Vuoden 2008 Ruisrock oli sekä ohjelmistonsa, järjestelyjensä että ilmojen puolesta melko lähellä täydellistä rock-festivaalia. Ministryn, At The Gatesin ja Nightwishin kaltaisten raskaiden nimien kansoittaman perjantain, Flogging Mollyn ja The Arkin kaltaisten pomputtajien johdolla juhlitun lauantain ja Interpolin ja The Nationalin indierockilla päätetyn sunnuntain kokonaisuus veti luonnonkauniiseen Ruissaloon kaikkiaan noin 70.000 musiikinystävää. Meteli.net oli myös vahvasti mukana.
Rockia saatiin viettää erittäin hienoissa olosuhteissa. Ilma oli kuin se oikeasti ihastuttava morsian, musiikkivalinnasta löytyi laatua joka makuun ja järjestelyt pelasivat kuin junan vessa. Vaikka lauantainakin paikalle oli saapunut hulppeat 30.000 henkeä, ei varsinaista jonotusta joutunut kärsimään normaalia enempää. Vaikka Vantaan Festivaalien rock-festarin tuotteistamisessa on omat huonotkin puolensa kuten vaihtoehtoisuuden puute, ei voi kieltää järjestelyjen pelanneen vimpan päälle. Ja Ohjelma oli mahtava.
Paikalla Metelistä olivat Ilkka Valpasvuo ja Jukka Hätinen ja tekstiosuudet on eroteltu toisistaan siten, että Jukan kommenttien kohdalle on kappaleen loppuun lisätty (J).
Raskas aloitus
Hikisen ja metallivoittoisen Ruisrock-perjantain aloitti oivasti punkrock-viisikko I Walk The Line. The Metro -coverbiisiään lukuun ottamatta omillaan mennyt yhtye lämmitti mainiosti tunnelmaa sekä vanhemmilla että tuoreen levyn raidoilla. Rauhallisemmat sävyt toivat mukavasti ilmaa, mutta kyllä Ruissin juhliminen aloitettiin keskimäärin melkoisen kipakoilla sävyillä. Mutta melodisesti. Ja kyllä se vielä tuossa vaiheessa kohtuullisen väljä väkijoukko lähti mukaan myös yhtyeen taputusta huutaviin väliosiin.
Metalli oli silti se päivän sanoma. Siinä missä jenkkibändi Life Of Agony sai melodisen hevinsä varassa tyytyä melko pieneen yleisönosaan, veti kotimaan ylpeys Stam1na puolestaan teltan melkein täyteen asti. Mutta kyllä sitä väkeä alkoi olla oikeasti paljon vasta ruotsalaisen At The Gatesin vimmatun soudun alkaessa järistää Niittylavan edustaa. Göteborg-soundin isää ei ole aiemmin Suomessa nähty. Ruotsalaiset piiskasivat melodisia death metal -hittejä toinen toisen perään, hyvän fiiliksen paistaessa sekä lavalta että yleisöstä. Vokalisti Tomas Lindberg oli yhtä hymyä koko keikan, paikalle saapuneet puivat nyrkkejään ja pittikin pyörähteli välillä melko komeasti. Slaughter of the Soulilla alkanut settilista ei jättänyt mitään toivomisen varaan. Reilun tunnin rykäisy piti sisällään biisien parhaimmiston koko ATG:n aktiiviajalta. Niittylavalla kuultiin Terminal Spirit Disease, Raped By The Light of Christ, Under The Serpent Sun, Kingdom Gone, monen muun legendaarisessa asemassa olevan kappaleen lisäksi sekä pölypilven pitissä nostattanut Nausea. Encorena vetäisty Blinded By Fear oli upea päätös ensimmäiselle ja ehkä viimeiselle mahdollisuudelle nähdä tämä pioneeriorkesteri maamme kamaralla. Tässä yksi re-union-keikka, joka ei näyttänyt uudelleenlämmittelyltä, ja jolta ei taatusti poistunut yhtäkään pettynyttä metallifania. (J)
Oli sitten yksi koko festivaalin parhaista rock-show:ista tarjolla kun yhdysvaltalainen Anti-Flag alkoi ryöpyttää teltassa. Punkpoppiahan tuo on, mutta siinä sarjassa ihan ensiluokkaista. Poliittisen sanoman vastaanottamista helpotti varmasti nelikon heittämä räväkkä meininki, joka piti sisällään huudatuksen ja tapututtamisen lisäksi mm. yleisössä surffaamista (jonka aikana kitarateknikko luovasti siirtyi basson varteen), fanien halaamista, tomtomien läpi asti hakkaamista ja noin 30 metrin avoimen pitin rakentamista kesken keikan yleisön keskelle. Ei turhaan ollut teltallinen väkeä vahvasti mukana keikassa, jota tarjoiltiin vielä vähintään reilun kestoinen kokonaisuus.
