Keväällä 2006 Suomeen syntynyt neljän nuoren naisen muodostama rock-yhtye Pintandwefall lupasi lähes alusta lähtien mainiota meininkiä. Nyt eli syksyllä 2007 bändiltä tulee ensimmäinen levy. Tampereen Vastavirran keikkaan valmistautuva nelikko myöntää olevansa melkoisen hämmentynyt siitä vauhdista millä kaikki on tapahtunut. Jopa fanit tuntuvat olevan ihmeissään ja bändin debyyttialbumin Wow! What Was That, Baby? nimikin viittaa samaan. Mitä oikein tapahtui?
Sain hassun idean että Pintandwefallin mielikuvituksellinen nimi olisi keksitty, jotta mahdollisimman moni rokkipoika tulisi testaamaan asiaa eli tarjoamaan juomia. Mutta ei sentään. Kaveri Juhon läpästä nimensä napannut nelikko sai alkunsa laulaja-kitaristi Dumb Pintin visiosta, tottakai baarissa. Idea oli, että mitäs jos perustaisi yhtä keikkaa varten tyttöbändin, jossa pääsisi itse laulamaan, soittamaan kitaraa ja tekemään biisejä, asioita joista ei ollut minkäänlaista kokemusta. Seuraavana päivänä rekrytoitiin abi-infossa Tough Pint ja Crazy Pint, kumpi haluaa bassoon ja kumpi rumpuihin ja hiukan myöhemmin Cute Pint liittyi viimeisenä lenkkinä joukkoon iloiseen.
Bändimaratonia varten tehtiin pari biisiä, jotka soitettiin tosi huonosti. Aikaa oli 10 minuuttia, joista osa täytettiin mm. roudareilla. Enemmän pääasia oli, että mitä pistetään päälle? Alkuperäisen läpän mukaan tarkoitus oli hajota heti keikan perään musiikillisiin erimielisyyksiin, mutta vahingossa homma jatkuikin seuraavaan keikkaan ja siitä eteenpäin.
Vaikka Pintandwefall oli alun perin yhden ihmisen idea, muodostui nelikosta heti vahvasti demokraattinen kokonaisuus, jossa kaikki tuovat biiseihin omat ideansa, kaikki tekevät biisejä ja kaikki myös laulaa. Musiikilliset taustat ovat kaikilla erilaisia, silti neidot itsekin painottavat, että yhteistyö patinoi kaikkien tekemiin kappaleisiin sellaisen yhtenäisen Pintandwefall-leiman. Niinpä debyyttilevykin on alusta loppuun selkeästi yhtenäinen ja vaikka melko erilaisiakin kappaleita löytyy, on kaikkien takana selvästi samat tekijät. Nuorella yhtyeellä on siis alusta lähtien omanlaisensa soundi.
Millainen tuo soundi sitten oikein on? Avainasia taitaa olla tiukalla rock-säröllä annosteltu "rouhea meininki", jonka taltioimisessa levymuotoon Tigerbombsien Pepe Trouble on ollut juuri oikea mies. Mukana on japanilaisen 5,6,7,8´sin ja kotimaisen The Micragirlsin kaltaista yksinkertaista rock-hulluutta, vaanivaa agenttipunkkia, perinteistä 1-2-3-4 -iskevyyttä ja yllättävän paljon karheutta. Puhutaan kumminkin nuorista ja melkoisen pienistä tytöistä, mutta se särö ja asenne joka nelikosta lähtee on kyllä aika iso ja jopa muriseva. Yksinkertainen, mutta äänekäs ja iskevä. Ei todellakaan mitään kesyä kehräystä, vaikka rock-imagon takana nelikko on jopa välispiikeissään todella kiltin oloinen. Anteeksipyytävä ja hiukan ujo sillä lailla sympaattisesti, ei mitenkään nöyristellen.
