Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Syksyn ensimmäinen arviopino koostuu sekä kesän että syksyn uutuuksista artikkelin lomailtua heinä- ja elokuun. Mukana ovat tällä kertaa Reverend Bizarre, Agent Kooper, Transkaakko, Niko & Tapsa, De Lirium's Order, Beatsteaks, Gogol Bordello, Entombed, Eläkeläiset, Crumbland, SP ja Out Of Tune.
REVEREND BIZARRE
III: So Long Suckers
Spikefarm Records
On albumeita ja sitten on Albumeita. Lohjalta lähtöisin olevan, henkeen ja vereen perinteisen doom metalin nimeen vannovan, Reverend Bizarren viimeiseksi jäävä massiivinen kolmas eepos menee ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Pastorin aiemmat järkälemäiset julkaisut ovat nekin olleet loistavia, mutta tähän teokseen heidän tuotantonsa todella kulminoituu.
Seitsemän kappaletta. 130 minuuttia musiikkia. Parin ensikuuntelun jälkeen vielä tuntui että saksilla olisi ollut käyttöä, mutta levyn alkaessa hahmottua se imaisee mukaansa, eikä siitä enää vaihtaisi sekuntiakaan pois. Oli sitten kyse "nopeasta" They Used Dark Forces / Teutonic Witch -aloitusraidasta, piinaavan tuskaisesta Sorrowsta tai mahtipontisuudellaan kylmiä väreitä aiheuttavasta Caesar Foreverista, unohtamatta Anywhere Out of This Worldia, joka pistää isotkin pojat niiskuttamaan ja on yksi hienoimmista ikinä kirjoitetuista kappaleista. Albert Witchfinderin vokaaleiden tunnelataukseen ei moni yllä, eikä miehen bassoriffittely, joka hypnotisoi kuuntelijan ja yltyy välillä sekopäiseen jazzailuun, päästä otteestaan koko kaksituntisen aikana. Peter Vicarin jylhä kitarasoundi tunkeutuu rautakangen lailla sisuksiin ja pakottaa seisomaan asennossa, Earl of Voidin rumputyöskentelyn tuodessa mieleen progeajassa käyvän kellon, jonka viisareina on alasimet.
Loppukaneetiksi lyhyt yhteenveto: paras albumi, joka on kakkosella alkavan vuosituhannen aikana vastaan tullut. Sääli, että bändin ura loppuu tähän, mutta tätä tyylikkäämmin sitä ei lopettaa voisi. Heavy Metal as it should be.
Jukka Hätinen
AGENT KOOPER
Agent Kooper
Fast Freddie Productions
Turkulainen trio Agent Kooper on ehtinyt kiertämään maailmaa jo
ennen omaa nimeänsä kantavan debyyttialbumin julkaisua. Runsaasta
keikkailusta on tarttunut mukaan kepeää rentoutta
studionauhoitteelle. Ruotsista asti haettu soundimaailma henkää
länsinaapurin bändeille tuttua juurevaa aistikkuutta. Hieman
70-luvulle haiskahtava tunnelma tuo mieleen kotimaisen Zacharius
Carls Groupin, mutta siinä on vähemmän suomalaista
kitaraperinnettä ja rautalankasooloja.
Jos pitkäsoiton soundit ja tunnelma ovat kunnossa, pientä naputtamisen
varaa löytyy sävellyspuolelta. Albumin avaavan Carolinen
tasoista hiottua timanttia ei levyltä toista tartu mukaan. Vaikkei
kappalemateriaali kokonaisuudessaan yllä kiitettävään arvosanaan, ei
kokonaisuus pahemmin missään vaiheessa pääse romahtamaankaan.
Agent Kooperin esikoinen on lempeän nostalginen kokonaisuus. Albumi,
jonka parissa aika lipuu kepeämmin. Levy on kuin viihdyttävä elokuva,
jonka ajaksi voi laittaa aivot lepäävälle moodille. Sellaisillekin
albumeille on yllättävän paljon tilausta.
Henri Turunen
TRANSKAAKKO
Sato
Zerga
Turusta lähtöisin oleva kahdeksanhenkinen yhtye sijoittuu tyylillisesti rockimman ja rosoisemman folkin joukkoon värikkääseen. Daniela Fogelholmin kirkkaan laulun johtamat biisit yhdistelevät pienimuotoisen psykedeelisesti slaavilaista melankoliaa, balkanilaisia rytmejä ja yleisesti ottaen melko rikkaasti polveilevia sointu- ja rytmikuvioita. Kitaristinsa Pentti Dassumin huomassa levyä hionut yhtye ei missään vaiheessa kärsi folk-jutuissa turhan usein kuullusta viimeistelemättömyydestä ja puolivillaisuudesta. Jokainen kappale toimii omillaan ja osana kokonaisuutta.