Monitahoisen metallikattauksen seassa myös Ruotsin hardcore-tähdet Raised Fist pääsi näyttämään mitä on tiukkuus. Ja sanaa oli tunnustamassa kyllä melko hyväkkäästi porukkaa, ottaen huomioon, että Porcupine Tree soitti samaan aikaan toisella puolella Ruissia. Fistin valtavaa pyörivää pittiä ja riehakasta nyrkinkohotusta kevensivät muutamat popimmat värssyt, mutta kyllä loppumauksi jäi, että tässä mennään lujaa ja puristuksella!
Illan ehdottomasti parhaita keikkoja oli The Soundsin hurmioitunut ja hienosti fiilistelty keikka teltassa. Livin' In Americalla alkanut, Hope You Happy Now´n myötä päätetty ja muiden muassa Tony The Beatillä, Painted By Numbersilla ja Seven Days A Weekillä juhlittu keikka oli alusta asti yhtä juhlaa, jota täysi teltta tanssi jopa innokkaammin kuin aiemmin hurmannutta Anti-Flagiä. Ruotsalaisbändin keulakuva Maja Ivarsson on vuosien myötä entistäkin kuumempi pakkaus, jota neito ei myöskään missään muodossa peittele. Majan paljaat jalat olivatkin mukava visuaalinen lisä ennestään näyttävään rokitukseen. Ja Soundsin setissä piisasi vauhdin ohella myös kauniita pianokohtia, sytkärinheilutusherkistelyä ja käsittämätön määrä yleisön laulatusta. Mahtava veto!
Illan päätöksestä vastasi kotimainen Nightwish pyrotekniikoineen. Massiivisesta oopperametallista uuden laulajansa Anette Olzonin myötä hiukan popimpaan suuntaan kulkenut yhtye täytti Niittylavan edustan aivan tukkoon, vaikka Ministry murisi samaan aikaan toisaalla. Kertonee jotain suomalaisten kotiseutu-uskollisuudesta (tai pikemminkin turtumuksesta tuttuun ja turvalliseen).
Tulta ja leimahduksia ja raskasta paahtoa. Entistä vahvemmin laulussa kuultava basisti Marco Hietala vähentää entisestään Tarja Turusen aikaista korkeuden maksimointia yhtyeen soundissa, vaikka mahtipontisuus onkin ihan yhtä lailla avaintekijöitä. Vaikka Olzonin kanssa tehty hitti Amaranth oli Ruissalossakin hienoa kuultavaa, kuulostaa bändi vanhan materiaalinsa parissa nykyään jotenkin kolholta ja hiukan munattomalta. Uudessa materiaalissa, joka on Olzonin preesensille suunniteltu, Nightwish on iskussa. Vanhemmasta materiaalista vain ne todelliset superhitit toimivat vanhaan tapaan, johtuen kappaleiden hyvyydestä. Ei Nightwish silti tajuntaa millään tasolla räjäyttänyt, vaikka olikin komeasti laventanut esitystään tulikivellä ja ilotulitteilla. Kyllä Ivarssonin likka oli tällä kertaa paljon kovemmassa show-iskussa näistä länsinaapurin solisteista.
