Musiikillinen tuulahdus eurooppalaisittain

Metelin väelle jo perinteiseksi kesän korkkaukseksi muodostunut Europavox-festivaali järjestettiin 29. toukokuuta - 7. kesäkuuta kolmatta kertaa Ranskan Auvergnessa, Clermont-Ferrandin "pikku"kaupungissa. Euroopan musiikkialan ammattilaisten matka tosin kesti vain viidennestä kesäkuuta festivaalin loppuun, mutta jo tuohon aikaan mahtui monta mielenkiintoista uutta tuttavuutta niin keikkarintamalla kuin ihmissuhdemielessäkin. Myös kilpailuvoittajillamme, oululaisella Anu Kerttulalla ja raumalaisella Teemu Mäkelällä, oli omien sanojen sanojensa mukaan vaihderikas viikko, olkoonkin, että englantilaistyyppinen sateinen ja kylmähkö sää vähensivät festivaalin viihtyisyyttä huomattavasti. Bändejä sentään on mahdollista tarkastella sisällä, mutta maisemien tutkailu tai verkostoituminen tapahtumapaikan viereisessä puistossa eivät kylmyydessä tulleet kuuloonkaan.

Meteli.netin festivaali sujui uusien bändien haistelussa ja verkostoituessa. Lisäksi Suomen delegaatioon kuuluivat edustajat Backstage Alliancesta, Fimicistä, Fullsteam Recordsista ja GAEA Booking&Recordsista sekä mainion keikan heittänyt Disco Ensemble. Jutun lopusta voit lukea myös kilpailuvoittaja Anun fiilikset heti tuoreeltaan matkan päätyttyä.

Veijareita ja riisumista

Torstaina saavuimme perille vasta alkuillasta ja hotellien ynnä muun säätämisen jälkeen pääsimme bändien kimppuun vasta romanialaisen The Amsterdamsin lopetellessa settiään, mikä ainakin viimeisten minuuttiensa osalta oli omiaan kadottamaan matkaväsymystä energisyydellään. Samalla linjalla jatkoi portugalilainen Slimmy, jonka keulahahmon showelkeet menivät kyllä ajoittain musiikkia syövän komiikan puolelle muun muassa vaatteiden vähentyessä kellontarkasti. Sähköisen fiiliksen Slimmy onnistui kuitenkin luomaan, höystettynä hieman depechemodemaisilla tunnelmasävelillä ja myös yleisö lämpeni helpon tuntuisesti.

Sitten ensimmäisen painoksensa vuonna 2006 festivaali on kasvanut roimasti. Sekä musiikkialan ammattilaiset että paikalliset musiikinystävät ovat löytäneet tapahtuman kattavammin ja osa keikoista isoimmallakin lavalla oli katsomon ja lavanedustan osalta aivan tupaten täynnä. Tapahtumapaikkaa oli myös kasvatettu varsinaisen päälavan sisältävän rakennuksen ulkopuolelle nousseella Magic Mirrors -huvimajalla sekä lavalla ja showcase-ulkolavalla. Myös ammattimaistuminen näkyi järjestäjien toiminnassa selkeästi ulospäin. Vaikka edelleen muun muassa tiedotus onnistui ajoittain hieman ontumaan oli muun muassa ennen paikan päälle saapumista jaettavan infon määrä vähintään viisinkertaistunut.

Ranskalainen Cocoon sai yleisöltä lämpimän vastaanoton ja leikkisästi kujeileva akustishenkinen ilottelu olikin selkeästi illan parasta antia. Vaikka minimalistisuus oli samanaikaisesti omiaan heittämään unihiekkaa väsyneen matkalaisen silmille, oli ohjelmiston veijarihenkisyys niin sanoitusten kuin välispiikkienkin osalta niin sykähdyttävää, ettei hotellihuone kutsunut, vielä. Cocoonin minimalistiset puolet olivat sekä folkahtavia, että popahtavia voiman tullessa lähinnä jälkimmäisestä ilmaisutavasta. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli silmiinpistävää ja omintakeista, mikä nostaa bändin pisteitä entisestään.

