Oulun Jalometalli on sitten viime näkemän kasvattanut massaansa huomattavasti kuulijaystävällisempään suuntaan. Siinä missä edellisen vierailun aikaan 2005 juhlat pidettiin vielä Kuusisaaressa, jossa varsinkin sisälavan ahtaus vähensi mukavuutta huomattavasti, ovat Teatrian olosuhteet paremmat, olkoonkin, ettei ihmismäärä lavan edessä nykyään näytä yhtä suurelta. Tämä on kuitenkin optinen harha sillä Jalometalli ylitti asetetut yleisötavoitteet kirkkaasti ja esimerkiksi Kreatorin myrkyttäessä oli lavan edessä havaittavissa kiitettävä massa kanssaihmisiä.
Etukäteen säätieteilijät lupailivat lähinnä sateista ilmaa koko viikonlopulle, mutta ennustukset lienee tehty sammakkomiesten mieliksi, sillä perjantain lämpöisessä, joskin Oulun tapaan tuulisessa ilmassa ei syksyä enteilevistä sateista ollut tietoakaan.
Moussakaa ja kalakukkoa
Perjantain potkaisi käyntiin pitkän linjan syndikaatti, oululainen National Napalm Syndicate, joka on laskettavissa yhdeksi Suomen ensimmäisistä thrash/speed metal -bändeistä. Jalometallin keikka oli omiaan lämmittelemään viikonlopun turnaukseen, mutta yhtyeen uudempi tuotanto ei ainakaan näin keikkaolosuhteissa onnistunut kuin hieman liikuttamaan nyrkkiä ja jalkapohjaa. Sama patsastelu jatkui sisällä Perfect Chaosin kanssa, koska vaikka varsinkin solisti Aki Häkkinen yritti vakuuttavasti yleisöään vietellä, ei musiikki puhunut vielä yhtä vakuuttavasti yhtyeen puolesta. Hieman pääsi jo pelottamaan poistuuko nihkeä mieliala yleisöstä lainkaan...
Mutta sitten täräytti Amoral. Vankkaa perustyötä modernin teknisen death metalin kanssa 2000-luvun ajan tehnyt bändi on pusertanut sisuksistaan kolmannen levynsä ja keikkaa omalta kohdaltani hidastikin hieman, ettei uusia Reptile Riden biisejä vielä ollut ennättänyt kuulla. Hyvältä tuntui kuitenkin ensikosketus uusiin tulokkaisiin ja esimerkiksi Decrowningin hittipotentiaalisimpien raitojen kuten Drug Of Choice yhteydessä tuntui festivaali viimein käynnistyvän toden teolla, pitin pyöriessä terveellisesti asfaltin päällä. Myös bändin otteet lavalla kertovat, ettei yhtye ota itseään turhamaisen vakavasti vaan livenä mennään meiningin ja sattumusten ehdoin.
Sisätiloissa Omnium Gatherum kärsi huonoista soundeista, mutta tuntui jotakin muutakin puuttuvan. Itse pidin yhtyeen kahdesta ensimmäisestä levystä kiitettävissä määrin, mutta kolmas kiekko Stuck Here On Snakes Way ei edeltäjiensä tasolle yltänyt. Jalometallin veto oli myös ensimmäinen, jonka todistin yhtyeen nykyisellä laulajalla Jukka Pelkosella varustettuna. Pelkosen ulosannissa ei voi sanoa olevan vikaa, mutta liveolemukseensa mies kaipaisi melko lailla lisää särmää. Varsinkin vanhemmissa kappaleissa huomasin kaipaavani Filpun "silmälasit narikkaan ja menoksi" -meininkiä.
Siinä missä Amoral ja Omnium Gatherum ovat modernimman ilmaisun lipunkantajia, oli seuraavaksi vuorossa vanhakantaisuutta pieteetillä ruotsalaisen Unleashedin malliin. Keikka alkoi kotoisasti Finlandi-hymnin sävelin, mutta sen jälkeen siirryttiin kyllä tiukasti länsinaapurideathin puolelle. Tiukkuus, jota yhtye Jalometallissa osoitti, ei juuri antanut aiheitta osoitella soittokuntaa vanhainkotiin päin. Vaikka yhtye onkin tuottanut albumijulkaisuja melko tasaiseen tahtiin läpi uransa, nousivat ne parhaat hetket setissä kuitenkin 90-luvun kalmoista ja niitä olisi settiin voinut lisäillä huomattavasti. Liekö sitten nostalgiaa vai mitä, mutta tämä toimii.
