Metelin levyarvostelut #29

Tässä artikkelissa Meteli.netin toimitus nostaa esiin tavalla tai toisella mielenkiintoisia albumi- ja DVD-julkaisuja, hyvässä ja pahassa. Pääosin arvioitavat tuotokset koostuvat kotimaisista artisteista, mutta silloin tällöin nostetaan esiin myös mielenkiintoisia ulkomaisia esimerkiksi näiden keikkaillessa Suomessa.

Huhtikuun kasassa mukana ovat Disco Ensemble, Giant Räbät, Frogskin, The Hellacopters, Huge L, Olavi Uusivirta, Desert Planet, Danko Jones, I Walk The Line, Black Bile, Pyhimys & Twang Kings, Senni Eskelinen Stringpurée Band ja Jo' Buddy & Down Home King III.

DISCO ENSEMBLE
Magic Recoveries
Universal Music

Disco Ensemble teki edellisellä First Aid Kit -albumillaan läpimurron, jonka jälkeen yhtyeen kannattajat ovat odottaneet uutta materiaalia vesi kielellä. Odotus palkitaan nyt, kun bändi julkaisee uuden Magic Recoveries -pitkäsoiton. Albumi on viimeistelty sellaisella pieteetillä, että ei olisi mikään ihme, jos tällä levyllä yhtye kasvattaisi suosiotaan myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Yhtye esittelee omia vahvuuksiaan monipuolisemmin kuin koskaan ennen. Kappaleet kulkevat jyrkkien vuoristoratojen läpi, joten entistä räväkkämät osiot seuraavat aiempaa rauhallisempia tunnelmointeja. Vauhtia levyllä kuitenkin on alusta loppuun. Kappaleiden tuotannossa on tuotu mukaan lisää tietynlaista imelyyttä, joka varmasti auttaa biisien levittämistä radio- ja musiikkivideokanaville. Tämä rosojen pyöristäminen kuitenkin syö hieman sitä tehoa, jota bändi on tarttuvimpiin hitteihinsä aiemmin pystynyt ammentamaan.

Albumilta ei nouse esiin niin selviä hittejä kuin First Aid Kitilta, mutta toisaalta kokonaisuus pysyy koko ajan plussan puolella. Bändi ei tarjoa albumillaan mitään vuosikymmenen kuuntelukokemusta, mutta onnistuneen levyn se eittämättä on tehnyt.

Henri Turunen

OLAVI UUSIVIRTA
Minä olen hullu
Universal

Suomessa on kiistaton mediatapahtuma, kun kuuluisa muusikko aloittaa opinnot Teatterikorkeakoulussa ja näyttelee kansallisomaisuudeksi luokiteltavasta Hurriganesista kertovassa elokuvassa. Nuoren renessanssineron kolmannen pitkäsoiton on kuitenkin seisottava tai kaaduttava omilla avuillaan tai niiden puutteella.

Olavi Uusivirran levyn tyylilaji on tuttu, se on vaihtelevasti polveilevien sovitusten siivin etenevää laulaja-lauluntekijä-musiikkia. Yleissävy lienee jossain kyynisen ja kaihoisan välimailla ja äänimaailma on joistakin rosoisista piirteistä huolimatta hyvin huolitellun kuuloinen. Kokonaisuudessa on jotain, mikä muistuttaa Coldplayn X&Y:tä, vaikka jotkut kappaleet lainailevatkin Ismo Alangolta tuttua slaavilaisuutta. Levyn ensisinkku Salmisaaren Salome on soinut radiossa viljalti, mutta se ei kuitenkaan edusta levyn mielenkiintoisinta puolta. Uusivirta on vahvimmillaan Ukonlintu ja virvaliekki -kappaleen kaltaisissa, tunnelmoivissa biiseissä. Toisaalta pikkunäppärän ja viiltävän välillä kulkevat tarinat, kuten Huomenna hän tulee, osoittautuvat nekin raikkaan puoleensavetäviksi.

Sovitusten vaihtelevuudessa piilee valitettavasti myös levyn heikkous. Kun toteutustapa on näin kappalelähtöinen, se vaatisi kaikilta kappaleilta selvää omaa ääntä. Valitettavasti näin ei ole asian laita kaikissa kohdin, vaan jotkin biisit ovat ikävällä tavalla samasta puusta veistettyjä. Se ei toki poista levyn ansioita, mutta heikentää väistämättä kokonaiskuvaa.