Tarinointia riitti veijarimaiseen tapaan muun muassa siitä, kuinka kaikki ystävät ovat kuolleet ja kappaleiden mukaansatempaavuus oli huikeaa ottaen huomioon, että ainoastaan Outkastin Hey Ya oli ennestään tuttu. Kummeksuttamaan jäi ainoastaan se, että kun tapahtuman tarkoitus on esitellä yhtyeitä festariasiakkaiden lisäksi myös ammattilaisille, vuorovaikutus ja vitsailu tapahtuivat ranskaksi, vaikka kappaleissa selkeästi osoitettiin veikeilyn taittuvan myös englanniksi. Näin ollen iso osa setin jujusta meni eri puolilta Eurooppaa saapuneilta ammattilaisilta täysin ohi, ellei ranskaa ole tullut opiskeltua. Tiedä sitten ovatko yhtyeen tavoitteet edes päästä kielialueen ulkopuolelle.

Ensimmäisen päivän pääesiintyjä, etukäteen paljon kehuja kerännyt Girls In Hawaii aloitti matkustuspäivän rasituksen huomioon ottaen aivan liian myöhään ja jäi siis harmillisesti näkemättä. Toivottavasti näitä belgialaisia on mahdollista päästä katsastamaan toisen kerran vaikkapa koti-Suomessa.

Jokaisena iltana tuli myöhäisempien orkestereiden kohdalla vastaan sama väsymys päivien kuluessa verkostoitumisen merkeissä. Koska yksi tapahtuman pääpointeista on nimenomaan löytää uusia musiikillisia tuttavuuksia, voisi toivoa järjestäjien tulevina vuosina laittavan ensimmäiset yhtyeet aloittamaan vaikka pari tuntia aikaisemminkin. Täytyy toivoa, että muilla ammattilaisilla ja festivaalivierailla oli enemmän jaksamista, koska esimerkiksi perjantaina ohjelmaa oli aina viiteen asti aamulla ja toivottavaa on, että näillekin riitti yleisöä.

Tulivuorille ja urbaaniin fiilikseen

Perjantain päiväohjelmaan kuului matka Auvergnen tulisille juurille ja verkostoitumista erityisesti muiden medioiden edustajien kanssa. Tässä vaiheessa yhytin myös kilpailuvoittajamme, joiden kasvoista paistoi tyytyväisyys matkan sujumiseen ja järjestelyihin, vaikka kuuleman mukaan ranskalaiseen tapaan kaikki tapahtuikin aina akateemisen myöhästymisen hengessä.

Illan ohjelma alkoi vauhdikkaasti kreikkalaisen Cast-A-Blast Soundsystemin tulisen hiphopin parissa. Ryhmittymä sotki hiphopia, elektroa ja funkia varsin taidokkaasti. Sen, minkä sanatulvista ehti erottaa, sanoitukset olivat varsin bilehenkisiä kertoen muun muassa siitä, kuinka kurjaa on kun ei ole taskun pohjalla lanttia. Juuri tämä jossain määrin häiritsi, kuten myös se, että bändi antoi yleisön passiivisuuden häiritä itseään näkyvästi, minkä saattoi huomata varsinkin nais-MC SugahSpank!:in käyttäytymisestä. Nainen onnistui äänellään kuitenkin paikkaamaan sen, mikä käytöksessä pääsi häiritsemään. Yleisön herättelyyn mitä mainiointa jyskettä, mutta vaatisi parempiin tehoihin hieman tukevampaa asiaa.

Asiaa sen sijaan tarjosi englantilainen Dan Le Sac vs. Scroobius Pip -setti, jossa sanaa syljettiin huumorin siivittämänä. Biletystähän tämäkin oli, mutta Cast-A-Blastia selkeästi tukevammin rahkein. Valitettavasti paikallisen ruokakulttuurin vuoksi emme ehtineet nähdä settiä kokonaan, useimmat ranskalaiset ruokapaikat tapahtumapaikan ympärillä aukeavat illallisen merkeissä vasta yhdeksältä, mutta etniset sentään jo seitsemältä ja näin ollen emme sentään missanneet illan pääesiintyjää Birdy Nam Namia. Juuri festivaalien vuoksi luulisi ympärillä olevilla keittiöillä olevan tarvetta suurille asiakasmäärille, mutta kuinkahan moni viitsii missata odotetuimpia orkestereita saadakseen murua rinnan alle. Ennen vietnamilaiseen ruokakulttuuriin tutustumista nähny Karuan putosi rockpoppiksellaan kategoriaan ihan kiva, muttei erityisen mieleenpainuva. Ammattitaitoisesti hommaa kuitenkin kuljetettiin, joten lisäämällä tipan omaperäisyyttä voitaisiin päästä isommille markkinoille.

