Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Lokakuun pinossa mukana ovat tällä kertaa Apocalyptica, Endstand, Liekki, Unkind, Pyhimys, Absoluuttinen nollapiste, Tytär, Propaganda is Hippies -kokoelma, Tykopaatti ja Goon.
LIEKKI
Kalliot leikkaa
Mercury [Universal]
Odotin tätä levyä kuin uutta LEGO-laivaa lapsuuden jouluina.
Ensimmäiset kuuntelukerrat tyydyttivät vartomisen herättämää nälkää,
mutta hiljalleen kuunteluelimiin alkoi hiipiä hammaslääkäristä tuttu
puutumisen tunne. Vaikka soitannan terävimmät kärjet pureutuvat
syvälle mielen hermostoihin ja hieman rajummat 70-lukulaiset
särökitarat tarjoavat yleissoundiin juuri sopivaa muutosta, lopulta
jäljelle jää vain turta olo.
Albumin suurin ongelma on sen pituus, jota tasainen tuotanto ei täysin
pysty kantamaan. Vinyyliajasta tuttu kolme varttia olisi sopiva pala
purtavaksi bändin jumalaisen kauniita, mutta rönsyileviä maisemia.
Kuudentoista kappaleen järkäle on kuin liian iso suklaalevy. Hempeä
yleisilme muodostuu sokeriköntiksi, joka jättää jälkeensä valjun olon.
Jottei saarnani muuttuisi liian negatiiviseksi, täytyy myöntää, että
bändi on edelleen parhaimmillaan suomalaisen musiikkikentän ehdotonta
kärkeä. Pienempinä paloina nautittuna Kalliot leikkaa pystyy
yhtä aikaa nostamaan hymyn huulelle kuin tirauttamaan kyynelen
poskelle. Seuraavia tuotoksia kohtaan toivoisi bändiltä tarkempaa
itsekritiikkiä. Miksi hukuttaa timantit pronssikorujen sekaan, jos
kokonaisuudesta voi luoda kiiltävän jalokiven?
Henri Turunen
UNKIND
Hangen syliin
Combat Rock Industry
Kotimaisen hardcore-nelikon musiikin selkeitä vahvuuksia on soiton tinkimätön tumma juoksu ja suomenkielen käyttö. Useamman kuuntelun jälkeen niistä sanoista alkaa jopa saada jonkin verran selvää, vaikka aika puuroisille rajoille touhua vedetäänkin. Unkindin hardcore on paitsi tummaa ja rullaavaa, myös toimivan säröisää rokkipotkua. Parhaimmillaan onnistutaan jopa luomaan mieleenjääviä asennekertoja kuten avauskappaleessa Kiire sisällämme.
Valtaosiltaan materiaali tamppaa silti sitä samaa tuttua mattoa ehkä turhankin yksiuraisesti. Kaahauksen vastapainona on oikeastaan vain synkän melankolista laahaavampaa puolta, joka toki toimii hyvänä, saman sävypaletin säilyttävänä vastapainona kiihkeämmille kohdille, mutta joka ei silti yllätä oikein missään kohtaa. Hangen syliin on hyvä ja tiukka levy sarallaan, mutta turhan turvallinen ja tuttu.
Ilkka Valpasvuo
GOON
Kaikki kunnossa
Break A Leg Entertainment
Pienimuotoisen ska-buumin myötä genren orkestereita on syntynyt tänne pohjolaankin vaikka kuinka, mutta Goon on ensimmäinen suomen kielellä esiintyvä bändi, johon törmäsin. Poppoon omakustanteet ovat edustaneet suuntauksen kirkkainta kärkeä ja tämä palkittiin levytussopimuksella. Kotkalaisten debyytti pitää sisällään bändiä seuranneille tuttuja, vanhempia viisuja sekä kourallisen uusia.
Nytkyviä ska-kitarariffejä säestää maltillisen tyylikkäästi käytetyt torvet ja urut, vokalistin laulaessa maanläheisiä tarinoitaan. Kertoivat biisit sitten laiskottelusta, työnteosta, tytöistä, krapulasta tai musiikkibisneksestä, ne pistävät tanssijalan vipattamaan, nostavat hymyn suupielille, groovaavat ja svengaavat kovempaa kuin laki sallii. Hauskanpitoasennetta ja live-energiaa on saatu tallennettua levylle kiitettävän paljon, vaikka ennen kaikkea livebändistä onkin kyse.
