Metelin levyarvostelut #28

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Maaliskuun keossa mukana ovat Matti Johannes Koivu, Stepa, Maritta Kuula, Pariisin kevät, KYPCK, Momo Cat, Kometa, Alghazanth, Frivolvol, Black Magic Six, Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo, Paganus, Devillac ja Herra Ylppö & Ihmiset.

HERRA YLPPÖ & IHMISET
Sata vuotta
Sony BMG

Kun Herra Ylpön uusin hitti Sata vuotta pärähti soimaan oululaisessa juottolassa, toverini tuumasi: "Taasko täällä tulee tätä vaihtoehtomusiikin Anssi Kelaa". Vertauksesta voi kukin tahollaan päätellä, millaisia arvolatauksia se sisältää, mutta mielestäni se on jossain määrin osuva. Ylppö voisi vallan hyvin tällä albumilla räjäyttää miltei samanlaisen potin kuin kollegansa Kela taannoin teki radiohiteillään. Ylpön kappaleet nimittäin ovat helposti lähestyttäviä, ne eivät ärsytä, mutta silti kestävät kulutusta.

Maj Karman nerokkaimmat biisit ovat aina silmissäni personoituneet Häiriö Piiriseen ja ne yleisöystävälliset hitit taas jostain syystä Herra Ylppöön. Tästä syystä albumin kappaleet eivät tulleet minkäänlaisena yllätyksenä. Ne ovat omalla rujolla tavallaan melodisempia kuin Ylpön vanhan orkesterin kappaleet. Toisaalta ne ovat myös valmiiksi pureskeltuja, joten ne eivät vaadi kuulijalta suurempia ponnisteluja ja tästä syystä eivät myöskään piirrä vahvaa tunnesidettä. Siis hittiainesta.

Sata vuotta on mallikelpoinen kahdentoista kappaleen teos, jota mielellään kuuntelee, mutta todellakaan levyssä ei ole mitään klassikon aineksia. En olisi yhtään pahoillani, jos jostakin levyn kappaleesta tulisi uusi Mikan faijan BMW, sillä on Ylpön musisointi parasta, mitä jähmeät soittolistat voivat tarjota.

Henri Turunen

DEVILLAC
Three Hours to Coma
Omakustanne

Turkulaisen Devillacin debyytti luo vahvaa uskoa kotimaisen stoner rock -hengessä etenevät raskaan rockin tulevaisuuteen. Samoissa tunnelmissa soittajat ovat vaikuttaneet jo aiemmin, sellaisissa yhtyeissä kuten Fuzzbender ja Supercruiser, joten ihan tyhjästä ei bändin groove ole syntynyt.

Perustavanlaatuista fuzz-pörinällä varustettua kitaragroovea on reippaasti, joka lähteekin käyntiin heti levyn avaavan ja introna toimivan nimikappaleen jälkeen. Levyllä piisaakin hyvää riffittelyä ja musiikillisia koukkuja, jotka jaksavat riemastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Vaikka bändi edelleen kuulostaa paikoitellen hieman Queens of the Stone Agen kaltaiselta groovekoneelta, ei tilanne ole enää niin selkeästi kallellaan siihen suuntaan, kuin vuoden 2001 Transonic Science split EP:n kohdalla oli. Onneksi, suuren maailman isoveljensä tavoin, bändi on säilyttänyt hurjan groovensa ja rullaavuuden musiikissaan, sekä lisännyt soundimaailmaan ja sävellystyöhön selkeästi enemmän itseään. Nyt bändi kuulostaa selkeämmin Devillacilta, eikä joltain muulta yhtyeeltä.

Jukka Kolehmainen

MATTI JOHANNES KOIVU
Irwin Goodmanin lauluja
M-dulor

Matti Johannes Koivun tapa syventyä kotikaupunkinsa legendan Irwinin säveltämiin ja Vexi Salmen sanoittamiin kappaleisiin on herkullinen. Siinä missä Irwinismi luo pahimmillaan mielikuvan ankeissa oloissa viimeiseen pisaraan asti tapahtuvasta änkyröinnistä, tuo Koivun toiveikas, akustisen pelkistetty ja kiireetön näkemys kappalemateriaaliin aivan omanlaisensa ilmeen. Toki Goodmanin ja Salmen pohjatyö on ollut terävimmillään loistavaa, mutta mattijohanneskoivu-versioina ennestään vahva materiaali korostuu entisestään. Klassisessa Irwin-kaavassa nämä ovat jo kuluneet pahasti puhki, Koivun näkemyksellä niihin on saatu luotua aivan uusi kipinä. Biisivalinnat ovat lisäksi aivan erinomaisia - Vain elämää:stä aina Lievestuoreen Liisaan. Irwin ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä!