Illan parasta antia oli kuitenkin ranskalainen, jo toki valmiiksi kotimaassaan hyvin suosittu, Birdy Nam Nam. Suurella tehostearsenaalilla varustettua elektroa Europavoxille lähinnä tarjonnut ryhmä onnistui saamaan hien pintaan ja tanssijalan vipattamaan salin piippuhyllyä myöden ja tuntui, ettei kaikille halukkaille ollut edes liikkumatilaa. Alhaalla lavan edessä oli todellinen hornankattila, jossa porukka hyppi, crowdsurfaili ja kaatuili jo lähes hysterian partaalla ja koko sali reagoi voimakkaalla mylvinnällä jokaiseen uuteen kappaleeseen ja visuaaliseen hienouteen. Tarkoitus oli suunnistaa vielä kuuntelemaan Magic Mirrorsin yötarjontaa, mutta massiivisella visuaalisella ryöpytyksellään ja hikeä pintaan litroittain tuovalla setillään Birdy Nam Nam teki nämä kuvitelmat tyhjiksi. Mieltä hieman jäi kalvamaan mitä ryhmä on ilman näin mahtipontista valoarsenaalia, mutta tehokas ja maanjäristyksen voimakkuudella operoiva tamppaus vakuutti tanssijalkoja siinä määrin, että pelko lienee turha.

Eläimellisiä ääniä

Viimeisen päivän odotetuin koitos suomalaiselta kannalta oli tietenkin Disco Ensemble ja tästä johtuen muun muassa ruotsalainen, kehuttu Taxi Taxi joutui väistymään aikaistetun ruokailun tieltä. Myös osittainen päällekkäisyys The Tellersin kanssa harmitti melkoisesti, mutta kotimainen valinta oli ehdottomasti oikea myöhemmin Tellersin setin loppupuolta maistellessa. Odotettuihin kuului myös tapahtumassa ehkä eniten mainostusta saanut Camille, jota ranskalaiset kehuivat erityisen virtuoosimaiseksi ja hauskaksi paketiksi.

Mutta illan aluksi katsastimme kuitenkin puolalaisen Cool Kids Of Deathin. Yhtyeen kohtaloksi kenties koitui se, että Disco Ensemble oli vuorossa heti seuraavaksi, koska osittain samanhenkistä meininkiä tarjoilivat myös puolalaiset. Energinen, kapinallinen, innostava ja viihdyttävä kuoleman lapset toki osasi olla, mutta verrattuna omiin poikiimme jäi jotain puuttumaan. Koska näillä eväillä olisi silti hyvät mahdollisuudet vaikkapa samankaltaiseen noususuhdanteeseen, jossa Disco Ensemble tällä hetkellä on, toivottakoon, että puolalainen koneisto pystyy tässä nousussa edesauttamaan. Ennen kaikkea puolalaisilta löytyi sanottavaa ja energiaa saamaan yleisö innostumaan.

Disco Ensemble keskittyi keikallaan ymmärrettävästi uuden levyn materiaaliin, jonka voimin yhtye nyt on Eurooppaa valloittamassa. Sinällään setissä itseäni viehättivät paremmin vanhemmat täysosumat kuten ilmiselvät We Might Fall Apart ja Drop Dead, Casanova. Mutta kyllä uudeltakin kiekolta löytyy ässäosumia, kuten setissä todistivat vaikkapa Bad Luck Charm, Worst Night Out ja Beacon. Uudet biisit osoittavat myös bändin monipuolisuutta ehkä aikaisempia paremmin. Se, mikä yhtyeessä lienee paikalle saapuneen yleisön kannalta erityisen viekoittelevaa ja mieleenpainuvaa on valtava energia, joka soittajista säteilee.