Illan pimetessä Paviljonki-lavalle nousi industrial metalin legenda Ministry, joka 27-vuotisen taipaleen jälkeen on pistämässä pillejä pussiin jäähyväiskiertueen merkeissä. Bushin vastainen sotakone lähti vyörymään kolmen uusimman levyn biisien tahtiin ja bändi oli tiukemmassa iskussa kuin viimeisimmillä parilla Suomen visiitillä. Yhdeksän Bush-trilogian kappaleen jälkeen vedetyt N.W.O., Just One Fix ja Thieves saivat yleisön riehaantumaan strobojen välkkyessä, mutta niiden jälkeen keikka loppui kuin seinään. Ministryn joutsenlaulu päästi Al Jourgensenin kunnialla eläkepäiviä viettämään, mutta näin tiukkaa tuuttausta olisi mieluusti katsellut pidempäänkin ja päällimmäisenä mieleen jäi pieni pettymyksen tunne; "tässäkö se nyt oli?" (J)
Lauantai ja löylyä lissää!
Lauantain lähes yhtä hikinen ja aurinkoinen musiikkijuhla alkoi mahtavasti omannäköistään rockin, folkin ja ilkikurisen silmäkulmavirneen sekoitusta (jota voisi kutsua lyhyesti vaikka Ristorokiksi) soittavan Mikko Torvisen Viihdeorkesterin tahtiin. MTV korkkasi samalla festivaalin viidennen lavan, jossa oli luvassa joukko nousevia nimiä lauantain ja sunnuntain mausteena. Viululla ja torvella vahvistettu rockinstrumentaatio sai hyvin liikettä siihen valitettavan harvaan yleisön osaan, joka osasi eksyä paikalle. Fanejakin löytyy, eikä pelkästään siksi, että Torvisen biisin tahdissa pääsee huutamaan, haistakaapa vittu, saatanan paskat. Leppoisahenkinen, mutta silti tiukka keikka oli oiva käynnistäjä keskimmäiseen päivään.
Hiukan pisti ihmetyttämään miksi ihmeessä lava oli sijoitettu kalja-alueen sisään? Toki aikuiselle olutta juovalle kansanryhmälle mukava juttu, mutta entä alaikäiset? Lavalla on kuitenkin tarjolla iso joukko sellaisia nimiä, joiden keikat varmasti kiinnostavat myös nuoria festivaalivieraita. Mainitaan nyt vaikka Downstairs ja Risto. Samoin hieno lähiöreggaeyhtye Plutonium 74 olisi sopinut varmasti myös ns. lasten makuun.
Mutta ennen Plutoja tuli ehdittyä myös toteamaan 22-Pistepirkon yhä jatkuva viehätys. Mainion version ikisiirappiklassikosta Love Hurts vetänyt Utajärven kolmikko pisteli leppoisasti, mutta tarttuvasti. Hyvä mieli tuli, edelleen yksi Suomen parhaista, vaikka olikin tällä kertaa aika iisi. Samaa ei todellakaan voi sanoa pitkästä aikaa kootusta Kari Peitsamon Skootterista, joka chuckberry-rokillaan osoitti teltalle, että yksinkertaisella kolmen soinnun rokillakin päästään haluttuun tulokseen. Joka oli melkoinen tanssihurmos, huolimatta yleisön hiukan vanhemmasta keski-iästä. Definitely some serious rock'n'roll!