Ilkka Valpasvuo

PARIISIN KEVÄT
Meteoriitti
Sony BMG

Kun kuulin radiosta vajaa vuosi sitten Samoilla raiteilla -hitin, menin hämilleni. Miten tämä viimeistä piirtoa myöten radioiden soittolistoille suunnattu biisi voi kuulostaa näin hyvältä? Vastikään julkaistu täyspitkä Arthur Tunesin tekeleitä laittaa jälleen olon noloksi. Pariisin kevät on soundeiltaan ja totisella söpöydellään kaikin puolin sellaista musiikkia, jota yleisesti ottaen vihaan, mutta albumi on ehtinyt kuluttamaan cd-soitintani enemmän kuin monet todelliset suosikkini.

Vaikka pitkäsoitto on soinniltaan muovinen ja sanoituksiltaan hivenen kökkö, biisi toisensa jälkeen syöpyy mieleen kuin pahimmat radiorenkutukset. Ja mikä parasta, näiden kappaleiden jäädessä pyörimään päähän, ei halua niitä sieltä pois. Projektin maestrona häärivän Arto Tuunelan biisintekotaidolle täytyy nostaa hattua. Esimerkiksi kappaleet Pikku Huopalahti ja Pentti Holappa ovat helppoa kuunneltavaa, mutta silti niissä on tarpeeksi ulottuvuuksia säilyttämään mielenkiinnon useamman kuuntelukerran jälkeen.

Ainoastaan biisissä Riviera Tuunela sortuu ärsyttävään hittihakuisuuteen, joka rikkoo muuten herkkää kokonaisuutta teennäisen räväkällä soinnillaan. Muuten albumista ei liiemmin valitettavaa löydy. Vaikka levy tarjoilee melkoisen kasan sokeria ja siirappia, ei sitä kuunnellessa tule paha olo, vaan jää odottamaan kieli pitkänä uusia makoisia biisejä.

Henri Turunen

BLACK MAGIC SIX
Evil Acupunction
Ähky Records

Jostain Pub Heinähatun syövereistä elinvoimansa ammentava duo piiskaa ilmoille kompaktin paketin blueshenkistä punk-räminää sen kummempaa konstailematta. Saatekirjeessä ja haastatteluissa on puhuttu voodoosta ja kuolleiden pappien oksennuksen juomisesta, mutta näitä ja muuta mystistä mustaa magiaa on levyltä aistittavissa harmillisen vähän.

Jon Spencer Blues Explosionin, Sweatmasterin ja hiukan Knucklebone Oscarinkin hengessä kohkataan ja rymistellään suurin osa ajasta, biisien kellottaessa tasaisen varmaa kahta minuuttia. Evil Manista sekä Not Allowedista saa vahvoja varhaisen 22-Pistepirkon viboja ja nämä raidat tuovatkin mukavaa vaihtelua suoraviivaisen jyräyksen keskelle.

Vasta levyn päättävässä Hallelujahissa onnistutaan loihtimaan pahaenteisen mystistä ilmapiiriä ja suon tuoksua, jota Evil Acupunctionilta olisin enemmän kaivannut. Pettymyksen karvaat kyyneleet voin kuitenkin pyyhkiä sillä faktalla, että levy on äärimmäisen toimivaa garage-blues -rämistelyn ilosanomaa koko puolituntisen kestonsa ajan.

Jukka Hätinen

STEPA
MC
Joku Roti

Stepa onnistuu pitkäsoittodebyytillään kuulostamaan niin aidolta ja suorasukaiselta, että saattaisi luulla kyseessä olevan totaalisen keltanokan. Näin ei kuitenkaan ole, sillä sodankyläläinen on kuulunut Joku Roti -rosteriin toista vuotta, esiintynyt Pahat Viinit -albumilla ja Mestarisoundi-kokoelmalla, sekä julkaissut Aromii-mixtapealbumin vuosi sitten. Nuori mies parikymppinen Stepa toki on, mutta ikäänsä nähden huomattavan kyllästetty toisaalta juurevalla asenteella, toisaalta kypsillä kirjoittajan kyvyillä. Viime mainitut eivät suinkaan tarkoita suomi-ämseille ominaisia kouristavia pakkoja kirjoittaa useamman sanan mitalta rimmaavia, tyhjiä lauseita loputtomiin. Ne eivät myöskään tee Stepasta punaviinituskaista, maailmaa syleilevää runopoikaa.