Ilmari Ivaska

JO' BUDDY & DOWN HOME KING III
Whole Lotta Things To Do
Ram-Bam

Nyt puhutaan Bluesista isolla B:llä. Myös nimeä Jussi Raulamo toisinaan totteleva laulaja-kitaristi Jo' Buddy ja lyömäsoitintaiteilija Down Home King III ovat saaneet toiselle albumilleen sen verran ajattoman rouhea otteen ja hyvän biisikynän, että Whole Lotta Things To Do:hon uppoaa kuin huomaamattaan. Saksalaisvalmisteisen Klira-sähkökitaran soittaminen Saloran putkiradion kautta tuo jo pelkkään kitarointiin sen verran mahtava soundin, että pelkästään se nostaisi albumin siivilleen. Ei ole ihme, että tämä mm. Groovy Eyesin pitkäaikainen nokkamies on ollut ehdolla mm. The Fabulous Thunderbirdsin kepin varteen...

Mutta siinä ei todellakaan ole vielä kaikki. Kaksikko on hienon kitaroinnin ja sopivan juurevan irtonaisen lyömien käytön ohella onnistunut myös irrottamaan bluesinsa nykyajasta ja luomaan siihen ajattoman mausteen niin deltan syvimmästä suo-voodoosta kuin garage rockin särmikkyydestä. Raulamon laulussa kaikaa erittäin komeasti niin blues kuin kantava soul. Kiireetöntä takapotkua parhaimmillaan!

Ilkka Valpasvuo

HUGE L
Touché
Monsp

Touché:n kahteenkymmeneen yhteen raitaan sisältyy sellainen määrä sanapelejä ja loputtomia, toisiinsa kietoutuneita riimileikkejä, että olisi helppo kuvitella Huge L:n hukkuvan omaan näppäryyteensä. Innolla odotankin niitä arvioita, joissa Infernaalinen Lyriikkasäätiö -päällikkö tuomitaan uudeksi, omiin kenkiinsä kompastuvaksi raptulokkaaksi.

Käsissä on maanisesti alaansa työstävän vantaalaisen kahdeskymmenes julkaisu, tosin vasta ensimmäinen virallisen levy-yhtiön kautta ilmestynyt sellainen. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta tahtia riimejä 26-vuotiaan MC:n vihkoihin, puhelinten muisteihin ja kovalevyille on ehtinyt tähän mennessä rustautua. Huikeasta julkaisumäärästä huolimatta ainakaan tämän levyn sisältöjen perusteella ei nimittäin ole kyse siitä, että kaikki syljen suuhun tuoma laitettaisiin levylle ja kauppaan. Kun pääsee hengästyttävän pajatuksen pintatason ohi, löytää Touchélta oikeasti paljon asiaa. Jonkinasteinen nihilismi tuntuu leimaavan suurta osaa Hugen laiskalla äänellään esittämästä tarinoinnista, mutta toisaalta esim. allstar-kokoonpanolla Asan ja Davon kanssa esitetty Pystyä Voi vilkuttaa myös yksilön omasta dynamosta voimansa saavaa valoa tunnelin päässä.

Niko Toiskallio

DESERT PLANET
Moonrocks
Stupido Records

Liki kymmenen vuotta sitten perustettu Desert Planet on ehtinyt urallaan jo viidenteen täyspitkään. Vaikka yhtyeen kyntämä pelto elektronisen pelipopin parissa tuntuu rajalliselta, bändi on pystynyt jälleen luomaan kokopitkän verran tuoreita viisuja. Kolmikon loihtima äänimaisema vaatii kuulijalta hieman asennoitumista ja virittelyä ennen kuin sen mukaan voi hypätä vapautuneesti. Levyä ei voi todellakaan suositella joka hetkeen, mutta sopivissa määrin annosteltuna se on toimiva piristysruiske ankeaan päivään.

Moonrocks on albumi, jonka kuunneltuaan ei muista siitä oikeastaan mitään. Melodiat eivät tartu päähän eikä mikään biisi jää selkeästi korventamaan mieltä. Mielialahormoneihin levy kuitenkin saa liikettä, sillä pitkäsoiton kuunneltuaan suulle vääntyy mairea hymy. Vaikka musiikillisilla mittareilla arvioituna levy ei nousekaan mestaruussarjaan, se tuo valoa synkeisiin iltoihin. Se on arvo, jos mikä.

