Suomen paras festivaali

Vuodesta toiseen varhaisessa vaiheessa loppuun asti myyty Ilosaarirock todisti jälleen, että totuttujen rajojen ylittäminen, pakan sekoittaminen uudestaan, tarjoaa yleensä parhaita musiikillisia elämyksiä. Ei tarvitse soittaa emoa, jotta kansa viihtyy. Sen sijaan voi koittaa vaikkapa romanialaista torvimusiikkia, avantgarde industrial break biittiä tai vaikkapa koota sinfoniaorkesteri esittämään 50 vuoden takaista italialaista elokuvamusiikkia. Meteli.net seurasi tarinaa ihaillen. Paikalla olleet toimittajat merkitsivät pohdintansa nimikirjaimilla. Ilkka Valpasvuo on (IV), Niko Toiskallio on (NT).

Joensuun Ilosaarirock myytiin jälleen loppuun jo hyvissä ajoin etukäteen. Miksi? Syynä saattoi olla kauan Suomeen asti kaivattu hiphop-herra Common. Varmasti iso plus-merkki lipunmyynnissä oli mies nimeltä Mike Patton. Mutta sellaisia todellisia ulkomaisia valtavirtanimiä Ilosaaressa ei ollut tänä vuonna eikä siellä kovin montaa ole ollut aiempinakaan kertoina. Ainakaan lähivuosina. Monen kohdalla Ilosaari on muuttunut vuotuiseksi perinteeksi pelkästään tapahtuman rennon ja lämminhenkisen luonteen takia. Taaskaan ei tarvinnut seurata ylilyöntejä ja ihmiset olivat jopa ystävällisiä. Eihän sellaista näe Suomessa. Intohimoisen musiikinkuluttajan silmissä taas esiintyjäkattaus tarjosi monta niskaa kihelmöimään pistävää nimeä. Niiden lisäksi listalla oli vielä nippu täysin tuntemattomia tekijöitä, jotka monivuotisen Laulurinteen kokemuksen perusteella tulisivat tarjoamaan ne suurimmat positiiviset yllätykset.(IV)

Rento ja lämminhenkinen luonne, siinäpä se. Itse huomasin joutuvani useampaan otteeseen lukemaan ohjelmalehtistä selittäessäni tutuille, mitä ja ketä oikeastaan olin menossa Ilosaareen tarkastamaan. Common ns. isompana, ja omaa kiinnostusaluetta tyylillisesti lähimpänä sijaitsevana nimenä ei etukäteen ollut lainkaan se asia, jonka vuoksi Joensuun retki tuntui tärkeältä. Lopulta toki Chigagon suurmies onnistui murtamaan skeptisen asenteeni rockfestarin päälavakeikan suhteen. Kuitenkin ennen kaikkea muisti- ja mielikuva itse tapahtuman luonteesta, ja tasapainoisesti luotu kokonaiskattaus tekivät tästä kesän etukäteen kiinnostavimmalta vaikuttaneen festarin. (NT)

Perjantain perinteiset klubit

Ilosaarirockin perjantain klubit ovat vuosien saatossa vakiinnuttaneet asemansa ns. kolmantena festivaalipäivänä. Niinpä artistikattaus, vaikkakin suomalaisin voimin koottu, pitää sisällään monta suomalaista isoa nimeä. Meteli.netin perjantain tunnelmaan virittäytyminen alkoi Sulo-klubin Rekkalavalla aloittaneen Klaus Thunder & Ukkosmaineen ysäri-elektron tahtiin. Vaikkakin "halpa" niin ulkoasunsa kuin instrumenttiensa puolesta, on Ukkosmaineen herkissä ja kotiseuturakkaissa kappaleissa silti aito sydän mukana. Siksipä kaksikon tanssibiitillä laukkaavat rallit olivat jälleen erittäin nautinnollista seurattavaa Ekasta kerrasta Yli mutakuoppien hittiin. Suomen Ola Salo eli Klaus Thunder oli jälleen oma hersyvästi poseeraava itsensä, kosketin- ja konevelho Wilhelm Meisterin hieno salamakampaus oli piste yhtyeen puolihärskin iin päälle.