Kuten toimi myös suomalainen Horna, myös näin korvien kautta nautittavassa muodossa. Örkkivuoren valloitus sujui kokemuksellisella rutiinilla, jota on pakko ihailla monien uudempien yrittäjien jäädessä vain pikkupahisten tasolle. Näillä eväillä yhtyettä pian kutsuva Euroopan kiertue lienee silkkaa teurastusta. Tappakaa Kristus!
Kreikasta ei oman kokemukseni mukaan tule juuri muuta hyvää kuin ruoka, kuitenkin Rotting Christin moussaka oli siinä määrin veristä ja täynnä sattumia, ettei yhtyettä voinut kuin ihastella. Bändin ollessa itselleni uusi tuttavuus muuten kuin nimen tasolla pitkästä urastaan huolimatta ei biisien tunnistusta ollut vielä mahdollista harrastaa, mutta ehdottomasti on tämän syltyn äärelle palattava uudelleen paremmalla ajalla. Yhtyeen ollessa astetta harvinaisempi Suomen vieras, tuntuivat muutkin yleisön edustajat päätyvän samaan tulokseen.
Moussakan sijaan kurkkuun survottiin seuraavaksi poikittainen kalakukko. Hanna Partasen tuotteen väärinkäytöstä vastasi tietenkin Deathchain, jota en omassa levyhyllyssäni ja keikkakatselmuksissani ole tänä vuonna voinut muuta kuin hehkuttaa. Serpent Of The Deep, Pit Of The Possessed, Napalm Satan...ja lopuksi vielä hieman Sodomia, hunajan erittäminen ruumiinaukoista ei ole koskaan haitaksi. Sitäkään ei voine tarpeeksi korostaa millaisen muutoksen uudet biisit, suosion kasvaminen edelleen ja uuden vokalistin astuminen remmiin ovat bändille saaneet aikaan. Vaikka yhtye oli aikaisemminkin jo äärimmäisen kova luu, on tunkeutumisvaikutus nykyisin yksi Suomen parhaita. Kohtalaisen sairas yhdistelmä, jonka tämäkin keikka aiheutti, oli kotiinpaluumatkalla päässä tauotta soinut yhdistelmä In The Junglea ja In The Crypt Of Vengeancea "A-wimma-we-A-wimma-we-A-wimma-we-wimma-we... In The Crypt Of Vengeance!".
Testament oli varmasti monelle se päivän odotetuin orkesteri. Aikaisemmin nähdyn perusteella yhtyeeltä osasi odottaa erityisen toimivaa tykitystä ja ehkä siksi mieli jäikin nyt jollain tapaa haikeaksi. Kyllä bändi eittämättä kiipesi päivän kärkipäähän, mutta jotain olennaista jäi puuttumaan, lieneekö syy sitten Deathchainin rypistyksen jälkeen seuranneessa antikliimaksissa kun Testament antoi odottaa itseään soitinten virittelyn kestäessä ja kestäessä vai missä. Toki on epäreilua marista pikkuseikoista, koska bändin meno oli kuitenkin lähes yhtä kovaa kuin aiemminkin ja biisilistassa oli muun muassa sellaisia keikkahelmiä kuin Into The Pit, Over The Wall, Practice What You Preach tai Disciples Of The Watch. Se on paljon se, joten ehkä lopetan kitinän tähän ja sanon vain, että toimihan se kumminkin kuin rasvattu köysi.
Perjantain odotetuin itselleni oli Eternal Tears Of Sorrow, joka lukeutuu niihin harvoihin kotimaisiin orkestereihin, joita on seurannut levyiltä aina 90-luvulta saakka, mutta ei ole koskaan onnistunut todistamaan livenä. Tämä ryhmä ei fanejaan liioilla keikoilla hemmottele ja yhtyeen vetäytyessä muutamia vuosia sitten pois kuvioista kokonaan oli harmi siitä, ettei yhtyettä koskaan nähnyt livenä, lähes musertava. Uusi aktivoituminen ja uusi levy toivat kuitenkin toivoa ja viimein näin Jalometalli-perjantain päätteeksi oli täyttymys lähes käsin kosketeltava.