Kaava on kieltämättä maukas. Puhaltimissa on mukavan vino ote, kielet eivät rokkaavuudestaan huolimatta kaadu päälle minään "isona puurona" vaan antavat hienovaraisina elementteinä musiikille tilaa hengittää siinä slaavilaisessa kaihossaan. Silti etenkin ne ihan perinteisimpiä askelluksia karsastavat lyömät ovat Transkaakon kaavassa sitä nautinnollisinta puolta. Jotain toki vielä kaipaisi. Vain muutama levyn kappaleista todella tiivistää hyvästä pohjakaavasta vahvasti mieleenjääviä yksittäisiä iskuja. Yksi tällainen on vaaniskeleva En ennen ollut tällainen, rauhallisen kuulas Yö on leveä pääsee myös lähelle sieltä hissuttelevammasta päästä. Albanialaiseen perinnesävellykseen pohjaava Päivät senkun kaatuu on myös mainio, samoin leikitellen tanssahteleva Romanssin teitä.
Ilkka Valpasvuo
NIKO & TAPSA
Tässä Kaupungissa Tuulee Aina
Fjuu
Nykypäivänä äärimmäisen harvinaista, rehellistä ja omaa ääntään käyttämään pyrkivää marginaalia hiphop -genressä edustava kaksikko saa aikaan näköisensä albumin. Parhaimmillaan mm. Nuanz- ja Googolplex -kokoonpanoissa kouliintuneet ukot ovat levyn avaavan Raikasta ilmaa -tyylisen maailman parissa. Herkkäkin arkisten asioiden havainnointi, ohuesti peitelty tuki tuomitulle street-artistille ja paikallisten ilmiöiden huomioiminen satunnaisten nuottien ja jazz-rumpuloopin päälle ovat meikäläistä rappia hienoimmillaan. Huonoimmillaan kaksikko on Pakollinen edutusbiisi -kappaleella, jolla seuraa tekee ansiostakin viime vuoden hypetetyin MC Särre. Edustusbiisi ei tällä levyllä todellakaan olisi ollut pakollinen, ennemminkin se tuntuu olevan pakonomainen.
Loistoon noustaan takaisin viimeistään toisessa feattibiisissä, kun P_D ja Kesken vahvistavat rivejä Mikä päivä on tänään? -raidalla, jolla sisältö on äärimmäisen arkinen, suorastaan tyhjä, mutta jonka muoto kasvaa viidessä minuutissa lähes täydelliseksi. Vaikka tämä albumi voi paikoin kuulostaa kiusallisen keskeneräiseltä, palkitsevat sen huippukohdat ruhtinaallisesti.
Niko Toiskallio
DE LIRIUM'S ORDER
Diagnosis
Shadow World Records
Kuopio-liigan osakasta De Lirium's Orderia ei voi osoitella siitä, että yhtye olisi päässyt urallaan liian helpolla. Ankaran, periksi antamattoman ja rankasti rouhivan death metalin valitseminen tyylilajiksi ei tätä liene ennustanut alun pitäenkään, mutta debyytin jälkeen yhtyeen riveistä on poistunut jo kaksi vokalistia Corpsen keskityttyä Deathchainiin ja Tuomas Lintulaakson jouduttua puukotuksen uhriksi. Levy-yhtiön vaihto on yhtyeellä myös ollut edessä. Yhtyeen uudella kokopitkällä äänijänteitään hajottaa muun muassa Sotajumalasta ja Obscurantista tuttu Mynni, jonka pesti kuitenkin lienee DLO:ssa vain väliaikainen muiden kiireiden vuoksi.
Käsillä olevalle kiekolleen DLO on onnistunut loihtimaan aiempaa suurempaa yhtenäisyyden tunnetta. Tarttuvuus riffeissä on lisääntynyt huomattavasti, mutta tekniseltä puoleltaan yhtye ei päästä kuulijaansa yhtään helpommalla. Jos jotain, on vaikeusaste vain kohonnut. Biisimateriaalissa parhaiten mestaavat Ad Infinitum, Ebola Instinct ja Abducted. Varsinaisista notkahduksista ei myöskään voi puhua minkään yksittäisen biisin kohdalla vaan kokonaisuus tuntuu erittäin tarkkaan viilatulta. Myös Carcass-coverointi levyn päätteeksi saa pään ansiokkaasti notkeamaan, vaikkei tulkinta sinällään kovin paljon uutta itse biisiin tuokaan. DLO:lle toivoisi joka tapauksessa hieman sileämpää tietä jatkossa, sillä biisimateriaali huutaa yhtyettä kiertämään ja levyttämään pian lisää.