Isossa teltassa soittanut 22-Pistepirkko aloitti erittäin murisevalla säröllä pikkuhiljaa kasvattaen. Rat King-hitti oli jo sellaista säröilyä, että PK Keräsen laulukin veti välillä ihan karjahduksen tasalle. Sen jälkeen yhtye pysäytti settinsä siten kuin vain Pirkot sen osaavat tehdä. Kiirehän tällä kolmikolla ei tunnu olevan koskaan. Rumpali Espe Haverinen settinsä takaa eteen laulamaan, PK:n kitarasta pientä särökuviota pikkuhiljaa kasvaen ja Asko Keräsen synasta ja biittikoneista lisäväriä päälle. Tunnelma alkoi olla käsin kosketeltava.

Sitten muutama erittäin kova hitti. Ensin yhtyeen koskettavimpiin kuuluva This Time, jonka Asko omisti avioerohelvetissä hikoileville. Sitten Link Wray -coveri, jonka perään harvoin kuultava, mutta aina toivottu Frankenstein. Parasta oli biisikattauksesta riippumatta silti kolmikon kiireetön, mutta rautainen intensiteetti ja mahtava dynamiikan taju. Kyllä tämä bändi hurmaa vuodesta toiseen.

Töminän punk-kattauksesta tuli seurattua paria poppoota. Jyväskylän hardcore-skenen tulijoista Delta Force 2 pisteli metallista hooceetään melkoisen riehakkaasti, saaden yleisöön aikaan kohtuullisen kokoisen pitin. Vaikka juontaja yrittikin kieltää pittien tekoa välipuheissaan, on moisen toivominen Töminän kaltaisessa punk-juhlassa aika absurdia. Liian läskejä skeittaamaan soi lyhyesti ja melko brutaalisti ja herrojen keskimäärin aika pyöreä ulkomuoto antoi mukavasti virnistelevän painoarvon sanomaan. Ihan hyvää mätkettä, vaikka ei oikein omaan makuun putoakaan.

Toisin kuin Rejected. Vähintään yhtä tiukkaa, mutta huomattavasti melodisempaa ja punkrockiin kallellaan olevaa paahtoa viskonut yhtye sai yleisön vähintään yhtä hyvin mukaan. Biiseissä oli reilusti munaa, mutta myös kivasti koukkua. Muutamia biisejä innostui hoilaamaan mukanakin. Useampi vuosi sitten näkemääni keikkaan verrattuna bändi on selkeästi mennyt eteenpäin.(IV)

Sateinen lauantai

Lauantain huomattavasti harmaamman säätilan suojissa Tuomo korkkasi oivasti päälavan. Soul-svengiä ja iisimpää tunnelmointia veivaava yhtye on ikään kuin kotimaan lounge-Jamiroquai, jolta ei kuitenkaan löydy samanlaista lavaliikettä eikä ihan yhtä teräviä kulmia. Prättälän ja bändin letkeä ja hengeltään aurinkoinen jammailu toimi mahtavasti jalkojen liikkeelle saattamisessa.(IV)

Rentolavan eli rannan tanssipuolen avausvuoron sai helsinkiläinen rento ska-retkue The Valkyrians. Aina yhtä positiivisen Angsterin johdolla nostettiin jalkaa aluksi jo tutuksi muodostuneen bändi-anthem Valkyrian Skan tahdissa ja homma loppui yhtä odotetusti kauniin haikeaan I Don't Wanna Go Home Now -fiilistelyyn. Siinä välissä Valkyyrit kuitenkin pistelivät aika ison nipun biisejä, joita EI löydy bändin mainiolta High & Mighty -debyytiltä. Oli siellä niitä alan klassikoitakin, mutta kyllähän helsinkiläisiltä sopii pikkuhiljaa myös odottaa uusia äänitteitä. Ja hyvää skatahan tanssitaan aina ilman paitaa!(IV)

Epävakaalta tuntui lauantain alkupuolella sään lisäksi myös paikalle ehtinyt yleisö. Tuomon supervarman, viihdyttävän, muttei kenties mieltä suuremmin liikuttaneen setin aikana ympäristöstä kuuluneen jorinan perusteella olisi voinut kuvitella olleensa jollain täysin toisilla festareilla. Oikeastaan koko viikonlopun aikana häkellyttävän usein yleisön joukosta kuuluneet tietämättömät, esiintyjiä halveksivat, ja lausujiensa suurta urpoutta osoittaneet kommentit panivat miettimään Ilosaareen saapumisen motiiveja laajemmalti. Mitä ilmeisimmin ns. porijazz-ilmiö, jossa paikalle saavutaan vain paikalle saapumisen vuoksi, on tuttu myös itäisemmässä Suomessa. Toki kuitenkin suurin osa paikalla olleista 21 000 ihmisestä tiesi mitä varten oli tullut, ja käyttäytyi sen mukaan. Toisaalta myös kovin erilaisiin yleisöihin oli ohjelman mitä ilmeisimmin tarkoituskin vedota.(NT)