Henri Turunen

BLACK BILE
Great Ape Language
Sakara Records

Ensimmäisen kappaleen pyörähtäessä kuulostaa Black Bile aivan muiden Sakaran kasvattien kaartiin sopivaksi, mutta tämän biisin perusteella kiekon ostavaa kohtaa yllätys. Levy ei todellakaan tarjoa kaahausta, vaan Great Ape Language yhdistelee hyppyyttävämpää rouhintaa muun muassa elektroon, poppiin ja katatoniamaisiin haikailuihin. Näillä eväillä kokoonpanolta voisi odottaa monivivahteista lopputulosta, mutta vivahteiden sijaan kiekko tuntuu keskeneräiseltä sekameteliltä, jossa eivät edes tekijät ole osanneet hahmottaa kokonaisuutta kaikkien ideoidensa joukosta. Ideointivaihe lieneekin ollut tämän kiekon elinkaaressa parasta, koska ideoita on kyllä riittänyt, muttei siihen asti, että debyytistä olisi tullut loppuun asti mietitty elämää kestävä teos.

Miellyttävimmillään levy on yhdistellessään aidosti herkkiä depechemode- ja katatoniamaisia tunnelmia tarttuviin popkuljetuksiin ja raskaampaan rouhintaan. Tässä onnistuu Mute ja levyn positiiviseen kastiin kuuluvat myös Valerian ja Emily, mutta tässä linjattomuudessa on niistäkään vaikea innostua toden teolla niiden hukkuessa kaiken muun keskelle. Levy on myös liian pitkä ja jatkossa yhtyeen toivookin tekevän mahdollisten albumiensa suhteen kriittisempää karsintaa ja linjanvetoja.

Hanna Valjakka

DANKO JONES
Never Too Loud
Bad Taste

Kanadalainen rokkari Danko Jones pistelee yhdellätoista raidallaan hyvin rullaavaa tiukkaa rokkia. Se ei ole yllätys, vastaavaa settiä on tältä jatkuvasti Suomessakin nähtävältä torontolais-triolta oppinut odottamaan. Ensi kesän Provinssirockiin saapuva yhtye ei ole siis lähtenyt radikaalisti muuttamaan polkuaan, mutta jotain uutta ilmettä toki on huomattavissa. Ensinnäkin, soundi on aika siisti - sellainen rupisuus ei nouse mieleen Never Too Loudin kohdalla. Toiseksi, melodinen koukukkuus ja kertosäevetoisuus alkaa olla entistäkin vahvemmin esillä. Tämä kuulostaa aika puhtaalta radiorokilta. Mikä ei sinänsä ole mikään synti, muttei välttämättä tarjoile kauheasti haasteita.

Avainkysymys onkin onko biiseissä riittävästi imua? Onhan niissä, aina Code Of The Roadista nimibiisiin. Huteja levyllä ei ole. Parhaiten levyltä silti jäävät mieleen sulavan letkeä City Streets, tymäkkä Still In High School, miltei falsettiin asti vetävä Take Me Home ja Pete Stahlin ja John Garcian vahvistama Forest For The Trees. Toimiva, sulava ja kipakka rock-levy.

Ilkka Valpasvuo

THE HELLACOPTERS
Head Off
Psychout

Se, että pohjoismaisen actionrockin aallonharja sattui osumaan The Hellacoptersin aktiivisimmalle kaudelle, ei ole sattumaa. Bändi on toiminut standardina, johon muita tekeleitä on verrattu ja jonka vanavedessä on perustettu lukematon liuta tasoltaan vaihtelevia autotallipumppuja. Lopettamispäätöksen ei voi sanoa yllättäneen - onhan bändi ollut aktiivinen vuodesta 1994 alkaen. Bändi lopettaa uransa levyllisellä lainakappaleita, soittaen edelleen kiivasta ja hyväntuulista rock'n'rollia.

On toki totta, että nykysoundi on monilta osin Supershitty To Maxia silotellumpaa, mutta peruselementit ovat kuitenkin pysyneet samankaltaisina koko taipaleen ajan. Ajan myötä räkäisyyteen on tullut yhä enemmän kevyemmin svengaavia sävyjä, ja tällä uutukaisella jatkuukin luonteva - joskin vähittäinen - kehitys kohti poppailevampia ulottuvuuksia. Perinteistä arsenaalia edustaa I Just Don't Know About Girls, joka on ujeltavine urkuineen ja kitaralickeineen, niin no, tytöistä kertovaa menevää rockia. Kappale on kuitenkin juuri sitä, mitä tältä tyylilajilta sopii toivoakin. Puritaaniset 'Copters-diggarit saattavat karsastaa levyn päättävää, kaihoisan surumielistä Darling Darlingia, mutta siinä on jotakin harvinaislaatuista imua, mikä tuo mieleen Hurriganesin I Will Stay By Your Siden. Tämä bändin viimeiseksi sanaksi jäävä kappale on sopivan arvokas päätös uralle.