Pinttejä ärsyttää tämänkin haastattelun aikana käymissämme keskusteluissa (joista tähän juttuun päätyi vain murto-osa) valtavasti se kuinka joka paikassa korostetaan vain sitä kuinka nuori TYTTÖbändi on kyseessä ja kuinka muka saadaan paljon anteeksi vain sukupuolen takia. Kuittaan neidoille, että ainakin tämän toimittajan mielestä se on ihan sama onko homman takana kuusikymppisten alkoholisoituneiden kusipäiden herraseurue tai vaikka mummojen ompeluseura, jos bändillä on lyödä tiskiin näin hyviä biisejä ja yhtä valloittavaa lava-meininkiä. Eikä tästä nyt pidä päätellä, etteikö nuoreiden hehkeiden neitojen seuraaminen rock-lavoilla olisi minustakin mukavaa, mutta kuten sanottua, biisit ratkaisevat.
Toinen vieläkin ärsyttävämpi seikka on joidenkin kriitikoiden tyyli "että nyt kun Tiktak lopettaa, kentällä on tilaa" -tyylinen ajattelumalli. Ensinnäkin: Tiktakilla ja PAWF:illa ei ole musiikillisesti juurikaan mitään yhteistä ja toiseksi: Pinttarit sentään tekevät itse oman musansa ja luovat itse oman tyylinsä. Se tyyli taas toki jossain määrin kumartaa vaikkapa Micragirlsien suuntaan, mutta silti sekin vertaus on huomattavasti helpompi sen saman sukupuolen ja soittajien fyysisen koon perusteella kuin pelkästään musiikkia vertailemalla.
Kuten sanottua, aika persoonallisesta soundista puhutaan, vaikka sen taustalla olevat vaikutteet ja osaset ovat toki löydettävissä ja eroteltavissa. Kuten neidot asian tiivistävät: "Tyttöbändit eivät ole mikään genre!" Mutta ovatko mieskriitikot..?
Levy tehtiin melkein ekalla otolla, alle viikossa. Ja kivaa oli. Levyä hienosäätänyt Jarkko "Pepe Trouble" Heiniö onnistui tuomaan levyyn hienosti biisejä vahvistavia nyansseja - esimerkiksi pieniä taukoja siellä täällä. Myöskin levyn soundi on nelikon mielestä melkoinen edistysaskel demojen demomaiseen ilmeeseen. Yhtyeen rouheasta soitosta ja tyylistä huolimatta soundit eivät mene levyllä missään vaiheessa tukkoon. Tätä ei silti voi laskea pelkästään Jarkon ansioksi, vaan tyttöjen alkuperäiseen soundi-ideaan jo kuului aika yksinkertainen soitto, jossa on kuitenkin vain yksi kitara. Ja niitä nyansseja oli siellä jo ennestäänkin kyllä.
Yhtyeen luonteesta kertoo aika paljon se, että sellaisia pieniä hassuja juttuja keksitään ja kehitellään eikä pidetä vain omana kivana vaan esitellään myös kuulijoille. Mainio esimerkki tästä on levyn nelosbiisi Agentina, jossa lauletaan selkeästi Argentiinasta. Nimi syntyi kun tytöt olivat juuri saaneet kyseisen biisin valmiiksi ja näkivät kaupan hedelmäosastolla satsumien hintalapussa tekstin agentiinalaisia satsumia. Tottakai moinen hassuus piti hyödyntää...
Reilussa vuodessa on tapahtunut niin paljon, ettei nelikko oikein osaa toivoa vielä juuri mitään tulevaisuudesta. Keikka Roskildessa olisi ainakin jonkinlainen unelmien täyttymys. Keikkoja paljon ja uusia biisejä ja tottakai kesällä festivaaleille, eli aika perinteisiä toiveita nuorelle bändille. Levyn myynnin suhteen Pinttarit eivät myöskään oikein odota mitään, vaikka levynjulkkarikeikalla niitä olikin myyty melkoinen pino.
Ihan alusta asti yhtyeen juttuun on kuulunut myös se, että lavalla tarjotaan show, ei mitään suoraan töistä kitara käteen ja lavalle. Aluksi se huulipuna oli kaikki mitä oli ylipäätään vietävänä sinne lavalle, nykyään naamiot ja koreografiat tuovat vahvaan biisimateriaaliin ja riehakkaaseen meininkiin vielä muutaman säväyksen lisää. Ja naamiot ovat myös eräänlainen "rock-tähden supersankariasu", jonka taakse on helppo kätkeä oma hermostuneisuus ja jossa voi luontevasti pistää poseeraus-roolin päälle. Pints are In the House!
