän liian isolla äänenvoimalla koko keikan ajan. Vaikka bändin elektroninen junnaus oli paikoin hyvin monotonista, se ei alkanut puuduttaa missään välissä. Silti jäi hivenen kaivelemaan, ettei esiintymistä väritetty rauhallisimmilla viisuilla. Konsertti oli oiva päätös hienolle festivaalille.
Qstockille on selkeästi Oulun korkeudella tilausta. Festivaalista on muodostunut yksi pohjoissuomalaisen rockkansan ykköstapahtumista. Kuusisaaren tilat ovat sopivat tämänhetkiselle väkimäärälle, mutta kävijäjoukkoa ei saa kasvattaa enempää, sillä jo nyt paikoin jonottaminen pisti hermoja kireälle. Kaiken kaikkiaan järjestelyt pelasivat pienistä virhearvioinneista huolimatta mallikkaasti ja ohjelmiston taso nousi Trank ry:n organisoiman Happiteltan myötä korkealle tasolle. Näin viiden vuoden jälkeen Qstock on ehdottomasti ansainnut paikkansa suomalaisten festivaalien kärkijoukossa.