Sitten Plutonium 74. Kauniista Lasten kivittämien lokkien sulkia -melankoliasta mentiin reippaaseen Tuuba-Juubaan luontevasti. Loppulauluun mennessä suurin osa yleisöstä oli päässyt jo tanssin taikaan mukaan. Reggaehtavasta keinutuksesta ja jalannostosta on siis kyse, ja sitähän tarjoiltiin torvilla, viuluilla, hanurilla, perkussioilla, koskettimilla, kielillä ja lyömillä. Yhdeksän hengen leppoisa, mutta hikisen liikkeen nostava poppoo taisi olla vain hiukan liian yksinäinen rytmiosaston lipunkantaja Ruisrockin kattauksessa.
Kotimaisen kattauksen jälkeen alkoi ulkomainen pomputus. Niittylavalla peräkkäin esiintyneet yhdysvaltalainen irkkupunk-yhtye Flogging Molly ja ruotsalainen glamröyhelöpoprock-orkesteri The Ark pistivät kansan hyppimään siihen malliin, että Ruissalon vanhaa merenpohjaa oleva maa-aines pisti ihmiset pomppimaan vielä kaljateltassa asti. Keikkaa kuvatessa melkein nauratti kun kamera heilui yleisön tahdissa.
Kansan villitsemisessä näistä kahdesta kovempaan hurmaan pääsi Dave King kumppaneineen. Mollyn mm. viululla, haitarilla ja banjolla koristeltu pomppupunk-kaahaus ei juuri hengähdystaukoja tarjoillut vaan jengistä otettiin luulot pois melkoisella vyörytyksellä. Suomalaiseen festarikansaan irkkupunkin hilipatihippaa-meininki uppoaa kuin koskenkorva konsanaan. Eipä siis mikään ihme, että Mollykin oli Suomen kesässä jo vaikka kuinka monetta kertaa putkeen. Ja kun Seven Deadly Sinsiä ja muita pystyy vielä suomalainen tankero-englantilainen helposti hoilaamaan mukana...
Samanlaiseen laulatukseen pystyi myös The Ark. Kultavoittoisiin asuihin pukeutuneet ruotsalaiset sortuivat silti hiukan liikaa siirappiseen keekoiluun hittibiisien välissä. Pikkutytöt toki tykkää, mutta pahin ongelma on se, että osa Arkin maailmanvalloitus-sytkärinheilutteluista on kohtuullisen tylsää seurattavaa yhtään kauempaa kuin pahimmasta eturiviryysiksestä. Kyllähän One Of Us Is Gonna Die Youngin kaltaiset hitit ovat mahtavaa seurattavaa, kun koko helkkarin yleisö hoilaa mukana. Ja parhaimmillaan kansa myös pomppii. Silti hetkittäin jäi kyllä sellainen maku, että Jeesus-partainen Ola Salo kuvittelee olevansa ihan oikeasti jokin pop-Jeesus. Toki karismaa piisaa, mutta ei se Arkki vielä(kään) ole mikään napakymppi.
Hassuissa tamineissa pikkulavan vallannut Downstairs sai lavan eteen kerääntyneen porukan hyppinään ja pomppimaan valtoimenaan, mutta myös taaempana kalja-alueella nähtiin esimerkiksi erittäin hauska punkkareiden breakdance-sessio. Intensiivinen, koskettimilla sävytetty ränttätänttä-punk indie-vaikutteilla toimi ailahtelevasti koko setin ajan, välillä tehokkaasti ja välillä aiheuttaen lähinnä hämmennystä. (J)
Festivaalin selkeimpiä pääesiintyjiä oli brittiläinen Primal Scream, joka ei kuitenkaan onnistunut täyttämään rantaa edes samassa mittakaavassa kuin Hanoi Rocks. Bobby Gillespien johtama yhtye aloitti todella hyvin. Kipakammat biisit putosivat hyvin ja alkoi tuntua siltä, että hitto kun tämäkin bändi on kiva nähdä viimein livenä Suomessa. Mitään todellista show'ta Scream ei oikeastaan tarjoillut. Tai siis olihan keikka hyvä rokkishow, mutta minkäänlaisesta spektaakkelista ei voi puhua. Ja kun tietää yhtyeen laajan skaalan lähes gospelista klubibiittisäröön, niin sellaisenkin olisi voinut helposti kuvitella Ruissalon iltaan.