Valitettavasti festaria lähes koko päivän piinanneet soundiongelmat tuntuivat kulminoituvan juuri EToSin astuessa lavalle. Jylhyys, joka on yksi avaimista yhtyeen nautinnollisuuteen, oli täysin poissa ja esimerkiksi Another Me:n aikana tuntui kuin lavalla olisi ollut pohjoisen murheryhmän sijaan Eläkeläiset vain rumpujen ja epävireisten koskettimien kuuluessa selkeästi. Loppua kohden soundit kuitenkin paranivat ainakin lavan edessä ja kyllä orkesteri itsessään täyttymyksen odotukseen tarjosi. Burning Flames Embrace, Red Dawn Rising, Prophetian... Jos jostain itse yhtyeelle täytyy antaa miinusta, niin The Last One For Life ei sovi päätöskappaleeksi, vaikka sinällään hieno biisi onkin. Sen kanssa paikkaa olisi mieluusti voinut vaihtaa vaikkapa yksi setin kohokohdista, Black Tears.
Epicus Doomicus Metallicus
Lauantain valjetessa hieman perjantaita epävakaisempaan säätilaan teimme virheen lähtiessämme kohti Urnin keikkaa kävellen keskustasta. Taivas repesi kesken matkan siinä määrin lahjakkaasti, että ellei lähinnä roskapussia muistuttanut Wacken-sadeviitta olisi tullut avuksi, olisin muistuttanut nopeasti vedellä täytettyä pesusientä. Veden raiskatessa vaakatasossa oli kävelyretken seurauksena kuitenkin läpimärät jalat aina polveen saakka ja hihat aina olkapäihin saakka. Niinpä saapuessamme paikalle juuri Urnin aloittaessa oli pakko parin biisin hytistelyn jälkeen mennä kuivattelemaan itseään saniteettitiloihin, mikä tarkoitti useamman biisin missaamista.
Kuivausoperaatiota ei kuitenkaan malttanut tehdä loppuun saakka vaan Urnin keikalle oli juostava pian takaisin, sikäli vakuuttavaa sodanjulistusta oli kyseessä. Kuulemistani kappaleista Heavy As Hell ja Possessed By Satan nousivat ehdottomasti parhaiksi. Urn!V***u, Urn!, kuten eräät seurueeni jäsenet asian usein ilmaisevat.
Vaatteiden kuivattelun oli pakko jatkua Altarian ajan ja myös sisäistä lämmikettä oli hankittava kuolemantaudin pelossa. Muutamaa yltä puristettua vesilitraa myöhemmin olikin vuorossa Sacred Crucifix, joka muodostui yhdeksi päivän munakkaimmista vedoista. Yhtye edusti jälleen Jalometallin pitkän linjan uudelleen aktivoitunutta siipeä ja tästä aktivoitumisesta ei voi olla kuin onnellinen. Vokalisti Miku Mertanen osoitti sekä tinkimättömyyttä että tyylitajua niin vanhan koulukunnan henkeä uhkuvissa harvasanaisissa välispiikeissä kuin demonistisessa lavaolemuksessaankin. Seurueemme joutui tosin ihmettelemään kuinka herra ei kärsi kroonisesta niskatulehduksessa esiintyessään sangen epämukavassa köyryasennossa. Soundiongelmat latistivat tätäkin esitystä huomattavasti, mutta selkeästi päivän positiiviselle puolelle päästiin.
Myöhemmin jälleen takaisin sisällä Profane Omen näytti uudemman aallon kynnet. Debyytin biisit soivat edelleen hyvin vakuuttavina ja bändi on yksi uudempien tulokkaiden mielenkiintoisimmista, mutta yhtyeen tarjoilemat uudet kipaleet eivät aivan ottaneet tulta alleen soundien jälleen puuroutuessa. Se, mitä kappaleista otti selvää lupaa hyvää jatkossakin. Ei sieltä, mistä aita on matalin, vaan sieltä missä sattuu eniten...