Hanna Valjakka
BEATSTEAKS
Limbo Messiah
Warner Music Group
Saksalainen punkrock-orkesteri Beatsteaks on saanut valmiiksi
viidennen pitkäsoittonsa Limbo Messiah. Suositun yhtyeen edellinen albumi
Smack Smash on myynyt Saksassa yli 100 000 kappaletta ja bändi on ehtinyt
reilun kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana olla mukana mm. Warped-kiertueella.
En ole bändin aiempia tuotoksia kuullut, joten on mahdotonta vertailla mihin
suuntaan ollaan menty. Limbo Messiah on mielenkiintoisen kuuloinen ja tarjoilee
vähän muutakin kuin peruspunk-mättöä. Valitettavasti vain jotenkin tuntuu, että
kavereilla on punainen lanka hieman hukassa. Albumi on vaihteleva, mutta itse
biiseistä ei jää juuri mitään mieleen. Levyltä löytyy muutama mainiosti toimiva
äkkiväärä menopala kuten esim. Sharp, Cool & Collected. Toisessa
ääripäässä on sitten rennompi ska-henkinen fiilistely, joka sujuu bändiltä myös
hyvin. Väliin mahtuu vain turhan monta täytebiisiä, jotka eivät herätä
minkäänlaisia tuntemuksia.
Melko valjun kuvan Limbo Messiah jättää. Bändissä on selkeästi energiaa, mutta
sitä piilotellaan turhaan. Beatsteaks saapuu syyskuun lopulla Helsingin
Tavastialle, joten toivottavasti livetilanteessa yhtye on kovemmassa iskussa
kuin tällä levyllä.
Miki Peltola
GOGOL BORDELLO
Super Taranta!
SideOneDummy/Fullsteam
Newyorkilainen mustalaispunk-yhtye Gogol Bordello onnistui edellisellä levyllään Gypsy Punks: Underdog World Strike ja Suomessakin jo muutamaan otteeseen nähdyillä vauhdikkailla keikoillaan nousemaan yhdeksi viime vuosien tulokkaista. Jo kahtena vuonna peräkkäin Ruisrockissa paahtanut karavaani on ollut monissa arvioissa tapahtuman kovimpia yksittäisiä keikkoja molemmilla kerroilla. Livebändinä oktetti onkin parhaimmillaan, levymuodossa se show jää kokematta. Toki uusi levy saa sen energian tuotua pintaan edellistä paremmin, mutta jotenkin homma silti menee enemmän soitteluksi kuin edellisellä. Sellainen punk-rupisuus, joka Gypsy Punksilla toi mielikuvan lännen ja idän kohtauspaikasta, on Tarantalla pitkälti tukahdutettu puhtaampaan klezmer-slaavilais-torvi-haitari-viulu-hulluilun muotoon. Toki levy on ehdottomasti enemmän loppuun asti mietitty, kappaleiden melodisuus palvelee kokonaisuutta paremmin ja biisit ovat vahvempia kokonaisuuksia. Silti muutama aste sellaisesta takapotkulla yllättävästä äkkivääryyden purskahtelusta, mikä aina tyydyttää omia kieroja musiikillisia perversioita, tuntuu kadonneen.
Biisimateriaalista löytyy tälläkin lätyllä monipuolisuutta ja tarttuvuutta. Heti ensimmäinen kolmikko, laskuhumalaisesti hoilottava Ultimate, nuotio-rallatuksesta liikkeelle potkaiseva Wonderlust King ja psykedeelisesti kaarteleva Zina-Marina, kelpaa nostaa yhtyeen hittien joukkoon. Semi-nimibiisi Harem In Tuscany (Taranta) potkii myös balalaikka(?)-sooloineen hyvin, kevyempi ja melodisen haikea My Strange Uncles From Abroad todistaa yhtyeen toimivan myös rennommalla otteella.