Erityiskiitokset tästä täytyy tietty antaa Miikka Koivistolle, jonka ilmaisun laajuutta täytyy vain ihmetellä laulun tullessa moitteetta vaikka mies heiluu kuin LSD:tä nappaillut maanviljelijä heinäpellolla. Näillä eväin yhtye tekee ehdottomasti yleisöstään selvää niin tulevilla festivaalikoitoksilla kuin lähellä häämöttävällä Warped-kiertueellakin.

The Tellersin setin jämät Disco Ensemblen ja Cool Kids Of Deathin jälkeen tuntuivat hyppäykseltä turhan kevyeen materiaaliin ja tuntui, ettei lavalla oikeasti ollut edes yritystä vuorovaikutukseen. Tapahtumiin tuli kuitenkin käänne palohälytinten pärähtäessä soimaan ja äänen kehottaessa ihmisiä jättämään rakennuksen hätäteitä pitkin. Jonkin ajan päästä hälytys todettiin aiheettomaksi, mutta ison osan Tellersin setistä tapahtuma kuitenkin söi ja niille, jotka yhtyettä olivat varta vasten saapuneet katsomaan oli keskeytys varmasti suuri pettymys. Tellersissä olennaista on intiimin tunnelman aikaansaaminen riehakkaan vuorovaikutuksen sijaan ja sen saavuttaminen uudestaan katkoksen jälkeen ei enää onnistunut.

Pettymys siinä mielessä oli myös paljon mainostettu Camille, että vaikka esitys oli ennen kaikkea hyvin viihdyttävä, omintakeinen ja hauska tuli siitä väkisinkin turhan suunniteltu maku suuhun. Koska paikallinen yleisö oli samat kappaleet jo monesti nähnyt, he tiesivät tasan tarkkaan miten missäkin kappaleessa tulee vuorovaikuttaa yhtyeen kanssa ehjän kokonaisuuden luomiseksi ja shown mahtipontistamiseksi. Camillen äänellinen tarjonta oli toki huikeaa kaikkien esiintyjien osalta heidän tarjoillessaan niin acapellaa, beatboxingia, kurkkuääniä ja muita äänen avulla luotavia tehosteita kuten eläinten ääniä.

Camillen ääni sinällään venyi aivan uskomattomiin suorituksiin, mutta spontaanius, jos sitä oli, tuntui sekin suunnitellulta, mikä vaikutti latistavasti setin hienouteen. Puolitoista tuntia tätä oli myös aivan liian pitkä aika, tunti olisi riittänyt aivan mainiosti. Paikallinen yleisö tuntui kuitenkin olevan haltioissaan. Parhaimmillaan Camille toi mieleen Björkin, mutta huonoimmillaan esitys oli vain hassujen äänien päästelyä ennalta määrätyllä kaavalla.

Kaiken kaikkiaan festivaalista jäi debyyttivuottaan ammattimaisempi maku ja järjestelyt toimivat valtaosin mainiosti. Se, mihin ranskalaisten toivoisi kiinnittävän jatkossa vielä enemmän huomiota, on kieli. Itse ranskaa opiskelleena tulin mainiosti toimeen, mutta monen muun kohdalla on tilanne toinen. Esimerkiksi tiedotukset, hätäkuulutukset ym. tulisi ehdottomasti saada myös englanniksi ja esiintyjillekin kannattaisi tähdentää kansainvälisen vuorovaikutuksen saavan parempia ulottuvuuksia jos edes osa kommunikoinnista tapahtuu englanniksi. Muutoin järjestelyt olivat kaikin puolin parantuneet ja festari tarjosi kattavan määrän täysin uusia ja vakuuttavia bändituttavuuksia, joten reissu oli raskaudestaan ja säästä huolimatta ehdoton napakymppi.

Teksti ja kuvat: Hanna Valjakka

Kilpailuvoittajamme Anun matkaraportti

Maha täynnä ja hyvin nukuttu yö takana on helppo jäsentää ajatuksia ja pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka mahtava kokemus EuropaVox oikein olikaan...

