Marjastamassa alakulttuurien metsissä

Pian viisi vuotta täyttävä majavapartio Angelica Kult on pyöräyttänyt esikoisensa. Debyyttialbumi Trash Gang on nyt kaupoissa, joten oli aika kutsua yhtye puhumaan itsestään - ja vähän jostain muustakin.

On tiistai-ilta ja istumme eräässä monista Helsingin Kallion ravitsemusliikkeistä. Viikonloppu painaa vielä itse kullakin, mutta tässä vaiheessa sille voi jo hieman naureskella. Pöydässä käy iloinen puheensorina kun Angelica Kultin nelikko vaihtaa päivän kuulumisia. Sitten kun nauhurin punainen valo syttyy, on yhtäkkiä aivan hiljaista. Niinhän siinä usein käy. Tunnelma kuitenkin vapautuu taas pian ja pääsemme alkuun.

Angelica Kult on siis helsinkiläinen kolmen naisen ja yhden miehen muodostama yhtye, joka lehdistötiedotteen mukaan on "ennen kaikkea synkkää sykettä, jossa kuuluu vivahteita niin new wavesta, goottimusiikista kuin elektrostakin". Bändi syntyi vuonna 2003 laulaja Minen ja kitaristi Henryn silloisessa asunnossa. Ja toisin kuin eräässä yhtyettä koskevassa jutussa väitettiin, Angelica Kult ei koskaan ollut Minen ja kosketinsoittaja Elinan tyttöbändi, vaan jo silloin olivat mukana kaikki nykyiset jäsenet, eli Minen, Henryn ja Elinan lisäksi myös basisti Tetja.

- Tosin meillä tais olla ehkä yhdet treenit ennen Henkkaa, mutta ne pidettiin siellä 20 neliön asunnossa - en oikein tiedä lasketaanko niitä treeneiks, muistelee Mine.
- Ku Henkka pääs kotiin niin se oli jo bändissä, naureskelee Tetja.
- Taisin tulla baarista kotiin...

Sittemmin takana on kasa demoja ja toisen moinen keikkoja, joita on heitetty oikeastaan heti alusta alkaen. Mine kertoo, että keikkoja on ollut siitä lähtien kun he saivat kunnollisen treenikämpän ja sähköt sinne. Matkalla tuli mukaan myös viides jäsen, eli rumpukone, jonka jälkeen homma alkoi potkimaan. Elina muistelee, että ennen konetta taisi olla yksi tai kaksi akustista keikkaa. Nelikolla on hieman eriäviä mielipiteitä oliko keikkoja yksi vai kaksi, mutta lopulta päädytään siihen lopputulokseen, että puolitoista, sillä ensimmäinen pidettiin jo edellä mainitun asunnon keittiön pöydällä, joten sitä ei ihan täysipainoiseksi vedoksi voi kenties laskea.

Enää ei tuijotella kengänkärkiä

Angelica Kult siis syntyi vuonna 2003 eli bändi viettää tänä vuonna viisivuotisjuhliaan - jos sellaisia nyt ylipäänsä edes juhlitaan. Juhlaan on kenties kuitenkin syytä, sillä homma alkoi lähes tyhjästä vajaat viisi vuotta sitten. Ainoastaan Henryllä oli aikaisempaa soitto- ja bändikokemusta. Elina oli soitellut pianoa kotona, mutta Tetja tarttui bassonvarteen ja Mine mikrofoniin ensimmäistä kertaa tuolloin.
- Soitonopettelun lisäksi tämä on ollut kaiken bänditoiminnan opettelua, demoista lähtien, toteaa Tetja.

Oma tyyli on hioutunut ja kehittynyt vuosien varrella. Aluksi Angelica Kult oli hiljaisempaa ja hitaampaa kamaa. Minen mukaan siksi koska he eivät osanneet soittaa nopeammin. Tetja lisää, että musiikki oli silloin vielä söpöä.
- Niin, olihan se sellaista shoegazingia. Nyt on otettu tempoja ylöspäin ja lavalla pidetään kivaa. Enää ei tuijotella kengänkärkiä ja soitella vaan niitä hituribiisejä, toteaa Henry.
- Joo, nyt siellä pysyy hereillä, nauraa Tetja.

Muutama vuosi on tuonut reippautta ja rohkeutta otteisiin, eikä homma enää juurikaan edes jännitä. Nyt bändi kuulostaa itseltään, eikä pastissilta mistään muusta. Oma soundi on löytynyt, vaikka kukaan nelikosta ei oikein osaa kuvailla miltä se oikein kuulostaa. Asiaa tivatessani ilmaan heitellään sellaisia termejä kuten "garagesta kasarigoottiin" ja "uutta aaltoo ja post-punkkii". Tetja summaa asian hyvin toteamalla, että vaikutteet on alakulttuureista poimittu.
- Olemme marjastamassa alakulttuurin metsissä, heittää Mine ja saa pöydässä aikaan melkoisen naurunremakan.