Keikan keskivaiheilla homma meinasi pahasti lässähtää. Beautiful Summer ja muutama muu biisi eivät irrottaneet niin koukuillaan kuin energiallaankaan ja ihmisiä oikeasti lähti jopa kokonaan pois keikalta. Onneksi tymäkkä Swastika Eyes ja etenkin mahtava Rocks käänsivät keikan taas uuteen nousuun. Parhaimmillaan Primal Screamin hypnotisoivan rockin ja elektronisen vyörytyksen väliltä ammentava biisimateriaali on kaikkien aikojen kovimpien listalla. Tällä keikalla ei niistäkään silti saatu irti kuin korkeintaan 90 prosenttia. Ja ilmeetön lopetus ilman encoreja jätti aika sekavan fiiliksen. Olikos tämä nyt sitten ihan kohtuullinen rock-keikka vai heikko Primal Scream -keikka?
Sunnuntain indieiltamat
Meteli.netin sunnuntain sai korkata garagerock-trio The Micragirls pienellä lavalla. Sonics-pohjaisen urku-maustetun rokkikieputuksen tanssihurma nousi tutusti Go Go Gorillan kaltaisilla asiaan sopivilla lainoilla ja omilla My My Micraboylla ja muilla. Sunnuntain iltapäivä ei innostanut neitoja ehkä ihan repäisevimpään irrotteluun, mutta kyllä yleisössä oli riehakasta melskettä senkin edestä. Harmi vaan, että bändin aika ja paikka ohjasivat porukkaa enemmän iltapäiväkaljan kuin kunnon tömistelyn suuntaan.
Anna Järvinen oli Dungen-yhtyeestä tuttuine taustabändeineen aivan yhtä mahtava festivaaliteltassa kuin sisäklubillakin. Ruotsiksi laulava ruotsinsuomalainen Järvinen on ihastuttavan raikas ja aito esiintyjä, hänen kappaleissaan on mahtavasti niin kaihoisaa kuin aurinkoistakin tunnelatausta ja nelimiehinen taustabändi on sovittanut säveliin todella osuvat kuviot. Pianoa ja akustista kitaraa, mutta myös välillä ihan tymäkkääkin lyömää ja bassoa. Tällä kertaa biisikaksikko Kom hem ja Leena tarjosivat keikan huippukohdan - ensin mainitun kaihon hiljentäessä yleisön täysin ja jälkimmäisen tarttuvuuden ja ilon nostaessa taas hehkuvan hymyn niin Annan kuin yleisön kasvoille. Ehdottomasti yksi koko festivaalin tunteikkaimpia esityksiä.
Asalla oli taustallaan ehkä koko festivaalin paras rytmisektio. Jätkäjätkät pitivät sisällään mm. Kasio Rantalan koskettimissa ja Puppa J:n kitaran varressa ja taustalaulussa. Kymmenhenkiseen orkesteriin mahtui niin perkussioita, puhaltimia kuin balalaikkakin. Asan settiin mahtui tavaraa niin Avain-aikojen Punaiselta tiileltä kuin luonnollisesti tuoreemmastakin materiaalista. Monimuotosii herätti ihan yhteislauluhenkeä energisesti liikkuneessa yleisössä. Orgaaninen hiphop on yleensä aina kova juttu ja tässä pomputtajassa oli koolla todellista kotimaan kermaa.