Valkyriansin ska-rymistely oli odotettavasti sitä osuutta viikonlopusta, joka upposi isoon prosenttiin kaikesta juhlakansasta. Räyhäkkäämmät, tutut biisit kuten Do You Really Wanna Know toimivat täydellisenä soundtrackina mm. vedessä polviaan myöten ympäriinsä roiskineelle, rytmistä riemastuneelle yleisönosalle. Klassikko-osuudessa kuultiin mm. viikonlopun aikana tupla-esityksen saanut klassinen 54-46, sekä ilahduttava määrä loversin puolella käväiseviä jamaika-standardeja. Kulttuurista yhteyttä rentolavan läheisyydessä sijainneeseen reggaedisco-telttaan alleviivattiin myös omistamalla yksi klassikoista teltassa ensimmäisessä vuorossa soittaneelle, loistavalle MPV Soundille. Piskuisessa sounditeltassa soittaneet MPV, Komposti, Polarsoul, Svengali ja Black Bear ansaitsevatkin mitä korkeimman hatunnoston työstöstään lavasettien väleissä läpi viikonlopun. (NT)

Päälavalla soitellut Herra Ylppö Ihmisineen kuulosti kyllä muutaman biisin perusteella aika lailla suoraviivaisemmalta painokselta Maj Karmasta. Ylppö itse kiemurtelee lavalla ja laulaa sellaisilla maneereilla, että hän alkaa olla jo lunastanut oman paikkansa ismoalankomaisena hahmona suomirockin taivaalla.(IV)

Lapko oli taas totutun tiukka teltassa maalailevan indiesäröpaahtonsa kanssa. Maljan persoonallisen laulun ohella etenkin rumputyöskentely vakuutti. Biisimateriaalissa ei ollut yllätyksiä ja bändi lupailikin, että ensi vuonna on sitten uudet hitit tiskissä. Ja kuulemma niin kovia, että putoaa hampaat paikoista! Hyvää liikettä, hikeä ja hittejä Killer Whalesistä ja All The Best Girlsistä Future Planesiin.(IV)

Scandinavian Music Groupin kantrahtava keveily päälavalla ei oikein jaksanut innostaa. Voisivat mokomat koittaa livenä vaikka vieläkin juurevammin ja pienieleisemmin joskus. Jenkkibändi Convergen brutaali hoocee toi kovasti mieleen ruotsalaisen oppikunnan, Raappana pisti rannalla reggaeta ja brittiläinen Oceansize maalasi isosti pienemmässä teltassa. Ei ollut mikään ihme, että Lapkon Malja kehotti suuntaamaan brittiläisten keikalle. Samanlaista massiivisuutta nimittäin löytyy molemmista.(IV)

Raappanan ja Sound Explosionin odotetun session voi uskoa aiheuttaneen hengellisiä heräämisiä. Omana syntymäpäivänään lisäsydämiä puolelleen voittaneen lahtelaislaulajan tekstit ovat nekin toki henkiseen puoleen keskittyviä, mutta nyt niihin yhdistyi luonnonilmiö. Lavakokoonpanon aloitellessa Raappanan debyyttialbumin nimibiisiä oli taivas vielä täysin musta ja vettä ripotteli. Kuitenkin täsmälleen silloin, kun intro saatiin pakettiin ja laulaja loitsui sanat Päivä on nuori niin kuin vastasyntynyt, aukeni pilviverho ensi kertaa lauantain aikana. Kohahdus niin yleisössä kuin lavalla oli melkoinen. Muuten Raappanan setissä suureen rooliin nousi lavalla käväissyt, rentolavan kuninkaaksi yhdessä Jodarokin kanssa noussut Puppa J.(NT)