Synkkä syke sanoissa

Homma on edennyt nyt siis siihen pisteeseen, että Angelica Kult on saanut aikaiseksi ensimmäisen albuminsa Trash Gang, jota pöydässä kuvaillaan sanoin "se on hyvä levy" ja "saa ostaa". Sen julkaisi bändin oma levy-yhtiö Beaver Patrol Records ja se tarjoilee hyvin itsensä näköistä musiikkia. Laulaja Mine on pääosin vastuussa lyriikoista, vaikka muutkin jäsenet osallistuvat hommaan jonkin verran. Toteamukseni niiden synkkyydestä saa Minen nauramaan.
- Miten voi olla kun mä olen näin valovoimainen ihminen?!

Hän kuitenkin vakavoituu ja selittää lyriikoita sillä, että ovathan moiset asiat ja tuntemukset oikeasti olemassa. Miksi niitä pitäisi kaunistella, sillä jollain tavallahan ne on saatava ulos?
- Ja kyllä mä uskon, että mulla on kanssaveljiä ja -sisaria, joilla on kans välillä vähän synkkää.
- Synkkä syke sanoissa, muotoilee Henkka.

Synkistely ei ole kuitenkaan mitenkään haettua, vaan tekstit ovat "vaan mitä tulee". Henkka jatkaa toteamalla, että harvassa on hyvät bändit, jotka laulavat iloisista asioista.
- Onhan sitä synkkyyttä saatana muillakin. Ei tämä elämä aina mitään ruusuilla tanssimista ole!

Mine ihmettelee, että jaksaako joku oikeasti kuunnella jotain "jeejee, I'm so happy, ou ou, I have nothing in my brain" -meininkiä, mutta korjaa samalla, että eivät lyriikat kuitenkaan mitään black metallia ole. Sanoissa kuitenkin kytee kyyninen asenne.
- Voiko tätä maailmaa kohtaa olla muunlaista asennetta?, kysyy Henry osuvasti.
- Sinä päivänä kun mä alan tekeen jotain hurjan iloisia sanoituksia niin viekää mut oikeasti johonkin lataamoon! Sit mä oon vinksahtanu jo toiselle puolelle!, nauraa Mine ja Henry lupaa moisessa tilanteessa tulla läpsimään tätä poskille.

Sanoituksia ammennetaan luonnollisestikin omakohtaisista ja läheisten kokemuksista. Lyriikat tuntuvat varsin henkilökohtaisilta, mutta Mine kiertää asiaa, eikä ala erittelemään kuinka paljon on omasta elämästä ja kuinka paljon keksittyä.
- Tässä on aika inspiroiva porukka ympärillä, virnistää Tetja.
- Tilitystä riittää!

Vaikka kyynisyys on hallitseva tunnelma lyriikoissa, levy kuitenkin loppuu positiivisella ja kenties toivoa antavalla tavalla. Levyn viimeinen lause kuuluu nimittäin, että "dance every night, all dressed up, everlasting lust". Nelikko kuitenkin kertoo, että kyseinen kappale ei ole lyriikoidensa puolesta albumin viimeisenä vaan pelkästään meininkinsä. Loppuun ei haluttu mitään seesteistä balladia, vaan enemmänkin rytinää.
- Vaikka onhan se itse asiassa hyvä sanoma, heittää Elina ja muut nauravat hänen olevan tuota mieltä, koska on ehtinyt jo juoda muutaman oluen.

Puritanistit tappaa

Rytinästä ritisevän aasinsillan kautta päästään keikkameininkeihin. Angelica Kultin levynjulkkarikeikalla tammi-helmikuun vaihteessa kuultiin varsin yllättävä cover-valinta, eli 1960-luvun garagemonsterin The Sonicsin Psycho. Miten moiseen biisiin päädyitte?
- Sehän on loistava biisi!, innostuu Henry. - Ja onhan noissa meidän uusissa biiseissä ihan Nuggets-riffittelyä välillä.
- Meitä on purassu garage-kärpänen, jatkaa Tetja. - Ja onhan se kiva ottaa lainoja jostain eri genrestä, eikä miltään samanlaisilta bändeiltä.
- Joo, ei mitään itsestäänselvyyksiä. Vaikka ollaanhan me aikoinaan Sisters Of Mercyakin soitettu, toteaa Henry.

Genrepoliisit eivät ole tulleet inisemään, vaan Sonics-versiosta on pidetty. Mine toteaa, että ei tällaisella lainalla pyritä kuitenkaan mihinkään rajojen rikkomiseen. Psycho on vain hyvä biisi, ei sen ihmeellisempää. Ja onhan se kiva heittää tuollaisia ylläri-pylläreitä, kuten Tetja asian muotoilee.

Henry aloittaa luennon kuinka ärsyttäviä genrepuritanistit ovat. Tällaiset tyypit tappavat kaiken musiikin ja taiteen tekemisen ilon. Tiettyjen koodien ja sääntöjen mukaan tehty musiikki on tylsää.
- En mä jaksa kuunnella mitään Ramonesia vuodesta toiseen.
- Mä kyllä jaksan!, puuttuu Mine monologiin.
- No, ei siis Ramonesissa mitään vikaa ole, mutta on vaan niin paljon muutakin hyvää musaa.