Dubahtavasta Tribal Connectionista tulee jostain syystä minulle turhankin vahvasti mieleen klassinen Land Down Under-hitti, mikä ei toki vähennä Gogol-biisin tarttuvuutta. Levyn keskellä pienen suvantovaiheen jälkeen pikkuhiljaa kiihtyvä Suddenly (I Miss Carpaty) lähtee viemään levyä kohti käyrän nostavaa loppuhuipennusta: sekopäinen Your Country, äkkiväärä American Wedding ja levyn päättävä vinosti hoippuva nimibiisi ovat kaikki kelpo Bordello-melskettä. Eli: tämäkin levy olisi loistava pienellä tiivistyksellä.
Ilkka Valpasvuo
ENTOMBED
Serpent Saints
Candlelight Records
20 vuotta sitten
Nihilistinä perustettu
Entombed kuuluu kiistatta death metalin pioneereihin. Kolme Enskan ensimmäistä levyä,
Left Hand Path,
Clandestine sekä
Wolverine Blues, ovat vanhan koulun death metalin ja groovaavamman death'n'rollin merkkipaaluja, joiden jälkeen kovia albumeita on tullut tasaisin välein. Uutta studioalbumia jouduttiin odottelemaan neljä vuotta, mutta nelikoksi kutistunut ruotsalaispoppoo näyttää kyntensä jälleen.
LG Petrovin murina on alan röyhkeimmän ja itsevarmimman kuuloista, mies kuulostaa kuin olisi juopotellut puoli vuotta pultsarinraadoista tehtyä kiljua. Alex Hellidin ärhäkät riffit ja nykystandardein mitattuna raaka kitarasoundi potkivat jalkoväliin ja viiltelevät kurkkuja auki. Biisit ovat taattua Enskaa, perinteistä deathia yhdistellään rokkaaviin, mutta mädältä löyhkääviin grooveihin. Mitä muuta voi odottaa bändiltä, joka ilmoittaa vaikutteikseen Saatanan, metallin ja vuohet.
Serpent Saints teilaa epäilijät ja häpäisee heidän hautansa, murhanhimoisen zombin lailla nilkuttava albumi on paras kokonaisuus näiltä herroilta sitten alussakin mainitun Wolverine Bluesin. Tämä kuoleman, perversioiden ja mädännäisyyden ylistyksen sirkus saapuu jälleen Suomeen, älä missaa!
Jukka Hätinen
ELÄKELÄISET
Humppakonsertto -live
Stupido Records
No mutta...täällähän on tanssit! Eläkeläisten viettäessä hengähdystaukoa hemmotellaan humppakerhon ystäviä livetaltioinnilla, joka samalla toimittanee myös väliaikaisen kokoelman virkaa. Nauhoitukset ovat peräisin orkesterin viime vuoden vedoilta Helsingissä, Kuopiossa ja Seinäjoella ja onpa Seinäjoen nauhoituksella tarjota sellainenkin harvinaisuus kuin käden katkeaminen kesken soitannan.
Livealbumit kompastuvat usein siihen, ettei yhtyeen nostattamaa henkeä saada taltioiduksi liian kikkailun ja perfektionismin ottaessa vallan. Humppakonsertolle on kuitenkin erittäin hyvin onnistuttu luomaan Eläkeläisten keikkojen hurmoksellinen, hyvää henkeä huokuva tunnelma. Niin jenkat kuin humpat laittavat jalan ja lantion liikkeelle, tutut, mutta aina yhtä hersyvät sanoitukset hymynkareet suupieleen ja tulkinnat saavat suorastaan hykertelemään. Itsekin kyseisen kiertueen keikan Vaasassa todistaneena voin hyvin tuntea tuopin maun huulilla ja hien liimautuvan selkään. Keikan loppu on erityisen kova luu; Elän humpalla, Pöpi, Humppaa, saatanat! ja medley, joka sisältää Humppalaki, Humppaa tai kuole ja Päätön humppa -kappaleet. Mutta myös muita helmiä muun muassa Päivätanssit, Vihaan humppaa tai Ranttalihumppa -biisien tapaan on tarjolla läpi levyn. Orkesterin ystäville pakko-ostos ilahduttamaan vaikkapa kotibileitä.
Hanna Valjakka
CRUMBLAND
Should I Tell You?