The Hellacoptersia on vaikea luokitella. Bändi on kokonaisuudessaan menneiden aikojen pastissi, mutta silti se kuulostaa tänä päivänä nimenomaan itseltään.

Ilmari Ivaska

SENNI ESKELINEN STRINGPURÉE BAND
Senni Eskelinen Stringpurée Band
Texicalli Records

Norovirus on imenyt kropan kuiviin. Mahassa kiertää. Ikuisesti kiertävät televisiosarjauusinnat eivät jaksa kiinnostaa. Ruoka ei maistu ja masentaa. Postiluukusta tipahtaa lattialle Senni Eskelinen Stringpurée Bandin esikoisalbumi. Jo ensimmäisistä soinnuista lähtien äänimaisema kuulostaa jumalaiselta. Päivä on pelastettu. Ehkä koko kevät.

Perinnetietoinen 70-lukulainen proge kuulostaa tuoreelta kanteleen, basson ja rumpujen saumattoman yhteistyön siivittämänä. Kanteleen soinnissa niin usein ärsyttäviltä kuulostavat iloluonteiset nuotitkin puolustavat paikkaansa. Sävellykset kulkevat ennen kaikkea tunnelman ehdoilla ilman päälleliimattuja taidoilla brassailua, mikä niin usein koituu kompastuskiveksi progressiivisen musiikin saralla.

Vaikka esimerkiksi kappale Kärsivä omenapuu erottuu haikeudellaan levyltä, ei albumilta kannata liikaa nostaa esiin yksilöitä. Sen verran vahva kokonaisuus yhtyeen debyytti on. Pitkäsoitto on kaiken kaikkiaan niin väkevä pelinavaus, että jään vesi kielellä odottamaan tämän bändin uusia liikkeitä.

Henri Turunen

I WALK THE LINE
Black Wave Rising!
Combat Rock Industry

Suomalaisen punk rockin tähtikaartiin kahdella albumillaan nousseen I Walk The Linen tuoreimman työnäytteen ihan ensimmäisistä parista tahdista nousi ajatus, että mitäs kettua, laitoinkos mie nyt jonkun The Soundsin levyn tai vastaavan vahingossa pyörimään? Mutta kun Ville Rönkkö avaa äänensä, paljastuu levy sittenkin ihan siksi oikeaksi Black Wave Rising!-lätyksi. Timanttinen Trouble Seeker -avaus juoksee vahvasti synakuviolla - mikä IWTL:n yhteydessä on uutta, mutta kieltämättä toimivaa ja herkullista. Siitä voidaan sitten olla montaa mieltä, millä kriteereillä tämä nyt sitten on vielä punkkia? Hetkittäin se voisi olla myös synamausteista rokkia...uutta aaltoa tai sitten ei.

Stigmatized vetää syna-sävyt vieläkin kauemmas riisutusta punkista. Silti Villen meuhkaavan tiukka laulutyyli, bändin tiukka kitarasoutu ja rytmiryhmän tinkimätön tahdinpito jatkaa bändin tuttua vahvaa linjaa. Viisikko ei ole lähtenyt sinne hiukan maisteltuun rautalanka-Agents-fiilistelyyn, muttei halua lokeroitua myöskään siihen aika yksioikoiseen punk-karsinaan. Paitti tietysti katu-uskottavuuden ja tyylin puolesta, koska sehän on...niin, tyylikästä. Imago-konsultteja ei tähän soppaan enää tarvita. New waven kanssa tyylitteleminen taitaa kulminoitua Berlin-coveri The Metrolla. Pääasia kuitenkin on, että IWTL jatkaa edelleen entiseen malliin erittäin vahvalla biisikynällä. Mausteista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia viisikko on entistäkin tarttuvampi.

Ilkka Valpasvuo

FROGSKIN
Frogskin
Liekehtivä Vuohi

Frogskinin kolme sludge-rämeessä matelevaa biisiä sisältävä vinyylijulkaisu ei biisien, niiden nimien, synkän kansitaiteen ja julkaisijan lisäksi juuri muuta informaatiota tarjoa. Minimalistinen pakkaus johdattaa huomion vihkojen selaamisesta ja kuvien katselusta sinne minne se kuuluu, musiikkiin.