Goon osoittaa, ettei musiikin tarvitse olla niin vakavalla naamalla soitettua ollakseen hyvää. Kaikki kunnossa lunastaa kirkkaasti sille luodut odotukset ja on hyvien kotibileiden soundtrack, ehtaa Goon-meininkiä alusta loppuun.
Jukka Hätinen
TYKOPAATTI
Juomaripoika
Joku Roti
Konseptialbumin tekeminen on aina riski, ja sellaisen tekeminen suomalaisen rap-viitekehyksen sisällä on tähän asti ollut ns. sallittua ainoastaan Notkean Rotan kaltaisille, kaikki lajityyppirajat muutoinkin ylittäville instituutioille. Toisaalta, jos Suomessa tekee konseptialbumin viinanjuomisesta, ei välttämättä mene pahasti metsään.
Tykopaatti, joka tunnetaan myös Frankly Irrational -nimellä tehdyistä englanninkielisistä tuotoksista, olisi toki saattanut tehdä kotikielisen debyyttinsä laajemmallakin aihekirjolla.
Nyt homma törmää mm. seinään, jonka muodostavien arvioijien näkökulmasta Tykopaatti on yksiulotteisen synkkä hahmo. Livenä hulvattomana vitsinkertojana tunnettu rappari kuitenkin tarjoaa levyllään vähänkin tarkemmin kuuntelevalle näkemystä laajalla skaalalla, ja lopulta rehellisyys perii ainakin Pirkanmaan. Stepan kanssa esitetty jallu-ylistys Ei sen kuulu kuplii, ja MDMA Nummisen reippaamman pään biiteillä rullaava Sä käytät mua kuuluvat siihen samaan kotimaiseen rap-kärkeen kuin Mestarisoundi -kokoelmalla jo aiemmin julkaistu Soittoo.
Niko Toiskallio
ABSOLUUTTINEN NOLLAPISTE
Iiris
Megamania [Johanna kustannus]
Miten voi muuttua juuri sopivassa suhteessa ja silti säilyttää
tärkeimmät piirteensä? Tähän kysymykseen, kun tietäisi vastauksen,
pääsisi varmasti täyttämään ohjeillaan elämäntapalehtien palstatilaa.
Absoluuttinen nollapiste voisi olla hyvä haastateltava
tällaiseen artikkeliin, sillä se on pitkän uransa aikana pystynyt joka
kerta tuomaan albumeilleen uusia tuulia, mutta silti edelleen esiin
pääsee se velmu rovaniemeläinen teinijengi, joka jo 90-luvun alussa
herätti kiinnostusta.
Iiriksellä yhtye siirtää 70-lukulaista äänimaailmaansa kohti
kasarisoundeja, suoristaa tiukimmat mutkat loivemmiksi ja tuo esille
liudan tiukkoja riffejä. Tommi Liimatan lyyrinen osuus jatkaa
edelleen matkaansa kohti aikuisuutta. Avausraidan Muistaisit
miksi kertosäkeen lausepari "Olisit enemmän kotona / olisit
vähemmän poissa" lähentelee jo putromaisia kielikuvia. Jos kynäniekan
sutkautuksista on jäänyt hulluimat piirteet pois, tilalle on tullut
entistä terävempiä lausahduksia.
Albumi tuonee yhtyeelle taas uusia kuulijoita, mutta ei varmastikaan
aja entisiä fanejakaan pois. Vaikka Iiris on jo bändin yhdeksäs
albumi, tuntuu kuin yhtye olisi vasta matkansa alussa.
Henri Turunen
ENDSTAND
Spark
Combat Rock Industry
Endstand on sen verran pitkään pysytellyt kotimaisen melodisen hardcoren etulinjoilla, että voidaan puhua jo veteraani- tai vähintään pioneeribändistä. Liekö sitten syynä se jatkuva tulimyrskyssä seisominen vai kuulijan korva, mutta nelikoksi kutistuneen riihimäkeläis-yhtyeen tuorein pitkäsoitto maistuu hiukan luutuneelta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Spark olisi hyvä melodisen hardcorepunkin levytys tai että Endstandin kitarakiivailut ja Janne Tammisen tiukka ärjyntä olisi jotenkin laimentunut. Ennemminkin tuntuu siltä, että hyväksi koettua kaavaa ei tällä levyllä ole kovinkaan paljon lähdetty haastamaan.