Mutta se oli kanadalainen konevelho Venetian Snares, joka omalta kohdalta räjäytti pankin! Jonkinlaista avantgardisesti poukkoilevaa industrial break beatia paukuttanut pitkätukka sai pienemmän teltan joraamaan raivokkaasti. Vaikka jalkojen paikkojen löytäminen ei tässä tapauksessa ollutkaan itsestään selvää. Helkkarin haastellista tanssittavaa, mutta silti aivan mahtavaa pauketta! Harmi, ettei levymyynnistä löytynyt kanadalaisen tuotoksia. Sitä olisi taas kelvannut kotona pyöritellä ja miettiä, että mitäs helvettiä?(IV)

Ismo Alanko tehoili päälavalla Teho Majamäen kanssa, vetäen tottakai paikallisena sankarina lavan lähialueen aivan tukkoon. Lyömäsoitintaiteilija Majamäen ja kitaraa ja pianoa räimineen Alangon kemia on mahtavaa seurattavaa, eikä yhteinen levykään ole sieltä huonommasta päästä. Silti varmaan ne suurimmat tunteet nostettiin niillä kaikkien ulkoa osaamilla klassikoilla Kanoottilaulusta Rakkaus on ruma sanaan. Samanlainen paikallisfiilistely jatkui myös Eläkeläisten humppakäräjillä päälavan finaalina, jonka huipensi jo tuttuun tapaan massiivinen ilotulitus. Rahaa tuntuu poksuvan taivaalle vuosi vuodelta hurjempia määriä.(IV)

Mutta ei noista kansallissankareista sen enempää. Teltassa oli vielä luvassa hurjaa tanssijalkaa, kun Kalifornian skata, reggaeta ja punk rockia vielä jonkinlaiseen vinohumppaan luovasti sotkeva Mad Caddies lähti paahtamaan. Torvilla koristeltu rokkipaahto lähti heti alusta lähtien mahtavaan hurmaan. Setti vaihteli hurjasta laukasta rauhallisempaan fiilistelyyn ja kaikki tärkeimmät vaikutteet tuli käytyä läpi sekä samoissa biiseissä mausteina että erikseen omina vetoinaan. Esiintyminen oli riehakkaan iloista ja Caddies olikin loistava päätös pienemmän teltan hyvin vaihtelevalle kattaukselle. Niin hyvä keikka, että ostin paidan!(IV)

Jo hyvissä ajoin tehty valinta, jonka mukaan jätin mm. yllä kehutut Venetian Snaresin ja Mad Caddiesin väliin keskittyäkseni Plutonium74:n ja Joe Bataanin esityksiin, on yksi niistä harvoista harmittamaan jääneistä seikoista. Tylsää ei näidenkään aikana todellakaan ollut, mutta jollain lailla pettymyksiksi ne pitää kirjata. Plutoniumin kohdalla vokalisti-kosketinsoittaja Ylermin huikea verbaalitykitys ja suun soitanta tuntui nyt jääneen muun soitannan alle, eikä päässyt aiemmin koetulla tavalla oikeuksiinsa. En tiedä, oliko kyseessä bändin oma tietoinen valinta vai kommunikaatiokatkos miksaajan kanssa. Täsmäpommeiksi todetut biisit kuten Putoaako poikamme taivaalta, ja Ruisleipää ja lakipykäliä yhdessä tuoreemman tuotannon kanssa saivat kuitenkin yleisömeren liikkeelle mainiosti. (NT)

New Yorkin lattarisoul-veteraani Joe Bataan esiintyi espanjalaisen bändinsä kanssa lauantain rentolava-ohjelman päätteeksi. Päämiehen melko vetreästä ja pirteästä olemuksesta, ja orkesterin varmasta tuuttauksesta huolimatta sessiosta jäi jollain lailla valju kuva. Ehkä kaikkea historian loistoa ei pitäisi herättää uudelleen henkiin.(NT)

Kymmenhenkinen kotimainen erämaavaskikaravaani Astro Can Caravan oli saanut toisaalta hiukan epäkiitollisen soittoajan Eläkeläisten rampatessa ja pämpätessä samaan aikaan päälavalla. Silti Pirttikangas, Dassum ja kumppanit vetivät ihan mukavasti väkeä Rekkalavan tuntumaan. Jostakin syystä se välillä hyvinkin hurmioitunut vaellus ei kuitenkaan myöhäisillan pihaoloissa imenyt mukanaan ihan odotetulla tavalla. Hienoista keikkakostyymeistä pitää antaa plussaa, mutta tällä kertaa Caravan jäi puoliväliin.(IV)