Dust Owl polkaisee homman käyntiin, ehkä jopa yllättävän reippaasti. Vahva Bongzillan tuoksu on ilmassa koko biisin ajan, basso hurisee puntteja lepattaen, riffit groovaavat kuin stoner rockissa konsanaan ja suonsilmäkkeeseen uppoamaisillaan oleva vokalisti huutaa viimeisillä voimillaan. Jos Dust Owl oli laahustamista (tässä kontekstissa tarkoittaen melko nopeaa soittoa), Necklace of Snakes enää ryömii, valmistellen matkaa b-puolen yli 20-minuuttiseen, majesteetilliseen Ghost Shipiin.

Ghost Ship on heti alusta asti painostava kokemus, kuin pahin vihamiehesi, joka vielä jalat irti hakattuna raahautuu verisen liejun läpi vannoen kostoa. Kosketeltavan tuhdit soinnut leijuvat ilmassa ja rummuniskut kumisevat aavemaisesti, kunnes kitarankierto ja efektisirinä raiskaavat kaiken. Aavelaiva ei anna periksi vaan tunkeutuu mökän läpi vielä kertaalleen, tunnelman pysyessä erittäin painostavana ja ahdistavana. Tällä julkaisulla Frogskin lunastaa paikan kotimaisen sludgen kärkikastissa, Stummin ja Fleshpressin rinnalla.

Jukka Hätinen

PYHIMYS & TWANG KINGS
Tulva
Monsp

Tulva on synkkä kuin hiomaton betoniseinä, johon on pultattu vartiointiliikkeen teräksinen logo. Pyhimys ja Twang Kings eivät kuitenkaan ole vahtimassa materiaalista yksityisomaisuutta, vaan oikeastaan täsmälleen päinvastoin. Roolihahmo, jonka viime aikojen tuotteliain suomi-MC levyllä ottaa, on kyyninen ja ahdistunut. Hänen näkökulmastaan maailma on hukkumassa juuri tässä ja nyt. Sanatulva moukaroi ympäristöasioita samanlaisella draivilla, kuin millä Pyhimys on lätkinyt perinteisen tuskaista rakkauslaulua jo useammalla äänitteellä. Nytkin käännytään välillä suljetun oloisella ihmissuhdeosastolla.

Sisällön lisäksi kuori on nyt vielä paremmin kunnossa kuin Salainen maailma -levyllä. Porilaisen Twang Kingsin tuotanto onnistuu vaikealla alalla, tasapainoillen elektronisen surinan ja ihmisläheisemmän soundin välillä. Tästä olisi varmasti ollut helpompi tehdä tyystin kylmää sähköä henkivä kokonaisuus, jollaisen kuunteleminen kuitenkin on lähes poikkeuksetta kovin raskasta. Kimarr:in tuottama, promosinkkunakin jaeltu Lume on trendikkäältä soundaava, sinänsä toimiva raita, joka ei kuitenkaan onnistu kuvaamaan kokonaisuutta.

Pyhimys uskaltaa ainakin studio-oloissa kokeilla myös albumia tyylikkäästi värittäviä ilmaisutyylejä, kuten Juoru-biisin kuiskaus-huuto -vuorottelu.

Niko Toiskallio

GIANT RÄBÄT
1. erä
Stupido

Giant Robot ja suomihiphopin kerma. Ajatus kuulostaa kieltämättä kiehtovalta - Robotilla on aina ollut mukavan rullaava sointi ja suurimmalla osalla suomalaisista mikkimiehistä elävä taustabändi voisi olla juuri sellainen tekijä joka toisi meininkiin hiukan lisää juurta ja lihaa luiden päälle. Mutta kuinka sitten käytännössä toimii Giant Räbät ja sen ensimmäinen erä?

Jostain tällaisestähän Robot lähti, Rockin it Helsinki rockin it ja niin edelleen. Nyt mennään kuitenkin suomen kielellä... Räpäyttäjien kohdalta täytyy todeta, että Robotin mukanaolo kuvittaa touhua monessa kohtaa mukavan uusille urille. Viipyilevyys ja aika elektroninen maku maistuvat monessa kohtaa, vaikka kuinka elävänä soitettaisiin ja rullattaisiin. Hyvät biisit ovat totta kai tässäkin se olennainen asia, eikä todellisia killereitä kyllä yllä ihan kannesta kanteen. Silti esimerkiksi Puppa J:n Sarjamurhasarja, Pyhimyksen Punainen tupa ja perunamaa, Särren Paremmissakin piireissä ja Hannibalin ja Jodarokin yhteistyö Häsläri toimivat oikein hyvin ja nousevat esiin. Levyn juurekkain osuus on J. Karjalaisen yhdessä Jontin ja Shakan kanssa fiilistelemä Salkkumies. Hyvä alku, mitenhän homma mahtaa jatkua?

Ilkka Valpasvuo