Sparkilla on alusta loppuun sitä tuttua tiukkaa Endstandia, tummaa ja aggressiivis-energistä hooceetä, mutta kun ihan vastaavia iskuja on jo kuultu useampaan kertaan. Kun päästään omassa jutussa sen verran suvereeneiksi, että seuraa ns. Apulanta-ilmiö (eli kaikki uudet levyt kuulostavat melkoisen samoilta), nousee biisimateriaali entistäkin tärkeämpään osaan. Nyt ei enää haeta sitä omaa soundia, vaan nyt pitäisi tiivistää omasta kaavasta niitä timantteja. Tiedä sitten onko levylautanen väärä alusta Endstandin musiikista nauttimiselle, mutta minua Spark ei sykähdytä. Takuuhyvää peruskauraa.
Ilkka Valpasvuo
PYHIMYS
Salainen Maailma
Monsp Records
Levyn avaavan Talvipuutarha -biisin pariminuuttinen intro on etukäteen pelottava.
Sortuuko Pyhimys larppailuun aitoakin aidompaa vaativalla kentällä? Biisin lopulta alkavat tekstit ovat nekin niin syviä, että hetken joutuu miettimään onko kyse mestariteoksesta vai ankeasta patetiasta, myös käsitteen amerikkalaisen merkityksen mukaan. Muista, sä et oo lentäjän poika, sä oot lentäjä. Avausraita ei kokonaisenakaan vielä kerro, missä mennään.
Loppujen neljäntoista biisin aikana Pyhimys onnistuu vakuuttamaan skeptisemmänkin. Pitkään ennusteltu bubbling-under -rapparin verbaalinen kukkaan puhkeaminen ei kuitenkaan ole yhtä suuri yllätys kuin albumin äänimaisema kokonaisuudessaan. Eeppisistä äkkivääriin vaihtelevien kappaleiden tuotanto tukee päähenkilön intensiivisiä, ja paikoin moniulotteisiakin esityksiä loistavasti.
Mä en ****sta sua -biisi edustaa sellaista ihmissuhdepurkausta, jolla kotimainen pop ja rock on elänyt vuosikymmeniä. Nyt, kun ahdistus lävähtää silmille todellisella voimalla ja suoraan, on se liikaa mainstreamille, tietysti.
Samaan aikaan kun Elastinen osoittaa olevansa kypsä koko kansan idoliksi, nostaa Pyhimys puhtaasti intohimoon ja osaamiseen perustuvalla sektorilla rimaa kerralla useamman pykälän. Suomalainen rap voi varsin hyvin.
Niko Toiskallio
ERI ESITTÄJIÄ
Propaganda is Hippies
Kämäset Levyt
Kansia hypistellessä ja levyn pyöriessä ensimmäisiä kierroksiaan tajuaa, että nyt palataan aikaan jolloin Kuolema aloitti sekakäyttöä ja Terveet Kädet leikkivät pissalla ja paskalla. Neljäänkymmeneen minuuttiin on saatu mahtumaan 34 riisutuin melodioin ja koruttomin sanomin varusteltua vanhan koulun HC-rallia seitsemältä ilmeisen tuoreelta bändiltä.
Kokoelman parhaasta annista vastaavat ensimmäisenä rymistelevä Kieltolaki sekä viimeisenä kohkaava Yhteiskunnan Ystävät? Kieltolain biisikolmikko vedetään läpi sellaisella raivolla ja intensiteetillä, että turkulaiset kukkahattutädit ovat varmasti pakokauhun vallassa. YY:n osuus on riemastuttavan mainiota kiljunhuuruista sekasortoa ja kaaosta. Viimeisen Kolonna kuulostaa kahteen edellä mainittuun verrattuna hieman löysemmältä, mutta muutamaan biisiin viljelty Dead Kennedys -riffi nostaa retkueen kokoelman palkintosijalle, vaikkei tämä mikään kilpailu olekaan.
Väärinkäsityksen ja Sotatilan perinnetietoinen HC toimii mallikkaasti, mutta levyn keskiosa jää auttamatta alun ja lopun varjoon. Totuuden pelkistetetyt kaahausrypistykset ja Omaisuusvahingon keskinkertaisen punk-kopistelun yli hyppimällä Propaganda is Hippies on hengästyttävän tiukka paketti. Soundeista voisi motkottaa, mutta eipä se tämän genren politiikkaan kuulu.