Ruotsalainen José Gonzáles astui rohkeasti yksin kitaran kanssa täyteen pakatun telttalavan yleisön eteen. Akustista kitaraa näppäilevä ja kohtuullisen eleettömästi laulava herra ei silti tarvinnut mitään muuta. Parhaimmillaan Gonzáles sai ihan omillaan pideltyä yleisöä kämmenellään. Kahdella lisämuusikolla varustettuna kuultiin yhtä lailla komeita pelkistettyjä luentoja, mutta kyllä José oli teltan selkeä tähti, vaikkei yrittänytkään tehdä itsestään sen kummempaa numeroa. Kolmikko istui lavan takaosassa helvetin rumilla oransseilla tuoleilla, joten visuaalisesti keikassa ei juuri sen kummempaa nähtävää ollut. Mutta partaisen kikkarapään musiikki onkin se juttu, ei se miltä siellä lavalla näkyy. Musiikki vei mukaansa jos sille antoi tilaisuuden. Persoonalliset luennat mm. Massive Attackista olivat toimivia lisiä omaan materiaaliin.
Kaksi New Yorkin indie-suuruutta olivat ne varsinaiset vetonaulat, joilla indiemmän musiikin ystävät koottiin juhlimaan Ruissalon sunnuntaita. Brooklynin The National oli ensin vuorossa, areenan jälleen teltta. Viululla, puhaltimilla ja koskettimilla koristeltu tummapintainen ja rauhallisesti kasvatettava indierock oli mannaa faneille näin ensi kertaa Suomessa kuultuna. Matt Berningerin rauhallinen tumma baritoni ikään kuin leijui ympäri telttaa, muutamissa kliimakseissa raivokkaasti karjutut kohdat loivat mukavaa irtiottoa muuten niin perinteisesti kengänkärkiin tuijottelevaan lavaesiintymiseen. Fake Empiren, Slow Show´n ja Mr. Novemberin kaltaisissa lajityypin muotovalioissa ei taida olla kovin montaa Nationalin voittanutta.
Yksi kovimmista haastajista on toki samasta metropolista ponnistava, enemmän menestystä ainakin tähän mennessä tahkonnut Interpol. Selkeästi enemmän stadioneita varten pukeutunut Joy Divisionin henkinen perillinen eteni eleettömästi, mutta toki komeasti viilenevää iltataivasta maalaillen. Fanit olivat suosikeistaan kohtuullisen pähkinöinä, mutta bändin vaisuhko esiintyminen ja musiikin yksi-ilmeisyys laskivat omaa fiilistä. Kaiken lisäksi yhtye sortui vielä jossain viidennen biisin paikkeilla ihmeelliseen instrumentaali-hinkkaukseen, joka nosti totaalisen haukotuksen huulille. Onhan Interpol toki taitava yhtye, joka etenkin levyillään kestää kuuntelua ja herättää tunteita. Mutta livenä bändi oli pelkästään tappavan tylsä.
Huolimatta loppuhuipennuksen lamaannuksesta kesän Ruisrock oli melko erinomainen kokonaisuus. Festarointi alueella oli vaivatonta, säiden herrat olivat Ruissalokansan puolella ja ohjelmakattauksesta löytyi viihdyttäjää moneen makuun. Perjantain raskaan kattauksen vaihtuminen sunnuntain indie-tunnelmointiin vaihtoi myös festivaalikansan väritystä. Takavuosina niin olennaiseksi osaksi festarielämää kasvaneet väripilkut eli todelliset festaripersoonat Ruissalosta kuitenkin puuttuivat. Profiililtaan perinteikäs festivaali tuntuukin olevan tätä nykyä hiukan yllätyksetön. Mikä on järjestelymielessä myös hyvä asia, mutta muistojen kujalla ei saa muistelemaan tapahtumaa vielä kymmenien vuosien päästä. Ruisrock 2008 tarjoili joka tapauksessa takuuvarmaa festivaaliviihdettä koko viikonlopuksi.
Teksti: Ilkka Valpasvuo, Jukka Hätinen
Kuvat: Ilkka Valpasvuo
yle.fi/pop 
