Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.
Joulukuun pino on ohut julkaisujen vähentyessä pyhien aikana. Mukana ovat tällä kertaa Pedestrian's Motor, Itkevä tyttö, Wounds, Circusfolk, The Bluestation, Havoc Unit, PMMP ja Black Ice -soundtrack. Tammikuussa levyarvioartikkeli viettää lomaa, mutta palaa jälleen helmikuun lopussa.
PEDERSTRIAN'S MOTOR
III
Fullsteam Records
Pedestrian's Motorin kolmas EP III julkaistiin
marraskuun lopussa. III on EP-trilogian seesteisin osa.
Industrial-vaikutteita on tällä kertaa edellisiä osia vähemmän, mutta
kokonaan niitä ei toki ole unohdettu. III tarjoilee jo tutuksi
tulleeseen tyyliin kauniita piano- ja laulumelodioita. Erityisesti
Empty Headed Cowboysin duetoissa Jorma Korhosen ja
Ville Maljan äänet tukevat toisiaan erinomaisesti. Korhonen
käyttää ääntään tällä kertaa muutenkin laajemmin.
Jos levyltä ei muuten industrialvaikutteita paljon löydykkään, on
No White Horsen bridge-osa niitä täynnä, kliseitä käytetään
tässä kohtaa surutta, mutta mikäs siinä kun homma toimii. Levyn
heikoimmaksi lenkiksi muodostuu Treasure. Paikka kahden
huippukappaleen jälkeen on toki epäkiitollinen, mutta Treasure sopisi
tekstiensä puolesta paremmin Saran He Kutsuivat Luokseen
levylle ja jää minimalistisuudessaan ohueksi. EP:n päättävä Ten
Seconds on jälleen Pedestrian's Motoria omimmillaan. III on
pienistä puutteistaan huolimatta vahva päätös yhden
mielenkiintoisimman suomalaisyhtyeen ensimmäiselle etapille.
Erno Nikkola
ITKEVÄ TYTTÖ
Hiljainen Berliini
Kaakao Records
Satakunta on toiminut viime vuosikymmenen ajan todellisena taiderockin
ja kokeellisen musiikin kehtona. Sieltä, tarkemmin sanottuna Raumalta,
ponnistaa myös Itkevä tyttö. Yhtyeen kakkosalbumi Hiljainen
Berliini on mielenkiintoinen yhdistelmä räväkkää rockia,
jazz-elementtejä ja iskelmää. Kun monipuoliseen musiikilliseen antiin
liitetään laulaja-kitaristi Lauri-Matti Parppein runollisen
sanoitukset, on kokonaisuus vallan persoonallinen.
Omaperäisyydellä on useimmiten kaksi kolikon puolta. Yhtäältä oudot
sovitukselliset ratkaisut kiihottavat mielessä värikkäitä kuvia, mutta
toisaalta liian paljon uusia asioita kerrallaan tuntuu hieman
raskaalta omaksua. Tässä hienojen oivallusten ja hieman
paatoksellisten äänivallien välisessä ristiaallokossa kuljetaan levyn
alusta loppuun.
Parhaiten yhtye hallitsee kappaleet, joissa hissutellaan kevyesti ja
vastapainoksi tuodaan mukaan raskaampia elementtejä. Tällaisia ovat
Vertigo ja albumin nimikkoraita. Yhtyeen konsepti alkaa olla
loistavasti kasassa, mutta vielä kaivataan hienoviilausta ja
oikeanlaisen dynamiikka-asteen löytymistä, jotta bändin idea
kirkastuisi huipputasolle. Nyt näistä kirkastumisen hetkistä voidaan
nauttia vain hetkittäin.
Henri Turunen
PMMP
Puuhevonen
Sony [SonyBMG]
Mikäli olet viettänyt lapsuutesi -70- luvun lopussa tai -80-luvun alussa ja varsinkin, jos itse olet suunnittelemassa perheen perustamista voinee PMMP:n lastenlaulukokoelmaa suositella lämmöllä. Nostalgiatrippinä levy on mitä mainioin, mutta en ole niinkään varma, olisivatko laulut yhtä paljon nykylasten mieleen.