Tylyys ja kyynisyys saavat levyllä vastapainokseen viattomuutta ja aitoa kiinnostusta elämän lainalaisuuksia kohtaan. Ilari Aution, Aksimin ja 10thWonderin muiden muassa mestaroimalla biittipuolella pitäydytään minimalistisessa, mutta samaan aikaan lihavanoloisessa tunnelmassa. Tämä täydentää vokalistin jämäkkää ja nokkelaa syljentää, joka kaihtaa pikkusievistelyä niin muodon kuin sisällönkin osalta. Vaikka nimekkäitä vierailijoita olisi varmasti ollut tarjolla levylle pilvin pimein, on feateissa pitäydytty lähinnä oman leirin poikiin.

Niko Toiskallio

MARITTA KUULA
Ampiaisten kuningatar
Castafiorello

Maritta Kuula on yksi niitä suomalaisia pitkän linjan tähtiä, joka sitkeästi tekee ihan omannäköistään musiikkia trendeistä piittaamatta. Jo viidennellä soololevyllään Kuula bändeineen pistelee aina vaan viihdyttävämmin ja omasta jutustaan yhä enemmän löytäen. Kuulan käsialaa olevat biisit, osaava bändi ja Eeva Koivusalon pehmeän jazzahtava sovitus ja tuotanto lyövät kättä hyvin. Kuulan yhtä aikaa viekoittelevan diivaileva ja kukkaistyttömäisen maailmaa syleilevä laulutulkinta tuo hommaan vielä muutaman ylimääräisen ripauksen persoonallisuutta ja tarttuvuutta.

Ampiaisten kuningatar sukeltaa nykyajan ihmiselon ongelmakohtiin kuten kiireeseen ja yksinäisyyteen. Silti jälki on ennen kaikkea kepeää ja toivorikasta - Ampiaiset eivät pörrää ja pistä vaan ilahduttavat istumalla ihmettelemään nenän päälle, kuten levyn komeassa kansikuvassa. Tiivistettynä kyseessä on kepeää, mutta syvämietteistä, pientä ja kaunista hyvän mielen pop-musiikkia. Persoonallisina ja irtonaisina levyn hissuksiin askeltavat sävellykset ovat mukavan ajattomia.

Ilkka Valpasvuo

KYPCK
Cherno
Uho Production

Kukapa olisi uskonut tällaisen outolinnun syntymään suomalaisessa metallikentässä? Kotimaista metalliosaamista runsaasti sisällään pitävä KYPCK on pohjoisesta melankoliasta ponnistava yhtye, joka suomalaisuudestaan huolimatta tuo sanomansa julki venäjäksi, mikäli joltakulta on tämä seikka mennyt ohitse. Vaikka tietty perussuomalaisen jurnutuksen ydin on juuri sitä mistä KYPCK on tehty, on musiikin sävyssä myös venäläisyyden, erityisesti tylyn venäläisen teollisuuskaupungin kaikuja. Ei sillä, ettei maiden melankolioissa olisi paljon yhteistä, jonka voi helposti todeta tarkastelemalla vaikka suomalaista iskelmäperinnettä ja venäläisiä kansansävelmiä.

Venäjä on monessa suhteessa mystinen ja tuntematon aukko, suuri sulatusuuni. Tätä samaa mystisyyttä on onnistuttu Chernolle taltioimaan todella uskottavasti, vaikka tunnelmaa onkin kevennetty muun muassa ase-efekteillä, joka lienee vaikkapa Mr. Lopakan aikaisemman pohjoisen ryhmän ystäville hyvin tuttua. Biisien tarttuvuudesta kertonee jotain se, että huomaa hyräilevänsä levyn kappaleita osaamatta sanaakaan venäjää. Parhaiten maaliinsa osuvat 1917, Stalingrad, The Usual ja Demon.

(Yhtyeen kappaleet on kirjoitettu kyrillisin aakkosin. Kappaleiden nimet on käännetty englanniksi.)