Sunnuntai - auringon paluu ja huikea päätös

Huomattavasti selkeämmässä säässä startattu sunnuntai korkattiin teltassa Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan jälleen yhdistäneen bändin tahdissa. Mikä on jo sinänsä mainio asia, sillä Mattila on erinomainen kitaristi ja showmies sekä myös musiikin monilahjakkuus. Ja Kauko nyt on vaan Kauko. Nuorempaa polvea yhtyeessä edustivat molempien kanssa yhteistyötä tehnyt Samae Koskinen sekä nuoremman polven Mattila Tero koskettimissa ja kitarassa. Vanhasta kokemuksesta ja nuoruuden uusista tuulista taitaa tämänkin kokoonpanon into puhaltua.

Intoa todella piisaa. Sen lisäksi, että Kauko ja Riku ovat tehneet mainion uuden levyn yhdessä, oli bändikin todella hyvässä iskussa. Uutukaisten oheen saatiin rutosti vanhoja klassikoita aina Lauralle-ikisuosikista Paskaan kaupunkiin, Niveliin ja Maa on voimaan. Melkoisen ilotulituksen seassa Kaukon sanoittama Samae Koskis -hitti Hän asuu näillä kulmilla oli mainio mauste. Kauko oli lavaliikkeissään mukavan porno ja muu bändi pisti erittäin hyvin.(IV)

Rekkalavalla Smokesuit pisti ihan hienosti melodista grungen perillistään ihan tyylikkäillä koukuilla ja meiningillä. Ainakin se kuulosti huomattavasti paremmalta kuin päälavalla kiekunut Stella. Todella turhaa musiikkia ilman päätä tai häntää sanoitusten puoleltakaan. Rannassa Giant Räbät nosti kymmenkunta maamme kärkinimiin kuuluvaa mikkimiestä heittämään läppää juurevan soiton tahtiin, aina Puppa J.:stä Jodarokkiin. Särren Paremmissakin piireissä ja Pupan J. Karjalaisena vetämä Salkkumies etenkin pistivät oikein hyvin liikettä rannan melkoisen tiiviseen väkijoukkoon. Ja mikäs siinä? Aurinko paistaa, musiikki laukkaa ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Sitä on Ilosaaren Rentolavan meininki parhaimmillaan.(IV)

Rentolavan sunnuntai oli pitkälti rappia täynnä. Epäkiitolliseen toisen festaripäivän aloittajan osaan joutunut Pyhimys oli paikalle ehtiessäni jo lavalla Giant Räbät -orkesterin kera. Reilusti puoli päivää urakoinut soittajakunta takasi liukuhihnajulkaisijalle tanakan taustan, josta keulakuva kiitti patevällä showlla. En tiedä, mihin perustuvat puheet Pyhimyksestä huonona live-esiintyjänä, nyt nähdyn perusteella ne ovat palturia. Myös mikrofonissa kuultu Heikki Kuula vakuutti lavalla yhtä lailla kuin PL LP:llään. Varsinaisessa Giant Räbät -setissä jopa yllättävänkin isoon osaan nousivat Niko ja Tapsa, joiden esiintymisvarmuus alkaa olla kovaa luokkaa. Sarjamurhasarjansa muun materiaalin lisäksi esittänyt Puppa J sekä hosteina toimineet Jodarok ja Herra Soppa loistivat kilpaa Stepan ja Särren, ja Shakan seuraksi lavalle saadun Jontin kanssa. Koko jengiltä melkoinen puristus lauantai-illan perään. (NT)

Tanskan Coldplayksikin kehuttu Kashmir aloitti isossa teltassa maalailunsa, joka ei tahtonut johtaa mihinkään. Kasvatettavaa kitarapopsäröilyä veivaava nelikko kärsi hiukan samasta ongelmasta kuin Interpol viikkoa aikaisemmin Ruissalossa. Vaikka melodiat ovat ihan kauniita, ei musiikissa tapahdu mitään. Niinpä siitä kadottaa turhan nopeasti keskittymisensä ja jää tuijottamaan teltan seiniä. Näiltä pohjilta siirtyminen kotimaan parhaisiin orgaanisen hiphopin yhtyeiden, Asan & Jätkäjätkien jammailuun rannassa oli lähes helpotus.(IV)

Asan ulosanti livetilanteessa on mielenkiintoista seurattavaa. Muutaman vuoden takaiseen verrattuna se on loistavaa, lähestulkoon virheetöntä, muttei silti ehkä ihan sitä mitä moni odottaisi. Monilla kriteereillä arvioiden maan ykkösrappariksi laskettavan artistin suhde omaan asiaansa ja sen toimittamiseen on äärimmäisen nöyrä. Honottaenkin esitetyt mestariteokset kuten Kanttarilla kanttarelli, ja vanhemmat jamit kuten Mitiih upposivat nyt rannan täyteen kansoittaneelle yleisölle loistavasti.