Terra
Helsinkiläinen nelikko todistaa heti debyytillään kuuluvansa ilman muuta kotimaisen grungensukuisen rockin taitajien eturiviin. Onhan yhtye toki ehtinyt soittaa yhdessä jo yli kymmenen vuotta, joten ensilevyn kypsyys ei sinänsä ole mikään yllätys. Jonten tumman laulun johtamasta soitosta nousee monessa kohtaa mielikuvia tyylilajin lippulaivoihin kuten Pearl Jam ja Soundgarden. Toki pääsääntöisesti Crumbland ei ole niin laahaavaa ja raskasta kuin Garden. Silti Should I Tell You? -levyltä löytyy vastaavan hyviä hetkiä. Myöskään viittauksia tämän vuosikymmenen Amerikan ihmeisiin kuten Creed ei parane jättää mainitsematta.
Pullat ovat siis hyvin uunissa, vallankin kun vielä voi todeta, ettei Crumbland silti kuulosta liikaa esikuviltaan. Toisaalta yhtyeen tummasyinen rock ei myöskään ole (ainakaan vielä) sillä lailla persoonallista, että voisi puhua varsinaisesta "Crumbland-soundista". Seuraava askel olisikin saada tiristettyä se oma ainutlaatuisuus jotain kautta esiin. Toinen tärkeä liike olisi saada luotua vielä muutama todellinen hittibiisi. Vaikka Feel You, heleä Wasting Time ja useampi muukin levyn yksittäinen kappale nostavat peukun pystyyn, ei mikään niistä jää erityisen vahvasti päähän pyörimään. Missään kohtaa levy ei tarjoa niin paljoa uutta näkökulmaa aiheeseen tai kiteytä jo opittua niin osuvasti, että karvoja nousisi pystyyn tai jalka alkaisi lyödä.
Ilkka Valpasvuo
SP
Kalevan Poika
Petsamo Industries
Silkinpehmee-nimellä klassisen tamperelaisduo Kontrastin riveissä esiintynyt SP on suomen kokeneimpia MC:itä, mutta julkaisi debyyttialbuminsa sooloartistina vasta vuonna 2007.
Vanhasta backpacker-identiteetistään kansikuvissa kiinni pitävä raptohtori avaa levyn Nälkänen-intoraidalla eteläiseen tyyliin, mutta palaa itsensä ja kuulijoiden onneksi perinteisempään rytmitykseen pian sen jälkeen.
Lähes kaiken alallaan Suomessa kokeneen miehen teksti on vailla teiniangstia, mikä koituu sekä levyn voitoksi että tappioksi. SP kykenee tekemään asioihin nuorempia kollegoitaan huomattavasti laajempia katsauksia, olipa sitten kyse hiphop-kulttuurin sisäpuolesta, kuten ehkä levyn parhaalla raidalla Housut roikkuu, tai sitten oikeasti suurista kuvioista, joita läpikäydään hieman turhan iskelmälliseksi vääntyneellä Hyvää-sinkkubiisillä.
Näin kypsän kirjoittajan on hiphop-formaatissa esiintyessään vaikea saavuttaa suurempaa suosiota Suomessa, niin tukevasti vanhat stigmat edelleen vaikuttavat.
Niko Toiskallio
OUT OF TUNE
Discontent Producers
Creative Class War
Oululaisen Out of Tunen debyyttialbumi on julkaistu Creative Commons -lisenssin alla vapaaseen levitykseen, eli musiikkia saa ladata laillisesti vaikkapa yhtyeen kotisivuilta, ja heti avausralli Copyleft Noticessa näistä asioista kerrotaankin. Discontent Producersin 15 menopalaa piiskataan läpi puolessa tunnissa, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, poskiinläpsimisen ohella kerrotaan asiat niin kuin ne ovat ja painutaan kotiin.
Oululaisretkueen punk tarjoillaan räyhäkkäänä fuusiona NOFX:n kaahausta, woo-aah -taustalauluja sekä todella vanhan CMX:n aggressiota ja YUP:n kieroutuneisuutta. Levyn verbaalinen puoli on alusta loppuun asti mielipuolista hyökkäystä auktoriteetteja vastaan ja tulvillaan hyödyllistä informaatiota, esimerkiksi Eat Your Leadersissa kerrotaan, miten poliitikon syöminen pelastaa yhden possun tai kolme kanaa.
Ehkäpä tätä musiikkia voisi luonnehtia jonkin sortin progressiiviseksi hardcoreksi tai punkiksi. Olkoon mitä on, punkkareille ja hc-faneille tämä on varma nakki, mutta raskaamman tuuttauksen sekä kierompien konseptien ystäville tätä on helppo suositella myös!
Jukka Hätinen
yle.fi/pop 