PMMP on sovituksellisesti tehnyt kiekolle paljon mielenkiintoisia ratkaisuja, mutta monesti niihin kaipaa vielä lisää äärimmäisyyttä ja siviilirohkeutta. Tuntuu suorastaan valjulta, miten helpolla monessakin sovituksessa on loppujen lopuksi menty, mutta sitten toisaalla, kuten Minä soitan harmonikkaa ja Neljä kissanpoikaa -kappaleissa on selkeästi päästy alkuperäisversiota paremmalle tasolle. Miran ja Paulan tahallisen lapsekkaat äänet ja mielenkiintoiset tehosteet, kuten nau'ut ja haukahdukset tuovat biiseihin lisäväriä ja esimerkiksi Suojelusenkelillä itseään voi huvittaakin kuvittelemalla sen osaksi suviseuroja tai pyhäkoulua. Kuitenkin keskitasoisuus on se, mihin tämä levy kompastuu, valitettavasti, koska näiltä naisilta olisi voinut odottaa niin paljon enemmänkin.
Hanna Valjakka
THE BLUESTATION
Over The Top
Shotgun Productions
Kansien perusteella odotin Motörheadia, mutta sainkin Kyussia, Soundgardenia ja annoksen action rockia. Bigger Than Jesus, uhoaa helsinkiläistrio heti toisella raidalla. Enpä ole kyseisestä hipistä ikinä suuremmin perustanut ja tervettä itsetuntoa on hyvä omistaa, varsinkin rokkipiireissä, joten antaa palaa vaan. Laulava rumpali Jack F. Knight tuo Bluestationin musiikkiin Cornell-elementin, biisien perustuessa pitkälti kahden ja kolmen soinnun katurokkiin, jota höystetään stoner-henkisillä, rouhealla kädellä soitetuilla jammailuilla.
Over The Top rokkaa raskaalla otteella jääden tarpeen vaatiessa fiilistelemään hetkeksi. Omiksi suosikeikseni nousivat parit aloitusraidat sekä loppupuolen Shotgun, jossa grunge-meininki yhdistyy saumattomasti kyussmaiseen aavikkotunnelmointiin. Käytetyistä ideoista on keitetty tuoreen kuuloinen soppa ja voisin lyödä vaikka jallukolan vetoa, että livenä toimii niin maan penteleesti! Ps. aika mielenkiintoinen biografia jätkien kotisivuilla.
Jukka Hätinen
CIRCUSFOLK
Making Faces
Pretty Little Hairdo
Progen ja popin fuusiosta ammentava vantaalainen nelikko lähtee hyvin eteerisellä leijailulla kahdeksanbiisisen levynsä avauksessa. Submarinasta siirrytään samaa tarinaa jatkaen If:in kiivaammin säröilevään maalailuun. Circusfolkin soittoa leimaavat elementit ovat melko mahtipontinen syke, komeista kasvatuksista tehtävät suunnanvaihdokset pieniin pohdintoihin ja takaisin sekä popmelodinen kuulaus. Kun yhtyeen pyrkimyksenä on rikkoa perinnäisiä pop-kaavoja ja koittaa luoda jotain haastavampaa kuin perusradiohuttu, on selvää, ettei kyseessä ole kaikkein ilmeisin yhtye. Niinpä sen linkittäminen tiukasti johonkin tiettyyn genreen olisi väärin ja mahdotonta. Pahin ansakuoppa on tietysti se, että uusien reittien auraaminen johtaa jonkinlaiseen päämäärättömään haahuiluun ja hetkittäin Circusfolk kieltämättä tuntuu hiukan hukkaavan perimmäisen suunnan.
Mutta koska harmonisuus ja jatkuvasti etenevä matka ovat nelikolle olennaisia, ei Making Faces kadota missään vaiheessa itseään liikaa. Missään nimessä Sirkusväki ei ole mitään maailman helpoimmin omaksuttavaa musiikkia, mutta yhtyeen oma linjanvalinta on mainio ja toteutuskin vaihtelee kelvollisen ja hyvän välillä. Erinomaisuuden vaatima viimeinen kipinä ja puristus Making Facesiltä kumminkin jostain syystä puuttuu. Havenillä päästään ehkä lähimmäksi parhautta.
Ilkka Valpasvuo
EICCA TOPPINEN
Music For The Movie Black Ice
Inquisition/Sony [SonyBMG]
Hatunnostona Eicca Toppiselle on sanottava, että tänä vuonna aiemmin ilmestynyt uusi Apocalyptica ja miehen omiin nimiinsä työstetty Musta jää -soundtrack eivät kuulosta lainkaan toisiltaan. Soundtrack loihtii eteen talvisen maiseman, kilometrikaupalla järvenselkää, jossa on kuultavaa, mustana hohtavaa jäätä siinä, missä Worlds Collide lähinnä rokkaa. Jotain tuttua toki on aistittavissa, kuten Apocalyptican teemoja jatkava Cooma II. Levyä kuunnellessa huomaa myös selkeästi kuinka Apocalyptican soundiin vaikuttaa, että kyseessä on kuitenkin bändi ja samalla alkaa miettiä, miltä mahtaisi kuulostaa Toppisen oma soololevy, ilman elokuvan tuomaa konseptia.