Jätkäjätkät-kokoonpano, ja etenkin Puppa J:n läsnäolo siinä antavat Asan sisällöille sellaiset puitteet, ettei suuri suosio todellakaan ihmetytä. Vaikka tällä festarilla kuullut livebändin tukemat rap-esitykset olivatkin loisteliaita, uskon edelleen perusyksikköön DJ+MC, mitä hiphopin perusolemukseen tulee. Asan tapauksessa kuitenkaan ei olla sitä missään nimessä edes hakemassa, ennemminkin päinvastoin, mestari rakentaa yhtälailla slaavilaisen kuin newyorkilaisenkin perinteen sokkelille. Kaiken loiston nyt käsillä olleessa sessiossa kruunasi esittelemättä jäänyt, Puppa J:n kitaransa säestyksellä esittämä murheiden merkitystä ylistävä soololaulu. En muista liikuttuneeni monen esityksen aikana yhtä paljoa.(NT)

Rannassa saatiin jammailla todellista herkkua, kun romanialaisten äijien balkan-vaski-orkesteri Fanfare Ciocarlia lähti tuuttamaan. Kymmenet vasket tööttäsivät ja tiluttelivat sen verran mehukkaasti, että vähälukuisuudestaan huolimatta yleisö riehaantui täysin. Puhaltimien keskinäinen timing oli uskomatonta luokkaa ja kaikesta näki, etteivät nämä herrat olleet aloittaneet ihan eilispäivänä yhteistä soittotaivaltaan. Mittään en romanialaisista sanoista tai välispiikeistä ymmärtänyt, mutta keikka oli joka tapauksessa aivan mahtava.(IV)

Commonin esitelleen, pääareenan juontajana toimineen Kaarle Viikatteen spiikki kertoi juuri siitä, mitä eniten etukäteen pelkäsin. Jotakuinkin rytmiherkkua ameriikasta -tyyliin suoritettu juonto kaipasi ehkä enää sitä n-sanaa. Vaikka Ilosaarirock onkin tässä asiassa edelläkävijä ja positiivinen poikkeus, on pohjoismaisten rock-festivaalien pääesiintyjiksi roudattavien afroamerikkalaisten supertähtien kohdalla ilmassa aina likaista tunnelmaa. Skeptismini suurin reuna murtui kuitenkin jo hyvissä ajoin, kun osoittautui, että todella iso määrä yleisöstä oli oikeasti kiinnostunut Chigagon pitkäaikaisen, ristiriitaisenkin päämiehen esityksestä. Riimejä osattiin ulkoa joka puolella, jopa uutta albumia promoavan, setin aloittaneen sinkkubiisi Announcementin kohdalla.

Myös Common itse osoitti hallitsevansa tilanteen loistavasti. Vaikka monia odotettuja biisejä jäi kuulematta, oli esitys varmasti paikkansa arvoinen. The Rootsin seteistäkin tuttu hiphop 101 -tyylinen klassikkoriimien paraati oli hyvällä maulla valittu, eikä pitänyt sisällään liiallisia itsetäänselvyyksiä. Klubikeikkaan nyt koettua ei mitenkään voi verrata, mutta hyvää viihdettä ja varmasti myös onnistunutta promoa uudelle albumilleen Common teki ja tarjosi.(NT)

Siitä, mitä kaikki odottivat Ison teltan viimeiseltä esiintyjältä, oli varmaan jokaisella hiukan erilainen kuva. Mike Pattonhan toki tunnetaan edelleen parhaiten raskasta musiikkia monenlaisiin sävyihin sekoitelleen Faith No Moren solistin pallilta. Myös miehen muut yhtyeet kuten Fantomas, Mr. Bungle ja Tomahawk ovat tiettyjen faniporukoiden märkiä päiväunia. Puhutaan siis tapauksesta isolla T:llä jo pelkästään miehen itsensä kohdalla. Ilosaaren keikan suhteen kakkua kasvatettiin vielä vähintään toisella kerroksella.