Domination Blackilla oli ehkä päivän harvalukuisin yleisö ihmisten siirryttyä virvokkeiden nauttimiseen niin aitojen sisä- kuin ulkopuolellekin. Itse olen pitänyt yhtyeen perinnehevistä levymuodossa kovastikin, olkoon, ettei kyseessä ole kovin usein soittimeen eksyvä musiikinlaji. Mutta voiko orkesteri olla huono, jos laulaja näyttää Rob Halfordille ja kuulostaa yhdistelmälle monia tyylilajin sankareita. Jalometallin perusteella valitettavasti voi. No, ei kyseessä ollut sinällään huono esitys, mutta siinä määrin keskinkertainen, etteivät bändin biisit onnistuneet nostamaan kylmähorroksesta, joka edelleen kosteissa vaatteissa hengailu ytimiin toi. Breaking The Law sen kuitenkin onnistui tekemään sikäli hyvin, että keikasta jäi hyvä nostalgiafiilis.
Twilightning ei niin ikään ole henkilökohtaisesti kovin sykähdyttävää materiaalia, mutta parin hittibiisin turvin uskaltauduin keikkaa katsomaan. Nämä äijät ovat ilmeisesti "big in Japan", mutta suomalaiset kannattajat eivät ole yhtyettä täysin löytäneet. Se meininki, jota imatralaisilla oli tarjota Oululle, sai miettimään, että Japaninkin valloituksen luulisi vaativan hieman enemmän karismaa. Loppua kohden tapahtui kuitenkin sekä yhtyeessä että yleisössä selvää piristymistä ja nähtiinpä lavalla myös aikuisten miesten esimerkkiä vesisodasta. Vielä kun koko keikkaan olisi saanut samaa intensiteettiä ja muutkin biisit niiden kahden hitin tasolle niin mikäs ei olisi diggaillessa. Kaiken päälle Into Treasonia kuunnellessa päässä soi vielä Deathlike Silencen Six Feet Under The Gound, huhhuh.
Insomnium otti jälleen ja pelasti. Nämä miehet on tullut nähtyä jo uudenkin levyn siivittäminä sen verran monesti, että aika tuttua kauraa oli tarjolla, mutta se kaura on yksi Suomen maistuvimpia. Setti otti myös vaihtelua Nepenthen sijaan soitetusta Dance On The Gravesista ja pitkästä aikaa yhtye hemmotteli kuulijoita myös Elderillä, joka lienee uudemmille faneille tuntematon, mutta yksi yhtyeen parhaista biiseistä. Harmittavan vähän yleisöä oli Insomniuminkin aikaan vielä lavan edessä, mutta yhtye ei ainakaan siitä näyttänyt välittävän. Maailmallekin bändi on syksyn tullen suuntaamassa Katatonian, Scar Symmetryn ja Swallow The Sunin kanssa, joten uuden mantereen valloitukseen passaa näillä eväillä kyllä siirtyä.
Jotain ihmiset sentään ymmärtävät hyvän päälle, koska ulkolavalla soittanut Holy Moses keräsi kunnollisen määrän katsojia ja sai aikaiseksi hyvänlaisen pitinkin. Vaikka esimerkiksi wall of deathia ei voida enää pitää millään tavoin uutena juttuna, oli sen näkeminen näin pienemmässä mittakaavassa ihan viihdyttävää. Vaikka seurueemme tyytyikin vatkaamaan lanteitaan ja nyrkkejään olutteltan puolella ei hyvä meininki voinut olla välittymättä sinne saakka. Hyvän meiningin tae oli ennen kaikkea laulajatar Sabina Classenin karisma. Niin, laulajaTAR, kuten useampaan otteeseen sai muutamallekin kanssaihmiselle todistella.