Levyn ääressä ei voi kuin todeta, että kerrankin on suomalaiseen nykyfilmiin vaivauduttu tekemään varta vasten tyylikäs soundtrack eikä ole tyydytty vain täyttämään leffaa uusimmilla hiteillä niin, että saadaan tyydytettyä samalla levy-yhtiöiden promootiohaaveet. Toppisen sävelistä tulee toki draamaa enemmän mieleen fantasia ja kuten soundtrack-kokonaisuuksissa usein, eivät biisit kovin paljon onnistu paremmuusjärjestyksen muodostamisessa. Edukseen erottuvat kuitenkin jo mainittu Cooma II, Love Song ja Evil Ground. Myös Hanna Pakarisen esittämä Black Ice toimii harvinaisen hyvin, ollakseen elokuvaan varta vasten tehty "tunnusbiisi".
Hanna Valjakka
WOUNDS
Morbid Holocaust
CFTN Distribution
Woundsin hartaasti odotetulla kakkosalbumilla ei kahvitaukoja ehditä pitämään. Kirves viuhuu aloitussekunnista viimeiseen veriseen jauhelihakasaan asti Saksa-thrashin hengessä. Kaksiminuuttisiin pätkiin hakattu Morbid Holocaust jyrää tiukoilla thrash-riffeillä, turha kikkailu ja kappalerakenteiden pohdiskelu jätetään suosiolla muille. Soldehedin omintakeinen räkä-punk vokalisointi, jossa Woundsin sanoma ulostetaan syljen lentäessä, ajoituksen ollessa mallia "fiilispohjalta", toimii harjavaltalaisten murjontaan kuin puukko selkään.
Rumpukapulat pysyvät kädessä vakuuttavasti ja kielisoittimien sahaus pistää niskat koville. Kuten sanottu, biisit ovat parin minuutin päällekarkauksia, biisirakenteet riisuttuja ja varsinaisia koukkuja tältä levyltä saa etsiä. Wounds luottaa suoraan ilmaisuun ja se heille suotakoon. Slayerin Angel of Deathin alkuhuudon imitoinnin olisi suosiolla voinut jättää vähemmälle, tai kokonaan Pyövelin levyille. Makuasia tietysti on, voiko sitä olla ikinä liikaa.
Jukka Hätinen
HAVOC UNIT
h.IV+
Vendlus Records
Tässäpä todellinen joulunajan anti-soundtrack ja hyvä niin! Jos seesteisyys alkaa ahdistaa on tässä kaaoksessa hyvä tasoittaa hermojaan. Paitsi, että Havoc Unit tuo sielulle kaivatun annoksen uskontokriittisyyttä, se tekee sen myös sellaisella intensiteetillä, tarkkuudella, voimalla ja mielikuvituksella, että alkaa heikottamaan. Teknokraattinen, metallinen, industrialisoitu ja ajoittain kuin seonnut soittorasia, siitä muodostuu tämä ...And Oceansin seuraaja. Ajoittain mielessä seikkailee Ministry, ajoittain Meshuggah ja lukemattomat muut sylttytehtaat, mutta kyllä bändin ulosanti pitkälti on omanlaistaan ja sellaisenaan juuri äärimmäisen kiehtovaa.
Havoc Unitin melodioilla on kiero tapa koukuttaa ensin kuulijansa ja kuristaa sitten. Efekti on pitkälti sama kuin kauhuelokuvissa, houkutteleva, mutta samalla usein epämiellyttävä. Paitsi uskontokriittisyyttä, tihkuu bändin maailma myös inhoa ihmiskuntaa - ja myös itseä kohtaan. Biisiparhaimmistossa ovat avausraita, jonka nimeä ei länsimaisella näppäimistöllä viitsi käydä toistamaan, sekä Gen.eration Gen.ocide ja Man vs. Flesh. Kokonaisuudessa on kuitenkin vielä liikaa samankaltaisuuksia, jotta täydellinen kaaos olisi saavutettu. Pisteistä jää täten uupumaan yhden tähden verran ja levyn olisi toivonut myös loppuvan selkeämmin johonkin siinä, missä se nyt tuntuu loppuvan ei mihinkään. En kuitenkaan epäile, etteikö tätäkin voitaisi korjata tulevilla tuotoksilla, mikäli yhtye jatkaa eteenpäin yhtä tinkimättömällä linjalla.
Hanna Valjakka