Päällimmäisenä tunteena on hämmennys siitä, että reissu oikeasti tapahtui. Oli niin hassua huomata lähteneensä Kemistä (kaupunki n. 100km Oulusta pohjoiseen) edellisenä aamuna ja löytää sitten itsensä bussista matkalla festivaalialueelle.

Reissu täytti kaikki odotukseni, koska lähdin matkaan etsimään uusia ystäviä ja jotain uutta/erilaista musiikkia. Meitä "ambassadors"-tyyppejä oli joka Euroopan maasta kaksi, joten voit varmaan kuvitella kuinka hauska ja hämmentävä ensimmäinen päivä oli. Bussimatkalla, joka kesti n. 6h ehti jo pikkuhiljaa tutustumaan ja vaihtamaan musiikillisia näkemyksiä, mutta itse verkostoituminen tapahtui pikkuhiljaa. Yksi syy tähän nopeaan ystävystymiseen oli varmaankin se, että jokainen meistä oli matkalla "yksin", eli kenelläkään ei ollut tuttuja ihmisiä tai omaa kaveriporukkaa mukanaan. Tavallaan haimme turvaa toisistamme, koska olimmehan kuitenkin kaikki samaa porukkaa.

Ensimmäisenä iltana ehdimme nakata matkalaukut hostellille ja saman tien matka jatkuikin jo kohti avajaisia, josta totta kai olimme ranskalaiseen tapaan hieman myöhässä. Ilta loppui aika lyhyeen, koska kaikilla oli pitkä ja uuvuttava matka takana.

Seuraaviin päiviin kuului monenlaista ohjelmaa kuten lounas ja ohjattu kierros tulivuorelle (kyllä, tulivuorelle!). Tämä oli erittäin mielenkiintoista tytölle, joka ei edes koskaan ole nähnyt vuoria. Lisäksi saimme erittäin mielenkiintoisen, joskin lyhyen kierroksen backstagelle. Näimme vilauksen siitä valtavasta työmäärästä, jonka tuonkin suuruinen festivaali vaatii: 25 työntekijää, valomiehiä, teknikkoja, sihteereitä, keittäjiä jne.

Mielenkiintoista oli, että festivaali auttoi melko paljon paikalle saapuvia artisteja mm. tarjoamalla valotekniikkaa ja miksausta. Lisäksi oli jännä kuulla, että Ranskassa kaupungit rahoittavat kulttuuritapahtumia!! Tästä saisi Suomikin ottaa mallia.

Musiikki ympäröi tapahtumaa, meille oli varattuna oma tila "pro village" -alueesta, jossa oli joka maan musiikkimedioita ja alan ammattilaisia. Juttelin muun muassa muutaman tuottajan, toimittajan ja artistin kanssa. Kotiin viemisenä laukusta löytyy mm. monta paperiarkkia täynnä yhteystietoja ja MySpace-sivustoja. Lisäksi sain lukemattoman määrän levyjä (sinkkuja, kokopitkiä ja promoja) ja pääsin jopa maistelemaan toimittajan elämää ja haastattelemaan romanialaista The Amsterdams -yhtyettä! Saimme myös levykokoelman festarijärjestäjiltä, johon oli koottu eri genren mukaan musiikkia ympäri Eurooppaa.

Lopuksi voisin vielä sanoa, että tämä tapahtuma osoitti todeksi pari seikkaa. Ensimmäiseksi huomasin, että Eurooppa onkin melko pieni paikka ja me emme olekaan loppupeleissä niin erilaisia ja kaikki meistä "puhuu musiikkia".

Toiseksi olen niin onnekas kun sain reissusta niin paljon irti uutta musiikkia ja löysin jopa pari helmeä. Oli myös mukava huomata suomalaisbändien tunnettuuden parantuneen; melkein jokainen osasi luetella ainakin kolme bändiä.

Kiitos ja kumarrus vielä Meteli.netille tästä mahtavasta mahdollisuudesta. Tällaiset tapahtumat ja kokemukset ovat arvokkaita ja uskon, että muistan reissun koko loppuelämäni!!

Teksti: Anu Kerttula