Viskikurkku Classen piti yllä sellaista henkeä vanhan liiton oppikirjasta luettuna, etten ole moista nähnyt Suomessa vähään aikaan. Vaikka Arch Enemyn virkasisko Angela Gossow onkin ihana, niin kyllä tässä murinaltaan livetilanteessa tiukempi leidi taisi löytyä. Vaikka yhtye ei musiikillisesti nousekaan monen muun timanttisen thrash-jyrän yläpuolelle, korvasi meininki tällä kertaa paljon. Innokkaimmat fanit pääsivät keikan lopuksi myös lavalle viskihuuruisiin moshauskemuihin. Kuitenkaan bändi ei ota itseään liian vakavasti, minkä osoittivat muun muassa rumpali Atomic Steiffin showmiehen elkeet ja alun jamaikalaishenkinen intro.
Sisällä Machinen Menin keikassa positiivisinta oli se, että viimein alkoi tulla lämmin myös luuytimiin saakka. Kuitenkin itse keikan seuraaminen tuotti sanoinkuvaamattomia vaikeuksia. Tämä johtuu siitä, että uransa alkupuolella vahvoja odotuksia aikaansaanut orkesteri ei sen jälkeen ole kehittynyt toivotuin harppauksin vaan tyytyy suoltamaan maidenhenkistä heviä varsin samalla otteella. Esiintyjinähän nämä pojat ovat piristävän aktiivisia ja löytyyhän niitä hittejä setistä kasapäin, mutta kun ei vaan lähde kun biisi biisiltä tuntee todistavansa samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen. Mukavinta kuultavaa setissä olivat The Gift ja Silver Dreams.
Kreator on tullut monesti nähtyä ja siksi monet shown elementit kuten Millen esiintymismaneerit ja suurimmat hitit kuten Flag Of Hate, Tormentor tai Extreme Aggressions on jo tullut nähdyksi. Kuitenkin setti sisälsi tällä kertaa monia biisejä, joita ei aikaisemmin livenä ole tullut todistettua ja ainahan ne hitit Kreatorin tapauksessa saavat esiin sellaisia ylimääräisiä voimia pääntakomiseen, mitä ei uskoisi omistavansakaan. Kuten Millekin esille toi, oli yhtyettä myös katsastamassa huomattavan eri-ikäisiä ihmisiä. Kreatorissa on jotain, mikä yhdistää eri metallisukupolvia ja erilaisia musiikkimakuja erityisen tehokkaasti. Bändi siis tappoi tasaisesti ja varmasti pihan puolella, siinä missä talossa seuraavaksi myrkyttänyt Candlemass turvautui hieman erilaiseen lähestymistapaan. Tappaminen tuottaa mielihyvää, vaikka Mille kovasti spiikeissään muuta koetti väittää.
Ja niin oli aika lopun alun. Messiah Marcolin poistuminen Candlemassin riveistä työnsi jääpuikon monen yhtyeen ystävän selkärankaan ja paikan ottanutta Robert Lowea on jo ehditty arvostelemaan monilta tahoilta. Mutta Jalometallin perusteella on sanottava, että Messiaan voi unohtaa saman tien, uusi ylipappi on ehdottomasti enemmän kuin löytö. Bändi soitti ehkä omaan makuuni liiaksi nopeampaa tuotantoaan, mutta esimerkiksi Solitude tuli sellaisella intensiteetillä, että joka ikinen karva ruumiissa siirtyi kyllä sojottamaan kohti taivaita. Teatraalisuus oli massiivisuudessaan aivan ennallaan ja jos jotain saattoi jäädä kaipaamaan niin Samarithania. Mutta eipä paljon kaivannut, sikäli itsetuhoinen olo keikasta jäi ja tätä tuhoamista jatkettiinkin pian keikan jälkeen Oulun ravitsemusliikkeissä. Sielu. Myyty. Halvalla.
Jalometalli oli onnistunut haalimaan ehkä kesän kovimpia bändikattauksia, joten vaikka tapahtuma yleisöennätyksensä löikin, suosittelisin silti yhä useampia miettimään Oulun matkaa tulevina vuosina. Järjestelyjen puolesta festivaali oli mitä mainion, soundiongelmia lukuun ottamatta, jopa ruokapuoli oli kohdallaan, erityisesti paistettujen muikkujen seilatessa lautasella. Oululla on totisesti muutakin tarjottavaa kuin viiltävää merituulta ja halpaa pizzaa!
yle.fi/pop 