Jukka Hätinen
TYTÄR
Valontuoja
Shadow World
Miltäs kuulostaisi kaava, jossa yhdistyy iskelmälliset rautalanka-kitarasävyt, hevin suuntaan kumartuvaa raskautta ja suomalaisen tummaa melankoliaa? Aivan oikein, se kuulostaisi Viikatteelta. Silti ihan samoja sanoja voi käyttää myös kentän uudesta tulokkaasta, Tytär-orkesterista. Eikä Tytär silti oikeastaan kuulosta lainkaan samalta.
Viisihenkisen Tyttären tummassa rockissa on melko omanlaisensa hallitun maaninen väreily, joka erottaa sen melko suoraviivaisesti itseään ilmaisevista kitarapehtooreista. Silti yhtye ei myöskään kuulosta ihan suoraan Maj Karmalta tai Verenpisaralta, joilla molemmilla on yhtenä vahvuutenaan juuri tällainen piilevän maaninen ote, toisella näkyvämmin kuin toisella. Tytär osaa myös rauhoittua juttunsa ääreen, jolloin se pääsee lähemmäs Agentsia ja esikuviksi nostettuja muusikko-kirjoittajia Tuomari Nurmio, Ismo Alanko ja Kauko Röyhkä. Yhtyeen kaavalle voisikin luvata menestystä, sillä se onnistuu luovimaan mainittujen, vahvoja fanijoukkoja viehättävien mestarien välistä, ammentaen luovasti jokaiselta ilman viivasuoraa ja yksipäistä plagiointia.
Tyttäreltä löytyy persoonallinen ja sopivan hallitun hullun kuuloinen solisti Wile, muutamissa kohdissa oivasti hommaa kuorruttava Risto-yhtyeen kitarasta tutumman Tuomas Erikssonin helvetinpasuuna sekä ennen kaikkea taito antaa tummasyisen rock-ilmaisun ohella tilaa sille iskelmälliselle melankolialle. Hetken päästä lainaa jo ihan oikeasti Unto Monosta. Biiseissä on poikkeuksetta tuoreehko ja tarttuva ote ja kokonaisuus onkin ehdottomasti yksi tumman suomenkielisen rockin tämänvuotisia tapauksia. Ihan se viimeinen silaus kuitenkin jää uupumaan. Syyssateisiin tämä levy on onnen omiaan, mikä näkyy myös arvosanassa. Mutta todelliseen syvälliseen "levyn sisälle pääsemiseen" saattaa kulua muutama kymmenen kertaa enemmän kuin mitä Valontuojaa on tähän mennessä tullut pyöriteltyä. Voi myös olla ettei sinne pääse ikinä.
Ilkka Valpasvuo
APOCALYPTICA
Worlds Collide
SonyBMG
Apocalypticaa on usein biisien teossa vaivannut tauti, jossa levykokonaisuuksille osataan kyllä tehdä monta koskettavaa kappaletta ja vauhtivaihdettakin syytää sopivasti mukaan, mutta mukaan on joka kerran onnistunut siirtymään sen verran monta ontoltakin kalskahtavaa teosta, että ne mestarillisetkin hukkuvat joukkoon. Kokonaisuus tuntuu tällöin valjummalta kuin biisit todellisuudessa ansaitsisivat. Worlds Collidella ollaan tämä sudenkuoppa onnistuttu välttämään erityisen onnistuneesti ja tällä kertaa ne pari ei-niin-koskettavaa vetoa vain jäävät suosiolla varjoon muita biisejä tyrkkimättä.
Worlds Collidelle on siinä mielessä keksitty erittäin istuva otsikko, että albumilla todellakin kohtaavat erilaiset maailmat. Lohduttoman haikea synkkyys vaihtuu kepeisiin satutunnelmiin, vuorotellen kuulija voi kuvitella rämpivänsä suossa vain noustakseen höyhenenkeveästi reheville nummille. Tuntuu myös, että selloryhmä on onnistunut tälle kiekolleen taltioimaan tähän asti metallisimpia ja jyhkeimpiä sävyjään.
Levyllä ison selkärangan muodostavat vierailevat solistit, jotka aiheuttavat omien kappaleidensa kohdalla sen, että levyn tunnelmat vaihtuvat täysin: Corey Taylorin kohdalla ei kyseessä uskoisi olevan Apocalyptica vaan Stone Sour, samoin käy Lacuna Coilin Christina Scabbian ja Rammsteinin Till Lindemannin kohdalla. Taylor ja Scabbia luotsaavat levyn parhaimpia laulettuja raitoja siinä, missä Last Hope ja Peace nousevat instrumentaaleina ylitse muiden.
Hanna Valjakka