Hanna Valjakka

MOMO CAT
Rocky Road
Fat Belt

Fat Belt Recordsin/Studio Redin miehistö tarjoaa jälleen laadukasta jälkeä. Mm. Lightman -julkaisuilla ja Goodness Gracious-kokoelmalla vakuuttanut talli jumittaa juurevamman pään reggaeta niin tanakasti, että levyillä on tapana ikään kuin takertua soittimeen. Niin käy tälläkin kertaa, vaikka aiemmin en olekaan albumin päähenkilön toimista suuremmin intoutunut.

Vuosikausien ajan reggaekentällä vähän väliä nimenä vastaan tullut Momo Cat on tätä ennen syystä tai toisesta ollut omaan korvaan jotenkin neutraalin oloinen. Nyt arabialaistaustainen mies avaa levynsä laulamalla tuskastuttavista terrorismiepäilyistä ja syytöksistä, jatkaa pian perään Selecta-raidalla ranskaksi, vaihtaen kielen pari biisiä myöhemmin arabiaksi. Viiden ensimmäisen kappaleen joukkoon mahtuu yksi muuten roots-otteisen pitkäsoiton parhaista pätkistä, menneiden vuosikymmenten dancehall-tyyleillä vedetty Outlaw. Neutraalius-mielikuvani tuntuu näiden kuulemisen jälkeen kovin typerältä.

Micho Dreadin ja Pasi Hartikaisen tuotannossa levy kulkee kunnioitusta herättävien hetkien kautta lopun dubeihin, joiden aikana tekstisisällöt saavat liikkumatilaa kuulijan mielessä.

Niko Toiskallio

KOMETA
A Strange Revelation
Johanna

Kometa-kolmikon kulmikas, mutta tiukasti eteenpäin laukkaava vinksahtanut vaihtoehtorockin, stonerin ja garagen ristisiitos on edennyt toiseen pitkäsoittoalbumiin. Paljon vanhaa on edelleen tallella. Itse asiassa Kometa tuntuisi ennen muuta huohottavan entistäkin tiukempana ja kipakampana. Mikä on sinänsä hyvä asia, mutta samalla se on syönyt muutaman palan yhtyeen ilkikurisuudesta ja letkeydestä. Eikä bändi oikeastaan groovaa, se jyrää! Enää ei soi laiska trumpetti savuisen meksikolaisen tavernan nurkassa, vaan trio jättää itsestään melkoisen vakavan jälkimaun. Monessa kohtaa voisi puhua jopa kuolemanvakavista tunnelmista.

Vaikka A Strange Revelation ei missään nimessä ole yksioikoinen tai tylsä albumi, on monessa kohtaa ehkä turhankin tosikko. Jos tykkää siitä totisesta ja tiukasta Kometasta, niin onhan kokonaisuus äärimmäisen tiukka eikä hukkaa itseään kiivaassakaan laukassa. Silti vaikka jotain on varmasti saatu, niin jotain tuntuu samalla myös kadonneen. Kulmikkaan jyrän osalta Kometa ei toki ole koskaan kuulostanut yhtä rockilta. Mahtipontisuus ei kuitenkaan toimi ihan joka kohdassa yhtä maistuvasti kuin vaikkapa Holy Spiritillä.

Ilkka Valpasvuo

ALGHAZANTH
Wreath Of Thevetat
Woodcut Records

Alghazanth on omassa kuuntelussani aina ollut hieman väliinputoajan roolissa, bändin materiaalissa on ollut paljon hyvää, mutta jotenkin se viimeinen niitti on puuttunut, jotta bändi olisi pystynyt nousemaan suuremman massan yli. Mutta nyt Wreath Of Thevetat iskee tiskiin sellaiset teesit, että yhtyeen raadollinen kauneus yhdistettynä mielettömään melodiatajuun ja riffien iskevyyteen saa minut viimein maaniteltua yhtyeen kannatusjoukkoihin. Levy on silkkaa hyytävän kylmyyden ja samalla sisällä hehkuvan tulisen sydämen kaksintaistelua, jylhine koskettimineen kappaleet saavat ihon käymään kananlihalla tämän tästä.