Nyt Patton lähti 50- ja 60-lukujen italialaisen populaarimusiikin pariin. Miehen uusin yhteistyö-yhtye tottelee nimeä Mondo Cane ja aiheena on nimenomaan italiaksi laulettu, elokuvamaisen dramaattinen ja äärimmäistä tulkintaa vaativa musiikki. Ilosaarirockin ehkäpä ainutkertaiseksi jäävää esitystä varten ennestään hulppeaa yhtyettä täydennettiin vielä Ilosaarirock Sinfoniettalla - suurilukuisella sinfoniaorkesterilla. Oli todellakin aika ahtaan näköistä siellä lauteilla.

Asetelma oli mielenkiintoinen. Keskellä vaikutti kaksi hahmoa. Suuri tulkitsija ja ylimmäinen päämies oli tottakai upeaan valkoiseen pukuun sonnustautunut Patton. Häntä vastapäätä seisoi selkä yleisöön päin kapellimestari Danielle Luppi, jonka ympärillä klassiset muusikot seurasivat ohjausta. Takaa löytyi sitten supermusiikaalinen Mondo Cane ja vielä italilaisia taustalaulajia. Mondo Canen miehistöstä pistivät silmään erityisesti mahtavilla valkoisilla pulisongeilla varustettu vanhahko herra, jonka repertuaari tuntui yltävän beatboxingista läppärin näppäilemiseen, sekä paljon kuvattu lyömäsoittaja, jonka varustetaso oli melkoisen hulppea.

Heti alusta alkaen keikan ainutlaatuisuus vyöryi kuulijoiden niskaan. En tiedä millä hiton konstilla koko viisikymmenhenkinen poppoo ja miljoona eri soitinta oli saatu mikitettyä, mutta keikka kuulosti ihan uskomattoman hyvältä. Äänet olivat lähes täydellisessä balanssissa, vaikka draamaa kasvatettiinkin kauhutalosuhinasta taivaaseen asti yltäviin kaariin ja fanfaareihin.

Muun muassa Nino Rotan ja Ennio Morriconen elokuvallista ilmaisua uudelleen luova Patton vangitsi. Pelkästään miehen kulmakarvojen seuraamisesta nousi samanlaisia fiiliksiä kuin Jack Nicholsonin vastaavien toisen taiteenlajin parissa. Siihen vielä valkoinen puku, mahtavasti lisädraamaa tuoneet tarinan väritykset pistoolin laukauksista megafonin luovaan käyttöön sekä ennen kaikkea miehen uskomattomiin suorituksiin venyvä ääni. Patton pystyi perä perää kuulostamaan niin väräjävältä oopperasankarilta, death metal-murisijalta, kauhutalon efektimieheltä kuin siltä rennolta rock-solistilta, mikä mielikuva suurimmalla osalla musiikinkuulijoista miehestä edelleen on. Mutta ei todellakaan mitään Easyjä tähän keitokseen, vaan dramaattista italialaista tulkintaa unenkauniista valssista kauhutalon tornista kuuluvaan kirkunaan. Aivan käsittämättömän upea musiikillinen elämys!(IV)

Jos oli Pattonin suorittama finaalihuipennus jotakin aivan ylitse muiden, ei voi paljoa kritisoida muutakaan ohjelmaa. Jollain käsittämättömällä konstilla Joensuun Popmuusikot osaavat vuosi vuoden perään tuoda Laulurinteelle toinen toisiaan kiinnostavampia akteja ympäri maailmaa. Ilosaari onkin ennen kaikkea musiikillisten löytöretkien taikatarha. Toki sieltä löytyy aina se perinteinen huttukin lauritähkineen ja nightwisheineen, mutta ei se ole se joka vuodesta toiseen myy festivaalin loppuun jo hyvissä ajoin etukäteen. Avainasia on tietynlainen ennakkoluulottomuus artistivalinnoissa sekä se käsittämätön yhteistyöhenki, johon koko Joensuu tuntuu aina painostavan Ilosaarirockin aikaan. Suomen paras festivaali. Ilman kysymysmerkkiä. (IV)