Ennen kaikkea ryhmä on löytänyt tarttuvuuden viisastenkiven kappaleisiinsa. Melodinen black metal vaatii minulle kolahtaakseen nimenomaan hyviä, tarttuvia melodioita ja sitä albumi suorastaan pursuaa tinkimättä kuitenkin luita hyytävästä ankaruudestaan. Jopa hittipotentiaalisiin sfääreihin nousee Rain Of Stars saaden peräänsä muun muassa Moving Mountains, The Kings To Come ja Future Made Flesh -kappaleet. Suosittelen muitakin heittämään tämän ryhmän suhteen ennakkoluulot viimeistään mäelle ja mikäli olet ryhmittymän tuotannosta nauttinut aiemmin, tämä on takuuvarma hitti.

Hanna Valjakka

FRIVOLVOL
Who Needs Maps When We Got Time
If Society

Frivolvol vaihtoi laulajaa. Abduktiosta tutun Mikko Suikkasen jättämä iso aukko paikattiin bändin sisältä, kun baritonikitaristi Jussi Kahola otti vastuun myös laulusta. Samalla edelleen tiukasti huutavaa hardcorea pyörittelevä yhtye muutti linjaustaan entistä melodisempaan suuntaan. Yhtyeen kolmannelta albumilta löytyykin jopa rauhallisia ja kauniita hetkiä tiukasti rullaavan mätkeen vastapainona. Mausteena on silti edelleen tutusti matikka-korea, vinoja polkuja särisevää noisea ja aggressiivista huutoa.

Take It From The Beginningin kaltaisilla kappaleilla nelikko onnistuu osuvasti yhdistämään mieleen jääviä koukkuja särömätkeeseen. Ihan koko levyn mittaa bändi ei silti uudesta ilmeestään saa kiteytettyä yhtä innostavaa ainesta, mutta kyllä Who Needs Maps silti vahvasti plussan puolelle jää.

Ilkka Valpasvuo

JOOSE KESKITALO JA KOLMAS MAAILMANPALO
Joose Keskitalo ja Kolmas Maailmanpalo
Helmilevyt

Monet varmasti ajattelevat Joose Keskitalon kappaleista, että tällaista pystyy tekemään kuka vain. Saa yrittää. Vaikka Keskitalo ei millään muotoa briljeeraa soitto- tai laulutaidollaan, hän saa muodostettua vangitsevan yhteyden kuulijaan. Se on taito, jos mikä. Hänen usein uskonnollisia teemoja peilaavat laulunsa uppoavat mielen syövereihin ja alkavat kovertamaan siellä sellaisella palolla, että aivosolujen on pakko lähteä raksuttamaan. Uudella albumillaan Keskitalo esittelee uuden orkesterinsa ja hieman siloitellumman soinnin, mutta perustukset ovat edelleen vankasti sitä itseään.

Kolmannen Maailmanpalon musisointi lähentelee keskivertokuulijaa keveällä groovellaan hellemmin kuin Joosen aiemmat rujot julkaisut. Albumi kuitenkin henkää edelleen tietynlaista irtautumista tästä suoritusyhteiskunnasta, joten se vaatii myös kuuntelijalta pysähtymistä. Tiedän, että tämänkin albumin voi ohittaa helposti, sillä ensi kuulemalla se näyttäytyy kevyen taiteellisena huttuna, mutta useamman sointikerran jälkeen Keskitalon profetiat alkavat koukuttaa.

Joose on ottanut sopivan hellävaraisen irtioton aiempiin tuotoksiinsa. Kolmas Maailmanpalo tarjoilee sopivasti uutta ilmaisua, mutta säilyttää ne olennaiset asiat ennallaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä nämä sankarit keksivät seuraavaksi.

Henri Turunen

PAGANUS
Paganus
Total Rust

Paganuksen likainen sludge tuntuu ja kuulostaa pahalta. Kuten sludgen kuuluukin. Bändi tuuttaa ilmoille melkein 50 minuuttia ilkeää pörinää vokalistin kurkkuhuudon ja murinan saattelemana, mahduttaen sen kaiken neljään kappaleeseen. Aikamoista doomin ja sludgen voittokulkua siis.

Debyytillään yhtye onnistuu vakuuttamaan kuuntelijan perinpohjin. Kappalerakenteita on mietitty ja hiottu, jolloin yli viisitoista minuuttinenkaan kappale ei ala kyllästyttämään. Höyryjyrän lailla etenevän musiikin soundimaailma on erittäin likainen, joka istuu kokonaisuuteen paremmin kuin hyvin.
Ääriraskaan kotimaisen musiikin eliittiä, jota voi helposti suositella sekä sludgen että doom metalin ystäville.

Jukka Kolehmainen